Getting lost within myself

Voisin kadota, lipua pois, etsiä pelastusta. En tajua miten aika voi mennä ohi niin nopeasti, en ole saanut kiinni näistä päivistä, tuntuu kuin jäisin jälkeen. Normaali elämä jatkuu ja pyörii, jään ihmisjoukon keskelle yksin tyhjiöön, eikä kukaan huomaa minua. En ansaitse ihmisiä lähelleni, en halua satuttaa ketään, vierelläni kärsii kaikki. Olen pilannut tämän juhlapäivän jo niin komeasti, etten voi koskaan saada anteeksi. Mies on jäänyt kotiin varmasti vain vahtiakseen minua, se ei uskalla jättää minua yksin kotiin tässä tilassa. Olen valmis lepoon, voisin nukahtaa ja herätä kun tämä tyhjyys on ohi.

Halusin ymmärtää itseäni paremmin, etsin tietoa biposta, mutta kaikki meni pieleen. Useimmiten onnistun unohtamaan diagnoosini, sillä minä en ole sama kuin sairauteni, mutta sitten taas tajuan että olen juuri sellainen, bipolaarinen. Se sattuu, en halua heilua reunalla, en tahdo olla tällainen. Yritin päästä pahasta ja söin rauhoittavia, mutta ajatukset eivät hellittäneetkään, olo on lähinnä huumeinen. Käy sääliksi miestä, joka joutuu kestämään tän kaiken kanssani, se ei ole oikein. Tämä on oma helvettini, kärsin tämän yksin.

Joku puristaa kurkkuani kylmällä kouralla, se hellittää hetkeksi ja kun vedän henkeä, se tarttuu uudelleen kiinni. En tajua tästä elämästä mitään, haluan vain kadota ja itkeä, hävitä, haihtua ilmaan. Mutta en voi, on velvollisuuksia, on ihmisiä, jotka eivät kestäisi sitä. Vuosi sitten olin ihan samassa pisteessä, nyt on taas edessä yksi tuskantäyteinen vuosi. Jos tällä elämällä ei tarjottavana mitään hyvää, miksi täällä pitää kärsiä?

Makaan vain tässä ja kirjoitan, onpahan jokin merkitys tällä hetkellä. Tuntuu toivottomalta, en tiedä miksi jaksan katsella tätä surkeaa räpiköintiä. Ei minusta saa ihmistä, tarvitsisin täydellisen muistinmenetyksen ja uuden puhtaan pelipöydän. Ja luultavasti kasvaisin yhtä kieroon.

Älkää huolestuko, olen vain ihan pöllyssä. Taisin jo perustaa jonkin bloginkin, johon meinasin nämä kirjoitukset siirtää. En vain muista mihin ja minkä.

What I´ve become

Entinen minä olisi jo tänään valmistautunut huomisen juhliin, etsinyt kaapista niitä kahta toppia joissa kehtaa lähteä ulos, sovitellut ja pähkäillyt kumpi sopisi niihin yksiin farkkuihin jotka kaapista löytyvät, miettynyt ostaisiko lime vai watermelon Bacardi breezeriä vaiko kenties kuoharia. Siinäpä tytöllä pulmia kerrakseen. Tuo minä oli vuosien kehittelyn tuotos, henkilö joka joi itsensä tainnoksiin päästäkseen kauas ongelmistaan, keskusteli ja vitsaili taitavasti isossakin porukassa, miellytti kaikkia. Loin sen minän, koska halusin pitkään olla kuin muutkin. Kuluneen vuoden aikana kadotin sen minän, sain tilalle jotain mitä en halunnut.

Ihme kyllä minua on pyydetty mukaan juhliin, sitä ei olekaan sattunut aikoihin. Mutta en tietenkään lähde, en voi en jaksa en halua. Toivon että huominen olisi äkkiä ohi. En osaa haluta samoja asioita kuin useimmat uutena vuotena, en juo, juhli ja pelkään raketteja. Mieluummin olen kotona kissojen ja miehen kanssa, luen kirjaa, katson elokuvia, paistan ranskalaisia ja nakkeja ja lapioin päälle perunasalaattia. Opin syömään sitä äskettäin ja nyt otankin takaisin kaikkien vuosien perunasalaatit, jotka jäivät syömättä! En vain tiedä haluaisiko mies tehdä oikeasti jotain muuta. Voi olla, mutta kiltisti tuntuu sopeutuvan minun ohjelmaani. Yritin sanoa, että menisi vaan juhliin jos tahtoo, pärjään kyllä ihan hyvin yksin enkä edes loukkaannu, sillä en tahdo pilata hänen uutta vuottaan.

Olin tänään kuusi tuntia reissussa, ihan vain hoitamassa asioita, vanhemmilla, ystävällä kolmen tunnin kahvisessiolla. Nyt väsyttää ihan kamalasti, vaikka en edes oikeastaan tehnyt mitään, olin vain pois kotoa. Väkisinkin aloin miettiä miten voisin jaksaa työpäivät, kun väsyn jo juttelemisesta ja istumisesta? Illalla olin kärttyinen ja tiuskin, halusin tulla omaan kotiin lepäämään. Nyt katselen sänkyä, se näyttää houkuttelevalta.

Vampyyritarina loppui eilen ja nyt pitäisi valikoida joku jonossa olevista. Meinasin vähän kuitenkin lintsata lahjakirjoista kun kirjastosta tarttui mukaan Hannu Mäkelän Casanova. Täysin tuntemattomasta syystä olen kiinnostunut tuon seikkailijan - käyttäisin sanaa naissankari ellei se kalskahtaisi liian alhaiselta Casanovalle - elämästä. Uskon vilpittömästi että hän oli enemmän kuin minä häntä pidettiin.

Tosin uskon myös keijuihin ja muihin öttiäisiin.

Tätä oli elämäni

Joskus olen käsittämättömän surullinen ja väsynyt ilman mitään selkeää syytä. Kun on ollut puolet elämästään masentunut, siihen tottuu, ei enää edes ajattele olevansa masentunut, sitä pitää luonnollisena. On vaikea ajatella, että tämä joskus muuttuisi. Tuntuu tyhmältä, että minulla on muka kaksisuuntainen mielialahäiriö, kun kerran päällimmäinen olotila on aina depressiivinen. En ole koskaan ollut oikeasti maaninen. En ole menettänyt kontrolliani pahasti, en ottanut lainaa, en joutunut suuriin vaikeuksiin. Tuntuu, että sellainenhan minun pitäisi olla, sitten olisin oikeasti bipolaarinen.

Miten voi olla vain masentunut, mutta silti kaksisuuntainen? En ymmärrä. Masennukseni on kaksisuuntaisen masennusta, mitä järkeä siinä on? Mielialanvaihteluni voi aivan hyvin johtua epävakaasta persoonallisuudesta. Hypähtelen kyllä joskus liian korkealla, myönnän, mutta olen aina ollut sellainen, räiskyvä. Joskus on vaan enemmän virtaa ja jaksaa tehdä paljon ja nopeasti. Kunnon pitkä hypomania saatiin aikaiseksi vain tietyllä masennuslääkkeellä, sekö todistaa kaiken? No okei, tavalliset masennuslääkkeet eivät tehoa minuun lainkaan, sitähän ne sairaalassakin ihmettelivät kaksi kuukautta, ennen kuin kokeilivat lääkettä kaksisuuntaisen masennukseen. Mutta onko sekään nyt sitten tosissaan auttanut? En tiedä. On vaikea sanoa, kun kuitenkin syöksähtelen matalalle, liian matalalle. Kun saan impulssin, viiltelen kättäni ja saatan sen jälkeen käydä tyytyväisenä sohvalle jäätelökulho käsissäni, katsoa televisiota ihan tyynenä. Ota minusta sitten selvää.

Joskus ajattelen, että kaikki paha on vain päässäni, ei se tule ulkopuolelta. Ei kuka tahansa masennu, toinen elää kurjan ja rankan lapsuuden ja porskuttaa silti täysillä eteenpäin. Minä, jonka lapsuus ei ollut kamalin mahdollinen (ihan riittävän kyllä), olen voinut huonosti jo lapsena, suunnitellut itsemurhaa 12-vuotiaana. Se vika on minussa, minun geeneissä, perin masennuksen ja fibron äidin suvusta, bipon isän suvusta. Minulla oli siis kaiketi tietty herkkyys näille sairauksille ja kun ympärillä alkoi tapahtua, reagoin masentumalla. Uskon sitkeästi, että masentuessaan ihminen suojaa itseään joltakin mikä tekee liian kipeää, joltakin mikä on liian vaikeaa, joltakin mihin ei pysty. Aivot auttavat parhaansa mukaan, välittäjäaineet menevät sekaisin, ihminen on sairas. Onko se noin helppoa? Haluan ajatella sen olevan, saan jonkinlaisen selityksen itselleni. Mietin vieläkin lähes päivittäin miksi juuri minulle kävi näin, miksi elämästäni tuli näin hirveää - en sitä miten selviäisin tästä.

On taas pienet aivot täynnä kysymyksiä ja ajatuksia. Kukaan ei varmasti voi vastata niihin kattavasti, ihmisen mieli on mysteeri tänäkin päivänä. Voidaan tutkia välittäjäaineita, muutoksia aivoissa, kehossa, voidaan kysellä ja kuunnella masentuneita - mutta kuka tietää mistä oikeasti on kysymys, miten masennus voidaan estää? Ehkä laittamalla kaikki tulevat vanhemmat terapiaan. Melko mahdotonta. Miten uskaltaisin tehdä lapsia? En kykenisi antamaan heille kaikkea mitä he tarvitsisivat, en hallitsemaan itseäni heidän edessään. Olisin varmasti samanlainen äiti kuin omani, ja sitä en halua lapsilleni tehdä. Evoluution kannalta minun ei kannata lisääntyä, molemmat sairauteni ovat periytyviä, kulkevat tiettävästi jo kolmannessa sukupolvessa. Voi apua. En kyllä osaa ajatella perustavani perhettä, miehessäkin on tarpeeksi tekemistä. Vaikka tiedän ja uskon, että sitten kun lapsia on, ne ovat loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä. En vain usko pystyväni siihen, vanhemmaksi. Haaveilen kissaperheestä, minä mies ja kymmenen kissaa. Vau.

Rankkaa olla ajattelevainen, yksinkertaisena pääsisi paljon helpommalla. Huoh.

Tein sen taas

Ketuttaa. Oli pakko hakea lääkkeitä apteekista, juuri sitä ainoaa johon en voi saada erityiskorvattavuutta (koska fibrohan ei ole sairaus, se on vain taipumus...ärrr). En voi/uskalla olla muutamaakaan päivää ilman sitä, en tiedä kuinka kipeä olisin tai saisinko edes nukuttua. Se maksaa se lääke, ihan liikaa näin vähävaraiselle. Tai ainakin sellaiselle, joka mieluummin ostaisi sillä rahalla jotain ihan muuta. Ärsyttää kun pitää pistää vähiä rahojaan typerään lääkkeeseen. Ärsyttää kun pitää olla myös fyysisesti sairas, psyykkiseen puoleen olen jo tottunut vuosien varrella, ja niistä lääkkeistä maksan vain 3€ per kerta. Räyh!

Tallustin kauppakeskukseen. Siellä on joka kerta yhtä hengästyttävää, ei meidän kylällä sellaisia ole. Ihmettelin missä ne alennusmyynnit oikein ovat, en löytänyt yhtäkään aletuotetta. Olisin voinut sijoittaa vähän johonkin, jos olisin nähnyt jotakin. Yhdessä liikkeessä oli kyllä esillä -50% kylttejä, paljon, roikkui oikein katostakin, mutta läheltä katsottuna niissä lukikin "50% vastaajista uskoo rakkauteen". Mitä helvettiä, saanko kysyä? Pientä huijausta, sumutetaan asiakkaita ihan kuusi nolla, joku uskoo oikeasti että tuotteet ovat puoleen hintaan. Kaikkea sitä näkeekin kun ehtii näinkin vanhaksi.

Pakko kai tunnustaa: tuhlasin taas, vaikkakin puolitarpeeseen. Ostin aivan täysihintaiset (10€) ruskeat trikoohousut, tai mitä collegea nyt ovatkin, sellaiset mukavat ohuet kotihousut. Olen pitänyt viimeiset neljä vuotta omastakin mielestäni karmivia fleecehousuja. Ne ovat pinttyneet komeasti, niissä on reikiä, yksi tupakan sulattama aukko, ne ovat nyppyiset - kerrassaan järkyttävät, mutta silti talsin niissä kauppaan ja kirjastoon, kun en jaksa vaihdella pöksyjä. Nyt voin viskata ne sinne minne niiden olisi kuulunut joutua jo pari vuotta sitten, nämä uudet kelpaavat kotiin ja kauppareissullekkin. Ja sain hyvän mielen kun sain ostaa jotakin. Vaikka en alennusta saanutkaan.

Tekee mieli pizzaa, ei mitään pitsaa, vaan oikeaa pakastepizzaa. Kannatan vanhaa hyvää kirjoitusmuotoa, tuossa uudessa suomennoksessa ole mitään tolkkua. Pähkinäsuklaakin maistuisi. En ole kyllä koskaan pitänyt siitä, mutta nyt tuntuu että olisi kiva pureskella juuri sitä. Haluan myös jo kuumeisesti päästä lukemaan kirjaa, joka odottaa laukussa (vaihdoin taas jo maisemaa ja kotia), se on ihan mielettömän jännä ja kiinnostava, vaikka onkin suunnattu ehkä vähän minua nuoremmille. Kirjastossa se luokitellaan NA, nuoret aikuiset, mutta voisinhan minä kuulua siihen luokitukseen, 20-vuotias tipahtaa juuri nuoren ja aikuisen väliin, eikö? Hyrrr, siinä on rakkautta ja vampyyri, hyrr hyrr!

Tiedän, lapsettaa taas.

Prinsessa

Taas yksin kotona, täällä ihan omassa kotona. Jotenkin helpottavaa olla yksin, kissa seurana, istua taas tämän kirotun pöydän ääressä tuijottaen vain eteenpäin. Toisaalta syyllinen olo, kun kaipaa näin paljon omaa aikaa ja tilaa, toiset loukkaantuvat, ovat usein loukkaantuneet kun en kestä ihmisiä ympärilläni jatkuvasti. Yksi ex-kaverini tarvitsi jonkun vierelleen jopa tikkarin ostoa varten. Ei varmaankaan yllätys ettei tultu oikein toimeen. Onneksi J ymmärtää.

Kävin kirjastossa, palautin lainat, sillä lahjakirjat kiilaavat nyt edelle. Niin se tuntui silloinkin menevän kun vielä olin töissä, joulun jälkeen hyllyt loppuivat kesken ja kirjoja kannettiin takahuoneeseen odottamaan tammikuuta. Olin siis oikein perusasiakas. Se tuntuu vähän hassulta, kun kuitenkin jollain tasolla koen vielä kuuluvani henkilökuntaan. En aasiakkaisiin. Höpötän taas ihan levottomia. Oli minulla asiaakin. Löysin taas lasten puolelta valloittavan kirjan: Kätketyt prinsessat. Kerrassaan kiehtova, pidän kuvituksesta, teksti on runollista, kaunista. Tämä sopii minulle.

Tunnistin itseni monesta prinsessasta. Reto-Riikka joka ahmien lukee kaiken mihin törmää; Räpätys joka aloittaa lopusta, puhuu sekavia, luulee kaiken tietävänsä, muttei muista edes nimiä ja kirosanat kyllä osaa, rääväsuu; Kata Pultti jonka elämä on traagista, katastrofien varjostamaa, mihin vain koskeekin se hajoaa, minkä ohi kulkee, se putoaa; Karula jolla on kaiken aikaa kireä ilme, alituiseen apea, kammoaa haaveilua, ystävien lörpöttelyä ja pienintäkin hälyä; Uskottu joka on neuvonantaja, laastarinlaittaja, paras lohduttaja; Muistitta jolla ei ole muistia, päässään vain mustia aukkoja; Vaillinainen, nimensä mukaisesti palasina, pienen pieninä rahtusina.

Olen aina tiennyt että oikeasti olen prinsessa. Suosittelen tätä kirjaa kaikille prinsessoille.


edit. Kello on puoli yksitoista, en osaa taaskaan päättää käydäkö sänkyyn lukemaan vai istuako koko yö tässä. Miksi ihmeessä illat on aina näin vaikeita? Täällä on ihan hiton kylmäkin kun suljin patterin aamulla, silloin oli ihan liian kuuma. Alkaa tuntua, ettei tässä todellakaan ole mitään järkeä. Muutun iltaisin surkeaksi otukseksi. Niisk. Pitäisiköhän muuttaa takaisin J.n luokse ja kärsiä avustajat ja muut...ei olisi niin yksinäistä ja merkityksetöntä. Mutta olen silti prinsessa.

Play dead or suffer

Halusin väriä blogiini, valitsin vihreän. Eikö Tiitiäisen maassa olekin vihreää, sammaleista, isoja oksia ja runsasta lehvästöä? On, minun mielikuvissani Tiitiäinen asuu juuri sellaisessa metsässä, omassa pienessä hämyisessä kodissaan. Mutta kukaan ei tiedä missä se on, missä kolossa minä asun. Kukaan ei tiedä miltä näytän, ainoa näköhavainto on hännästäni, joka sujahti puiden välissä.

Se siitä fantasiasta. Tämäkin päivä on kulunut leppoisasti, olen katsellut taas dvd:eitä, yhtä tv-sarjaa jonka annoin J:lle lahjaksi. Pupelsin taas puoli rasiaa konvehteja, vyötärö katoaa ja sydän väsyy. Olen polttanut liian monta tupakkaa. Hermostuttaa ja ärsyttää, joten tarvitsen hermosauhuja vähän väliä. Ehdin kauppaan ostamaan uuden askin viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Minkään muun tähden en olisi kiitänyt sulkeutuvaan kauppaan. Mielestäni on törkeää painella ovista sisään minuuttia ennen kuin ovet suljetaan ja alkaa sitten muina asiakkaina tutkia kauppalistaa ja valikoida parhaita banaaneja. Jokin elämä se on kassaneideilläkin (ja pojilla).

Se mikä minua hermostuttaa on sairasloma. Se loppuu kolmen viikon ja kahden päivän päästä, siihen mennessä pitäisi olla katsottuna työ- tai harjoittelupaikka. Ei muuta kuin kahdeksan tunnin työpäivä viitenä päivänä viikossa tytölle, joka on ollut puoli vuotta sairaslomalla, siitä kaksi kuukautta sairaalahoidossa, kuoleman väsynyt fibron ja lääkityksen takia (en saa koskaan levättyä riittävästi, mikään uni ei kuittaa univelkaani, se tuntuu olevan elinikäinen), ahdistunut ihmisten kanssa, pelkää bakteereja ja muita tartuntoja, pyrkii täydellisyyteen ja tekee inahtamatta kaikkien työt, väsyy väsyy kunnes itkee, tappaa ennemmin itsensä kuin myöntää ettei jaksa. Mitähän vielä? On joka toinen päivä masentunut, ahdistunut ja itsetuhoinen, toisaalta taas vauhdissa ja valmis työskentelemään 24/7. Ja lääkäri sanoo "kun sulla on taipumus työuupumukseen, älä tee niin paljon". Niin. Sano se suorittajalle, siitä vaan, yritä saada se tajuamaan. Olisin tosi kiitollinen jos ymmärtäisin ettei maailmanloppu tule siksi koska minä en tee kaikkea.

Jos lääkäri kysyy minulta jaksanko lähteä töihin (joíta minulla ei edes ole), voisin ehkä ihan hiljaa kuiskata etten usko jaksavani. Mutta en usko että minulta kysytään, tuskin sairaslomaani jatketaan enää. Olen nuori, joten minun on kuulemma syytä palata työelämään nyt etten ihan vieraannu. Sillä ei ole mitään merkitystä, että olen duunannut 13-vuotiaasta lähtien kaikki kesät, välillä kahta työtä samaan aikaan, myöhemmin myös keväät ja syksyt. Olin koko välivuoden töissä. En pitänyt yhtään lomaa, ennen kuin minut viime keväänä laitettiin sairaslomalle. Tuskin tässä vielä "vieraantumaan" pääsee.

En ole jaksanut miettiä mitään työpaikkaa, kun elämisessä on ollut haastetta ihan tarpeeksi. Ahdistun kun ajattelenkin sitä, jos en jaksa enkä taaskaan kehtaa sanoa sitä. En haluaisi kerrata viime kesän tapahtumia, en tiedä selviänkö tällä kertaa. Ihmiskammoni on pahentunut huomattavasti, en tiedä onnistuuko asiakaspalvelu enää, pelkään myös niitä pirun bakteereita ja ihmiseritteitä kuten sylkeä, jota voi olla asiakkaan käsissä (ihan totta). En tiedä en tiedä. Lisäksi voin vain kuvitella pahimmissa painajaisissani sitä väsymystä. Väsyn tyhjästä, joten nukkuisin taas normaalin elämäni ohi, kaikki illat.

Toivoisin kovasti saavani vähän lisäaikaa toipumiseen. Rakas joulupukki, oletkohan vielä töissä? Tai sitten minun pitää näytellä kuollutta lääkärinvastaanotolla, ei varmasti laita ruumista töihin. Tai eihän sitä nykyään tiedä.

Mums nams

Suunnittelin mitata vyötärön ympärykseni ennen joulua, mutta harmikseni jätin sen tekemättä. Olen syönyt, paljon - kaikki on siis ihan kivasti. Varmuudeksi kävin vielä vieraissakin puputtamassa rosollia, porkkanalaatikkoa, perunaa ja kakkua. Ison palan (ja pienen toisen palan..) possukakkua, kakkua joka oli ihan oikean porsaan näköinen. Pikkuisen hiersi aktivistin mieltä, mutta taikinaa, hilloa ja crèmeähän sen vaaleanpunaisen marsipaanikuoren alla vain oli.

Huolista ja ennakkoahdistuksesta huolimatta eilinen oli ihan rauhallinen päivä. Aamu alkoi kiukutellessa, olin väsynyt ja riehuin kuusen kynttilöiden kanssa puolitoista tuntia. Kannatti, lopulta olin melko tyytyväinen kuusen valaistukseen ja koristeisiin. Ihanaa, kun saan ripustaa joka ikisen vihreän, punaisen ja pinkin pallon sekä kultaisen kävyn oksille, kieputtaa kultaista nauhaa mielinmäärin ilman valituksia. Vanhemmat eivät koskaan pitäneet minun tavastani koristella, se oli liian "epämääräinen ja törkyinen". Haha, nyt tein sen seesteinen hymy kasvoillani!

Olin ollut kiltti tyttö, kun sain toinen toistaan ihanampia lahjoja. Mainittakoon se hajuvesi jota pyysin ja myös toivomani teekannu paljastui paketista. Se onkin vekkuli, ihan kuin Aladdinin taikalamppu, katsokaa itse. Se on rautainen, pikkuruisen kannen alla on siivilä teelehtiä varten ja arvioisin että tuossa hauduttaa 3-4 kupillista teetä. Oikein mieluinen lahja kummitädiltä. Kirjasaldokin kasvoi, olisi pitänyt aavistaa että kirjanystävää muistetaan Finlandia-voittajalla. No, minä luen sen uudestaan. Sitkeästi. Ensimmäisellä lukukerralla en mieltynyt tuohon teokseen. Nyt sain myös vihdoinkin Väinö Linnan esseet, melkoinen minitiiliskivi täynnä kahden millin tekstiä. Siinäpä onkin jo hurjasti lahjoja, olen vieläkin yhtä hymyä kun oletin joulun jäävän ihan köyhäksi.

Tänään olen viettänyt ihanteellista joulupäivää: lojunut sohvalla ja katsellut J:n kanssa dvd:itä, napsinut puoli rasiaa konvehteja ja tutustunut lahjakirjoihin. Juuri näin on hyvä viettää joulua :)

Kirje Tiitiäiselle

Hei ystäväni

Sinulla ei ole mitään hätää. Sinulla ei ole mitään hätää pieni Tiitiäinen. Säikähdit vain aamulla, sinä vain säikähdit että käy niin kuin kesällä. Sinua pelottaa, koska voit taas huonosti. Et sinä joudu sairaalaan, sillä sitähän sinä pelästyit? Niin, tiedän että ikävöit osastoa usein, mutta sitten kun alkaa tuntua siltä että voisit oikeasti joutua sairaalaan uudelleen, sinä kavahdat. Eikö niin? Ei siinä ole mitään pahaa, onhan osastolle meno pelottavaa vaikka siellä olisikin ihan hyvä olla. Ei varmasti olisi mukavaa joutua jättämään kotia tyhjäksi ja viedä kissaa hoitoon, ymmärrän.

Et joudu sairaalaan, sillä kahden viikon päästä on jo terapia ja siitä viikon päästä psykiatri. Niin, voit kertoa lääkärille, että sinua ahdistaa ja sinulla on paha olo. Kerrot, että sinun tekee mieli satuttaa itseäsi, kerrot ihan kaiken. Lääkäri auttaa sinua, säätää lääkitystäsi tai auttaa jotenkin muuten. Joka tapauksessa sinua voidaan auttaa kunhan pysyt hengissä, niin sinä sovit lääkärin kanssa kesällä, muistathan? Niin se menee. Nyt rauhoitu, ei ole mitään hätää.

Vedä syvään henkeä ja yritä rentoutua. Mene kissojen luokse sängylle, ota syliin ja silittele niitä. Kissat rauhoittavat sinua aina, eikö niin? Tykkäät niistä hirmuisesti, jo pelkästään niiden vuoksi sinua tarvitaan täällä, ne surisivat paljon jos sinä jättäisit ne. Kaikki kääntyy vielä hyväksi, sinä pääset tästä yli. Sinulla on J, voisit kysyä katsoisiko hän kanssasi sitä Disneyn joulupiirrettyä, josta pidät. Se olisi varmasti mukavaa, pääsisitte joulutunnelmaan. J lohduttaa sinua kyllä, kunhan kerrot mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuu.

Kaikki on hyvin. Lääke alkaa kohta vaikuttaa ja sinun on helpompi hengittää. Laita villasukat jalkaan ja kietoudu huopaan, ota suklaarasia mukaan ja käperry sohvan nurkkaan. Sinä selviät, sillä sinä haluat selvitä. Joulusta tulee varmasti rauhallinen ja leppoisa. Kyllä, uskon että sinun on vielä hyvä olla, vielä koittaa aika jolloin sinäkin koet kuuluvasi tähän elämään ja maailmaan. Sinun ei tarvitse kiirehtiä töihin, tarvitset vielä aikaa parantuaksesi ja toipuaksesi, olet ollut osaston jälkeen kotona vasta kolme kuukautta. Se on hirveän vähän.

En voi luvata, että ahdistus ja masennus menevät lopullisesti pois, mutta sinä opit selviämään niiden kanssa. Onni ei jakaudu tasaisesti, mutta uskon että sinäkin voit vielä joskus olla onnellinen. Kipeät muistot eivät katoa, mutta voit puhua niistä terapeutille. Saat itkeä, jos itkettää, saat polkea maata, jos suututtaa. Mutta älä anna toisten satuttaa sinua, ei ole sinun vikasi jos toinen on ilkeä ja tyhmä. Sinun ei tarvitse kantaa kaikkien suruja ja huolia.

Ole ihan rauhassa, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Minä tiedän sen, rakas tyttö.

Terveisin Tiitiäinen

There is nothing more for me

Kävelin tunnin yksin pimeässä. En osannut päättää mihin suuntaan menisin joten kävelin tietä edestakaisin. En nähnyt ketään. Jos olisin nähnyt, olisin hypännyt syliin ja pyytänyt viemään minut pois. Sitten hain auton ja ajelin tunnin ympäri tyhjää keskustaa. Ihan sama, menköön bensaa, en pystynyt tulemaan kotiin. Kävin kerran pihassa ja peruutin pois. En halua olla kuten äitini ja pilata toisen joulua, en halua että J näkee punaiset silmäni, hermostuneen kävelyni, hakkaavan sydämeni. Joskus luulen, että minulla on rytmihäiriö. Kun ahdistus nousee kurkkuun, sydän alkaa takoa hulluna kylkiluuvankilassaan. Pakko minun oli lopulta tulla tänne.

En haluaisi itkeä. En haluaisi vetäytyä peiton alle enkä täristä. Jos olisin yksin ottaisin niin monta pilleriä, että nukkuisin tammikuuhun asti. En tiedä mistä tämä tyhjyys tulee. Täällä ei ole mitään. On niin hiljaista. En pysty katsomaan mihinkään, sillä silmät eivät suostu näkemään, kaikki näyttää epäselvältä. Iho on koko ajan kananlihalla, vaikka ei palele. Ihan kuin sattuisi joka paikkaan. Ei tee mieli syödä mitään. En pysty katsomaan jääkaappiin, siellä odottaa ruokaa, jota olisi voinut olla mukava syödä jouluna. Jos en olisi ollut näin tuskainen.

Äiti yrittää niistää minut. Se imee voimani, se syöttää pieniä vihjeitä, se on marttyyrien kuningas, minun pitäisi lohduttaa sitä, miksi olen niin itsekäs, kamala lapsi! Äiti hyvä, minä en ole se aikuinen, se olet sinä, muistatkos? Älä kaada huoliaisi minun taakkaani, se käy taas liian painavaksi. Älä tee lapsillesi tätä, se on väärin, ihan oikeasti. Mutta kun minä sanon siitä sinulle, sinä muserrat minut entistä pienemmäksi. Nitistä vaan, tallaa ja hiero kengällä sammuksiin. Sitä varten minä olen olemassa sinun mielestäsi. Oma tytär on hyvä syntisäkki.

Miksi en ostanut sitä paperiveistä? Katselin sitä, otin jo käteenikin. Se olisi sopinut jouluun, punainen. Mutta minä laitoin sen takaisin hyllyyn. Nyt kadun.

Oma kulissi kullan kallis

Olen istunut koko päivän tässä pöydän ääressä. Katson ikkunasta ulos, mutta kukaan ei ole kävellyt tai ajanut tiellä. Välillä katson ympärilleni, näen tästä koko asunnon. Täällä on liian hiljaista. Ainoan liikkeen aiheutti kissa, joka lensi mustana viivana ilmassa sohvan yli ja sutitti matot ruttuun matkalla takaisin saunan ylälauteelle nukkumaan. Ei tunnu oikein miltään. Olen kirjoittanut kahdeksan sivua päiväkirjaa, en edes muista mitä. Varmaankin taas osastosta. Äidistä. Joulusta.

Olen kiduttanut itseäni kuuntelemalla koneelta kaikkia niitä biisejä, joita poltin kesällä levylle ja kuuntelin sairaalassa. Hämmentävää miten musiikki voi viedä kauas muistoihin. Matkustin takaisin siihen puiseen sänkyyn, viininpunaiselle päiväpeitolle, jonka päällä nukuin koska vihasin sairaalan vihreitä lakanoita. Joku, joka oli joskus maannut samassa sängyssä, oli repinyt seinästä tapettia. Kun makasin kippuralla kasvot seinään päin, revitty tapetti houkutteli minutkin kimppuunsa. Ei pitäisi kuunnella näitä kappaleita.

Haluaisin takaisin osastolle, siellä oli turvallista. En pelännyt itseäni. Oli lohduttavaa herätä aamulla, kävellä käytävää pitkin aamupalalle, toivottaa kaikille huomenta, sekoittaa aamukaakao ja syödä juustoleipä. Join joka aamu ja ilta kaakaota ja söin juustoleivän. Se oli sekaleipää, tosi hyvää. En ole löytänyt sitä täältä kaupasta. Oli kivaa istua yhdessä tupakalla, siellä opimme toistemme sairaudet, lääkityksen ja siviilielämän kuten sanoimme. Tärkein puheenaihe oli lomat, kuka pääsee viikonloppuna lomalle ja moneksiko yöksi. Myös kotiuttaminen vilahti usein puheissa. Minäkin ehdin hehkuttaa tupakan lisäksi kotiin pääsyä kolme kertaa turhaan, sillä minua oltiin usein laittamassa ulos, kunnes pilasin itse koko homman tai psykologi halusi vielä tavata minua seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Nyt ajateltuna se ei haittaa yhtään, olisin voinut jäädä sinne kymmenen viikon jälkeen vielä vaikka pariksi vuodeksi.

Luulen että suljettu tyhjennetään jouluksi, ainakin juhannuksena oli tehty niin. Jos kaikkia potilaita ei voi laskea kotiin, ne työnnetään ykköselle. Siellä on varmaankin mielenkiintoinen joulu kun porukka muhii ihan omissa maailmoissaan, psykoosissa, maniassa tai jossakin mitä en edes tiedä. Onneksi en joutunut jäämään sinne. Onneksi minut laskettiin kakkoselle omieni joukkoon. Silloin kun menin päivystykseen en tajunnut osastoista yhtään mitään, numerot eivät kertoneet sen enempää. Sen tajusin, että ykkösen kaverit ovat pelottavia.

Voisin asustella joulun omassa maailmassani, ehkäpä osastolla. Ei kai läheiset huomaa mitään, en taida olla kovinkaan usein läsnä tässä maailmassa. Kunhan meidän perheen kulissit pysyy pystyssä, se on tärkeintä. Minä olen kehitellyt omaa kulissiani jo vuosia, se on melko kestävä ja aukoton. Sen takana olen sitten mitä olen, ei muut ole siitä kiinnostuneita. Kunhan kaikki näyttää hyvältä.

Mieltä kaivertaa

Ahdistaa. Ahdistaa aina vaan. Vaikka tapahtuisi kivoja asioita, vaikka ihmiset olisivat ystävällisiä. Harjoitin tänään uskomatonta sosiaalisuusakrobatiaa vuokraisännän kanssa. No tuo kyllä kuulostaa tuhmalta, joten sanonpas, että olin kohtelias ja jopa ihan oikeasti kiinnostunut siitä vanhasta köppänästä. Se toi minulle joulukukan, tuli lämmin mieli ja hymyilin typerästi varmaankin tunnin kun jäppinen lähti. Mutta siellä taustalla, siellä ahdistus kurotti limaista lonkeroaan kohti kaulaani. Ja saihan se kiinni, kunnon niskaotteella.

Ahdistuksen pystyy hetkeksi painamaan mielestä, jopa unohtamaan, mutta se muistuttelee olemassa olostaan, se tahtoo pitää minut lonkeroissaan. Heti kun jään yksin, eikä mikään vie tarpeeksi huomiotani, se on valmiina. Ehkä se aikoo syödä minut. Inhottavinta on se, etten keksi mikä kietoo minua yhä tiukempaan syleilyyn, kylmään ahtaaseen syliin. Jos tietäisin, se ei kaiketi ahdistaisi. Voisin pinota ja latoa sen paperille, keskittyä, miettiä ratkaisuja, yrittää saada harmittavan jutun oikeisiin mittasuhteisiin. Koska usein minulla on tapana paisutella asioita päässäni, mietin yksin ja pian lumipallo lähtee liikkeelle ja kasvaa kasvaa kasvaa. Kunnes se posahtaa seinään, silloin minun pää räjähtää. Sitten olen täyttä ymmärrystä vailla.

Alkaa tuntua, että tämä samainen paine on jatkunut jo monta päivää, olen vain onnistunut välttelemään sitä melko hyvin. On sellainen, sanotaanko fiilis, että joku on huonosti, tosi tosi huonosti. Pelottaa, että koko joulu menee näissä tunnelmissa. Olisin halunnut niin kovin viettää hauskan joulun. Tai en välttämättä hauskaa, hyväntuntuinen riittäisi. Ettei masentaisi, ahdistaisi, itkettäisi, vituttaisi (taas kiroilen, näin se älykkyys hupenee, kun ei enää keksi edes korviketta rumille sanoille). Ettei J joutuisi tänä jouluna kuolonkolariin, ettei vanhemmat yrittäisi nylkeä toisiaan, ettei veli sekaantuisi mihinkään hämärään, ettei kissa tekisi kuolemaa ja sairastuisi. Niin meidän joulu meni viime vuonna. Että ho ho ho vaan kaikille.

I feel itseni depressiiviseksi

Loppujen lopuksi sitä on todellakin helvetin yksin. Anteeksi ruma kieli, en jaksa keksiä mitään tekokaunista kiertoilmausta, ja anteeksi toisto, puhun päivittäin samasta aiheesta. Minusta tuntuu nykyään ettei kukaan ole enää oikeasti kiinnostunut toisesta, kaikki ajattelee vain omaa persettään. Minä annan toisten imeä voimat itsestäni, enkä inahdakkaan. Kohta minusta on jäljellä pelkkä raato, nahka ilman sisuksia. Tämä on ilmeisesti minun osa. En osaa muuta joten näyttelen hyvin tämän roolin.

Haluaisin eroon kuolemasta päässäni, edes yhdeksi päiväksi. Se asuu jossakin tuolla, se ei suostu muuttamaan. Se suorastaan kutsuu minua. Tänään olen etsinyt avukseni vimmaa, joka myöskin lymyää aivoissani. Harmi että minun biponi on pahasti depressiopainotteinen, kunnon hypomaniaa ei saada kuin sopivilla masennuslääkkeillä, esimerkiksi rakkaalla ystävälläni Cipralexilla. Epävakaa persoonallisuus kyllä mahdollistaa kunnon aaltoilun, tarmon puuskissani saan aikaiseksi paljon.

Tänä aamuna nousin jollakin ihan väärällä koivella sängystä, murisin ja ärisin heti kun sain silmät auki. Kun selittämätön viha laantui minua alkoi väsyttää. Väsyttää ja masentaa, ahdistaa ja itkettää, tuosta noin vain. Sitten huomasin sossupojan korvanneen marraskuun lääkeostot ja jokos pomppasin kattoon ja kiipesin olkkarin seinälle! Ei harmittanut enää yhtään, lähdin isän kyydissä euron kuvat silmissä ja mielipuolinen virnistys naamalla kohti kaupunkia. Ja tuhlasin, tietysti, mitäs muutakaan. Ostin punaisen hihattoman. Todella järkevä ostos keskellä talvea. Mutta se oli markettimuotia ja vain 9 €... Paitsi että se kissan kiipeilypuu ei ollut ihan yhtä edullinen. Ja tietenkin ostin sen kun ihastuin. Onneksi kissa todella tarvitsi sellaisen, ei mennyt sentään hukkaan.

Huomaan jo itsekin etten hallitse rahankäyttöä yhtään. En sitä viimeistä tippaakaan. Psykiatri yritti lohduttaa kertomalla että epävakailla on usein kehittymätön itsehillintä, he saattavat todellakin käyttää viimeiset rahansa vaatteisiin ja muihin turhakkeisiin ja päätyä pian pa:ksi. Ei se paljon lohduta kun käyttäytyy itse samoin, eikä tahtoisi syyttää omasta tyhmästä käytöksestä persoonallisuushäiriötä. Vaikka minun persoonallisuushan on häiriintynyt. Niin, ja minun persoonallisuuteni olen minä. Apua miten monimutkaista. En osaa ajatella itseäni minään pershäiriöisenä vaikka tajuan olevani sitä. Minä aina ajattelen sen olevan yksi ongelmistani, mutta ei osa minua. Tajuatteko yhtään mitä sepitän? Jos, niin hyvä, sillä itse tipahdin kanootista.

Kyllä voi ihminen sekoilla yhden päivän aikana. Väsyttävää olla yhtä aikaa masentunut, väsynyt, innostunut ja virkeä. En osaa sanoa mikä olotila on totta.

Olen alkanut nappaamaan iltaisin unilääkkeen, jotta nukahtaisin heti. En halua ajatella, ja ajatukset iskevät yöllä pimeässä. Voin kertoa, etten saisi käyttää unilääkkeitä väärinkäytön ja sen riskin takia. Minulla vain sattuu olemaan vanha paketti kaapissa, ja tietysti käytän niitä.

ps. Kuulin otsikon lausahduksen eilen The joulukalenterissa, hihi.

Yhdessä yksin

Mitä voisin vastata kun kysytään mitä kuuluu? Se ei ole mikään oikea kiinnostunut kysymys, se on vaan pakollinen huomio vanhalle tutulle. En voi kertoa mitä oikeasti kuuluu, ei minun kuulumiseni mene kävin eilen jätskillä -kategoriaan. En halua hämmentää kysyjiä, en siirtää ahdistustani heihin. Tänään huomasin että valehtelen sujuvasti myös ystävälleni. En enää osaa sanoa suoraan miltä tuntuu. Tähän asti elin täydellisen suhteen illuusiossa, olen täälläkin elämöinyt miten mahtava sanaton yhteisymmärrys minulla ja ystävälläni on. Kun hän tänään kertoi omasta elämästään ja katselin häntä teekupin yli, tajusin ettei ystävä tiedä minun tämän hetkisestä elämästä paljoakaan. Ihan vain koska minä en kerro. Minä olen kaivautunut taas kuoreeni, vain silmät näkyvät kotilon suojasta. Sieltä minä nyökyttelen, kuuntelen ja autan. Ja vetäydyn yhä syvemmälle. Keväällä kirjoitin päiväkirjaan "tämä on minun henkilökohtainen helvetti, kärsin tämän yksin". Niin näytän edelleen tekevän.

Miten suhtautua siihen kun ystävä näyttää kesäkuvia? Heinäkuun auringossa makaavia iloisia kavereita, kesäillan grillibileitä, siideriä juhlia hauskaa. Olenko kamala ihminen kun en voi iloita toisten hyvästä kesästä? Minä ahdistuin, aloin nieleskellä kyyneleitä ja kyselin samalla kohteliaasti tapahtumista. Voin pahoin kun näin sen kaiken mitä muilla on ollut. Tulikohan heille kenellekään mieleenkään siinä hornetteja käristäessä, että se yksi kaveri on suljetulla, valmis kuolemaan? Taistelin mielessäni itseni kanssa, enhän voi ajatella noin, totta kai muilla oli oikeus viettää hauska kesä vaikka minä riuduin. Mutta silti tuli ihan hirveän paha mieli. Miksi kukaan ei ollut kiinnostunut minusta? Olin niin helvetin yksin, makasin sängyssä ja katsoin kattoon, kulutin tunteja makaamalla pimeässä huoneessa, ainoat vierailijat olivat J ja äiti, parina päivänä viikossa. Ystävä kävi kyllä kaksi kertaa. Pakko kai myöntää itselleni että olen ihan oikeasti hylkiö, en vain omassa mielessäni. Muilla on elämä.

Jäi tyhjä olo. Taas. Mietin pienessä mielessäni, miksi ystävä näytti ne kuvat? Varmasti siksi, että minä tuntisin olevani osallinen entisten tuttujen elämässä. Vaikutus oli vain ihan päinvastainen. Haluaisin satuttaa, raapaista vähän käsivartta. Se on ensimmäinen reaktioni tuskaan, menetykseen, pahoihin muistoihin. Yksinäisyyteen. En ole koskaan ollut näin yksinäinen ihmisten keskellä.

Omatunto nuijii kirveellä. Kuulostan kateelliselta ja katkeralta, vaikka oikeasti minua vain itkettää ja ahdistaa. Tuntuu niin kammottavan tyhjältä ja surulliselta. Olen väsynyt tähän ainaiseen paskaan.

Kaikki muuttuu

Ei minulla vieläkään ole mitään kirjoitettavaa. Yhtäkkiä kaikki tuntuu vaikealta, en tiedä mitä sanoa, mistä kertoisin, minkä jakaisin. Yleensä nautin blogeilusta, järjestän sille oman erityisen aikansa. Nyt filmi on katkennut, ajatukset törmää seiniin. Tiedän mitä haluaisin sanoa. Mutta tiedän mitä en voi sanoa. En voi kertoa siitä yhdestä aikuisesta joka pitää minua, lasta, aikuisena, käyttää kävelykeppinään, likakaivonaan, kompostiämpärinään ja tunkionaan. Tunteiden tunkiona. Ja minä kannan lastia selkä kaarella, ovelta ovelle, kertokaa kaikki huolenne minulle, minä jaksan, oma elämäni sujuu niin sutjakkaasti, että joudan kernaasti käyttöönne. Olen vahvasti sitä mieltä, että ei-sanan harjoittelut voisi aloittaa huomenna peilin edessä. Ottaa nallen toiseen käteen, laittaa se vaatimaan ja tokaista sille sitten napakasti ei. Ehkä uskaltaisin sitten sanoa sen tositilanteessakin. Mutta se siitä, siitähän ei voi täällä kirjoittaa kun asianomainen saattaa nuuskia. Nuuh nuuh.

Olen joulutyttö, ollut aina. Hössötän ja töhötän jo marraskuusta alkaen, saan joulukuusistressin joulukuun ensimmäisellä viikolla enkä malta odottaa valojen ja koristeiden kanssa. Jokin on muuttunut. En jaksa. Ripustin punaiset joulukellot peilin yläreunaan. Siinä se hössötys. Harmittaa, kun olen muuttunut niin paljon, ihan tänä vuonnakin. Ei joulun tulo riipu tilpehöörin ja stressin määrästä, väkisinhän se sieltä tulee, mutta se muutos harmittaa, se etten enää jaksakkaan innostua. Se että olen kadottanut sen herttaisen tytön, joka rakasti jokaista osaa joulussa. Ja joka tosin vietti monta helvetillistä perhejoulua.

Olen nykyään niin flegmaattinen, kun ennen olin sähäkkä. Nopeus, nokkeluus ja sanavalmius on kadonnut, muisti pätkii, ajatus on hidas. Olen kuin tyhmä iso jättiläinen tavallisten kauniiden ja älykkäiden ihmisten seassa. Mihin tahansa menen, ihmiset kaikkoavat ja jätän jälkeeni hirvittävän jalanjäljen. Kun en kuulu oikein mihinkään joukkoon. Minulla on yksi ystävä (ja luojalle -johon en usko- kiitos siitä), mutta hän on poissa suurimman osan ajasta. Minulla on mies, mutta asumme erillämme. Olen paljon ihan yksin. Istun iltaisin tässä ja mietin mitä tekisin. Kun voi tehdä mitä vaan, vaikka katsoa yön televisiota eikä aamulla tarvitse herätä ajoissa. Ei ole rutiineita, ei tarvitse pestä hampaita, meikata ja lähteä töihin, ei kouluun. Opiskelut voi hoitaa tukka pystyssä ja kuola valuen tietokoneella. Yksin.

Onneksi on kissa. Tuo voisi jo pian olla mottoni.

Vaikea keksiä tähän mitään järkevää

Olen tosi väsynyt. Olisi niin paljon sanottavaa, jota en voi sanoa tässä. En kirjoittanut näköjään eilen, varmaankin samasta syystä miksi tämä takkuaa nytkin. Kaikki mitä aioin sanoa juuttuu kurkkuun, näyttää typerältä näytöllä, teennäiseltä, epätodelliselta. On helpompaa olla hiljaa. Vaikka harvoin minut saa hiljaiseksi.

Aamen.

Kosketus

Minua ei saa koskettaa, ei edes hipaista. Vierailla ihmisillä ei ole mitään lupaa tarttua olkapäähäni tai käsivarteen, eikä kannatakaan, alan hädissäni riuhtoa ja remmastaa. Kerran parkkipaikalla väärinkäsityksen seurauksena vanha mies nappasi minua kädestä. Minä säikähdin kamalasti ja yritin pamauttaa miestä. Ihan vain paniikissa, mutta selitä se sitten vanhukselle jonka loittoneva selkä jo jupisee kirouksia päälleni.

Tutuillakaan ei ole oikeutta koskettaa, tarttua, pitää kiinni, eikä varsinkaan halata. Läheisillä vielä vähemmän, rakkailla ei ollenkaan. Tämä ei tarkoita tietenkään etteivät he tekisi niin, päin vastoin, totta kai kaikki haluavat läheisyyttä ja lämpöä. Ne eivät ymmärrä että minä saan kosketuksesta sähköä, ahdistun heti kun tunnen toisen ihmisen lähelläni, ihon ihoa vasten. Mitä rakkaampi ihminen, sitä pahempaa kosketus tekee. Tunnen itseni liian tilaa vieväksi, isoksi, inhottavaksi. Pelkään että toista alkaa ällöttää kun minua koskettaa, alkaa miettiä mikä ihme tuota tyttöä vaivaa, miksi se on noin yököttävä.

Pelkään myös bakteereita, ahneita mikroskooppisia limanuljaskoita jotka odottavat vuoroaan hypätäkseen toisen kädestä minuun, ne ovat muhineet ihopoimuissa vessan hanasta asti ja nyt ne näkevät tuoretta ihmislihaa, apua! Jos ja kun joudun kättelemään, en enää koske kädellä itseeni, pidän se kaukana niin kauan kunnes pääsen jynssäämään jokaisen sentin kämmenestäni ja mahdollisesti ranteesta mikäli kättelijä hamusi liikaa. Siinä totuus lähikauppiaalle, siksi ostan niin paljon saippuaa.

J saa koskea, tietysti. Tosin ei ihan joka mies halua tyttöä, jolta täytyy pyytää lupa läheisyyteen. Se on niin pirun vaikeaa minulle, voi kun se vain olisikin helppoa. Tunnen läheisyyden teennäiseksi ja kiusalliseksi, vaikka syvällä sisimmässäni janoan sitä, en saa sitä koskaan tarpeeksi. Miksi, oi miksi en voi suhtautua luonnolliseen asiaan luonnollisesti? Ei tarvitsisi loukata ihmisiä, sillä niin ne vaan loukkaantuvat vaikka sanovat asian olevan okei, ei halata jos et halua. Haluanpas! En vain voi. Näkymätön ja ymmärtämätön este.

Tänään pelkäsin että äiti koskettaa minua. Puistatus.

Kuinka usein täällä turpiin saakaan

Vaatimuksia ja odotuksia, joka puolella, ihan liikaa. En vain voi revetä tuhanteen eri suuntaan ja pirstoutua sataan kappaleeseen, tai voin mutta tekeekö kukaan mitään yhdellä kädelläni? Kädellä nyt vielä ehkä, mutta entäs se joka saa vaikkapa jalan? Jopa kissa vaatii, se katsoo keltaiset silmät täynnä vaatimuksia, se kurnii ja naukuu, en ymmärrä mitä se tahtoo. Ehkä se tahtoo sen entisen äiskän takaisin. Äiskä on ollut pelottava ja outo tällä viikolla. Sillä on paha olo. Miten selität sen kissalle? Menee vain hermot ja huudan sille, olen taas se kamala kissanomistaja joka ei ansaitse yhtäkään lemmikkiä.

Juuri kun luulen maastoutuneeni hyvin, piilovittumainen ääni takanani sanoo "no näkeehän suakin joskus!" Niin no kai näkee kun seisoo siinä selän takana, menisi hyllyn taakse niin ei näkisi. Tuohon maireasti esitettyyn kiljaisuun liittyy mielestäni syytös, iso inhottava vaatimus suurella v:llä. Se kirkuu rivien välistä missä helvetissä säkin olet lymynnyt, mikset ole käynyt missään, mikset lähtenyt juhlimaan, miksi olet tuollainen iso kömpelö typerys?! Sellaiseksi muutun kun jään nalkkiin, en ollenkaan sellaiseksi pieneksi pakokauhuiseksi kaniksi ajovalon edessä, ehen. Minulta putoaa tavarat käsistä, yritän könytä niitä lattialta naama punaisena, nolottaa ja ahdistaa. Silloin toivon olevani pora, jyrisen mielessäni suoraan lattian läpi maan alle, hus pois kauas.

Olen ärtynyt ja vihainen. En jaksa ihmisiä, en tiedä miten niiden kanssa ollaan ilman väärinkäsityksiä. Pelkään sitä että joku käsittää minut väärin, mieluummin olen hiljaa. En tiedä mitään pahempaa kuin tulla väärinymmärretyksi, minä nolostun ja suutun itselleni siitä etten taaskaan osannut selittää tai toimia oikein, vaikka voisin yhtä hyvin ajatella että ehkä vastapuolessakin oli jotain vikaa. Harmikseni minua ymmärretään harvoin. Kaikki menee pieleen kun en vain osaa.

Miten ihmeessä tähän on taas tultu?

There's demons in my head

Haluan ulos tästä mielestä, kauas tästä kehosta, en jaksa niiden kanssa. Mutta onko minua ilman mieltäni, ilman omaa kehoani? Haluan uskoa, että jossain tämän sairaan minän sisällä on terve pieni Tiitiäinen, se joka uskoo tulevaisuuteen ja elämään. Minä en ole tämä mitä olen, en oikeasti. Tämän täytyy olla jonkun muun elämää, minä olen seurannut tätä monta vuotta, en elänyt. Se jota sattuu ja ahdistaa en ole oikeasti minä, se on tämä kuori, häiriintynyt minä. Se joka viiltää ja lyö kuuntelee minua, mutta en voi hallita sitä.

Se joka näki, koki ja tunsi vääryyttä olen minä, siksi kehitin suojan, muurin jonka muut näkevät. Se kerros päälläni on sairastunut, syön lääkkeitä jotta se menisi pois, käyn terapiassa jotta minä pääsisin ulos vankilastani. Olen vankina omassa mielessäni, mutta turvassa ihmisiltä, maailmalta. Kuoreni suojaa, voin vetäytyä sen taakse, pelätä ihmisiä. Haluaisin jäädä tänne yksin pimeään, se on helpompaa kuin kohdata todellisuus. En uskalla räpiköidä ylös päin, en tiedä mitä siellä on vastassa.

Minua pelottaa yhä enemmän, olen vähän sekaisin. Öisin kotini on täynnä ihmisiä, en näe niitä mutta ne ovat täällä. En enää tiedä minne menisin, minulla on kolme kotia, mutta jokaisessa asuu menneisyys ja ahdistus. En kai sittenkään pystynyt pakenemaan itseäni muuttamalla kodista toiseen, se seuraa minua, minä nimittäin. Perhesalaisuus on painava, kannan sitä yksin, siitä ei puhuta, yleensä en muista sitä. Sitten kassajonossa näen väärän ihmisen, muistan totuuden ja se sattuu, sattuu ihan kamalasti. Ja minä häpeän, ruoskin itseäni vaikka minä en tehnyt mitään väärää, minut syöstiin painajaiseen, josta en ole herännyt vieläkään. Vaikka minä en tehnyt mitään väärää. Ja kun sen kaiken muistaa, muistaa miksi en voi elää täällä. En tiedä missä minä voisin elää.

Minä tiedän miksi en saanut sitä mitä tarvitsin. Koska nekään eivät saaneet, ne eivät antaneet minullekaan mahdollisuutta siihen. Ja se teki minusta tällaisen, niin ne sanovat, mutta kuka minut tuntee, sen todellisen minän? Sinäkö, psykiatri, terapeutti? Voin antaa jokaiselle sen mitä ne tahtovat kuulla, minulla on monta persoonaa tarjolla, vaihtelen niiden välillä, omaksun tapoja toisilta, matkin niitä, vaihdan puhetyyliä. Voin olla mitä vain, eikä kukaan tiedä mikä on totta. En minäkään tiedä. Se on persoonallisuushäiriö, kuulostaapas pahalta, lapsesta tuli hullu, kuka sen teki, emme me ainakaan. Minä kai, minä en osannut valita persoonaa, en päättää minkä halusin, joten otin monta. Olen epävakaa, keinulaudalla, neuroosien maailmassa, pakkomielteiden vanki. Enkä minä halunnut mitään tällaista. En tiedä mihin ja mitä haluan.

Mulla on makaronilaatikko uunissa, siinä on vihanneksia.

Se vain tuli

En aavistanut yhtään mitä tulisi käymään, en olisi koskenut koko kirjaan jos olisin vain tiennyt. Ei sellaista voi odottaa. Se oli jotain hirveää. Musertava takauma.

Olin väsynyt iltapäivällä, kävin hetkeksi sängylle ja nappasin yöpöydällä jo jonkin aikaa viihtyneen kirjan. Nainen ja masennus, ihan viaton nimi, ei mitään pelottavaa. Alkulehdellä oli kaunis ja haikea runo, pidin siitä. Selailin ohi tympeät sivut, luin sieltä täältä. Ihan perusjuttua masennuksesta ja naiseudesta. Ja sitten se iski. Siinä maatessani palasin yhtäkkiä elämäni pelottavimpaan hetkeen, en ehtinyt enkä osannut pysäyttää filmiä päässäni, kuvia palautui ja se tunne, se tunne mitä ei voi sanoin kuvailla, se jonka jokainen kuoleman porteilla kolkutellut tietää.

Minä muserruin täysin, ihan kuin olisin maannut entisen kotini (joka oli minun ja J:n yhteinen koti) sängyssä lauantaiaamuna ja tiennyt että minun on kuoltava. Se kuuluisa viimeinen viikonloppu ennen sairaalaa, ne helvetilliset hetket yksin kotona, musta joka imi minua, kuolema joka kutsui luokseen. En olisi uskonut voivani kokea sitä uudestaan, en ole osannut täysin palata niihin hetkiin, enkä halunnutkaan. Ja silti muistin taas miltä se tuntui, kun ei tuntunut mitään, mutta jokin rusikoi niin kovaa että painuin litteäksi peiton alle, näin kuoleman sängyn päädyssä ja pelkäsin, pelkäsin ihan hirveästi.

Elin ne hetket uudestaan tuossa omassa pehmeässä sängyssäni, täysin toisessa paikassa, kaukana niistä ajoista. Sitä on vaikea selittää, en keksi sanoja kuvaamaan sitä oloa. Se on pahinta mitä ihminen voi kuvitella, enkä silti usko ihmisen kykenevän kuvittelemaan sitä. Se on tyhjyyttä, ahdistusta, pelkoa, painajaista, helvettiä. Tuntee olevansa niin yksin, niin kaukana muista, lasiseinien sisällä, seuraamassa normaalia elämää jostain pirun pitkältä. Sattuu, sattuu niin kamalasti, mutta ei tiedä mihin. Se on tappavaa. Nyt ymmärrän miksi halusin valita kuoleman - siitä olosta haluaa eroon, se on ainoa ajatus. Uskoo ettei mikään lääke, lääkäri tai terapia voi pelastaa ja poistaa sitä pahaa, kuolema tuntuu helpottavalta.

Kierryin pienelle rullalle, heitin kirjan kauas minusta ja tuuditin itseäni. Itkin, itkin niin kovasti että suu vääntyi inhottavasti, päiväpeitto kastui ja minua ihan kirjaimellisesti ravistutti. Aloin hokea sanoja, joita olen toistellut mielessäni siitä lähtien, ajatuksia joita pyörittelen mielessäni päivittäin, annoin sanat katkeruudelle ja vihalle jota tunnen. Siitä syntyi A4:n täynnä mustaa tussia. Tuntuu kuin olisin halunnut sanoa sen kaiken jollekkin, selittää ja kertoa miltä tuntui. Mutta kukaan ei uskalla kuunnella.

Myöhemmin pakkasin kirjan syvälle kirjastokassiin, en halua enää nähdä sitä. Vaikka kirjaressukkahan oli vain ponnahduslauta, minä sen lopun kehitin.

Tuo kokemus tuntuu vieläkin raskaana painona mielessä. Vaikea käydä sänkyyn nukkumaan.

Unta vain

Joskus on vaikea päättää milloin mennä petiin. Voisin käydä ajoissa sänkyyn ja herätä aamulla aikaisemmin, mutta toisaalta illalla on mukava puuhastella eikä lääkityksen takia tarvitse enää stressata tuleeko se uni vai eikö tule. Unihäiriöni on alkanut jo pienenä lapsena, olin übervaikea nukutettava kun en nukahtanut. Vähän vanhempana pelkäsin öisin mörköjä ja 911-televisio-ohjelman onnettomuuksia, katsoin sitä salaa vaikka olin koko ajan tukka pystyssä ja pelosta valkea. Ala-asteikäisenä muistan nukkuneeni hyvin, mutta yläasteella alkoivat todelliset vaikeudet. Milloin oli mahdotonta nukahtaa, heräilin öisin tunnin välein, joskus väsytti niin että sammuin yhdeksältä sänkyyn ja olin pöpperöinen vielä päivälläkin.

Viime vuosina nukkuminen on ollut yhtä tuskaa, unet ovat olleet ihan sitä mitä sattuu sillä hetkellä olemaan tarjolla huonojen unien kirpparilla. Se pistää ihmisen melko kireäksi kun yöt menee pyöriessä, heräillessä, pitkästyessä ja itkiessä kun ei nukuta. En ole koskaan osannut hyödyntää unettomuutta, en viitsi alkaa kirjoittaa tai katsoa televisiota kun päässä takoo "nuku nuku". Seuraavana aamuna on kuitenkin aikainen herätys, töissä pitää olla skarppina, pakko saada unta, katson kelloa, noin vähän tunteja jäljellä - siitähän tulee stressi eikä ainakaan saa unta. Psykiatri työnsi minulle reseptin unilääkkeiden paholaiseen, Tenoxiin. Ja minä lappasin sitä kitusiini ja ihmettelin kun keho kyllä väsähti illalla sänkyyn, mutta mieli jatkoi aprikointia kaikessa rauhassa. Kaupan päälle kehitin himoriippuvuuden noihin typeriin pikku nappeihin.

Ennen osastoa tein iltaisin Tenoxeista ja rauhoittavista sopivan coctailin ja toivoin tajun lähtevän, jotta saisin hetken rauhan. Saihan siitä pöllyt. Sairaalassa ensimmäinen toimenpide oli vieroittaa minut siitä kirotusta bentsosta. Vasta osastolla minua kuunneltiin ensimmäisen kerran kun sanoin etten ole nukkunut hyvin ikinä. Ehdin kahden kuukauden aikana kokeilla monet monituiset uni- ja nukahtamislääkkeet, niiden yhdistelmiä, muutamaa masennuslääkettä iltaisin unta tuomaan - harmi vain että jokaisesta loppui teho muutaman viikon kuluttua. Viimein kun fibro otettiin huomioon ja sain illaksi epilepsialääkkeen neuropaattiseen kipuun sekä Seroquelin, uni alkoi maistua. Tadaa, 20-vuotta kestänyt ongelma hoidettu! Uskomatonta ettei yksikään lääkäri tai psykiatri voinut aiemmin paneutua uniini. Mainitsin kyllä jokaiselle etten nuku.

Uni on tärkeää mielen kannalta, nyt huomaan sen. Nukun nykyisin lääkeunta, eli en tajua yöllä mistään mitään, en herää, enkä muista unia juuri koskaan. Aamut menee melkoisessa tällissä, herääminen on tosi tosi hankalaa. Tänäänkin nousin sängystä ajoissa, mutta heräsin sängystä uudestaan kymmenen minuuttia ennen terapiatuntia. Ei mitään hajua, mitä tuossa välillä on tapahtunut. On tämä ihmeellistä. Voisin ottaa nyt iltalääkkeet, sitten ehdin lukea tunnin ennen kuin matkustan unten maille.

Bastu

Minä rakastan saunomista. Lämmin elvyttävä löyly, hämyinen tunnelma ja puhtaus. Ennen kaikkea sauna tuo mieleeni puhtauden, en tunne peseytyväni hyvin ilman lauteella hikoilua. Harmi ettei sähkökiukaan kuumentaminen ole ilmaista, muuten voisin kylpeä joka ilta. Tähän yksiöön kuuluu pieni, soma ja hengittävä sauna, mutta lämmitän sen vain kerran viikolla, perjantaisin voin nauttia löylyistä muualla ja samalla pääsen altaaseen loiskimaan.

Kuumassa hautumisen karmiva kääntöpuoli on kipu ja kohmeinen olo joka iskee seuraavana aamuna. Heti saunan jälkeen on notkea ja raukea olo, mutta yön aikana tapahtuu jotain kummaa, aamulla herään rentona kuin rautakanki, rintaa puristaa ja oksettaa, tekee mieli käydä vain pitkäkseen. Lääkäri sanoo sen kuuluvan fibromyalgiaan, saunakrapulaa vain, ei mitään ihmeellistä. Ei kai, mutta erittäin ikävä tunne jonka kesto vaihtelee muutamasta tunnista koko päivään.

Tästä pääsenkin lempiaiheeseeni osastoon. Sairaalajuttuihin yllästyneet voivat lopettaa tähän ;) Meidän osastolla oli saunavuoro maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Viikonloppuna osasto oli melko tyhjä, ja ne jotka eivät päässeet lomalle saattoivat olla myös saunakiellossa. Ensimmäisten viikkojen aikana katselin uteliaana potilaita jotka pakkasivat samppoot ja kylpyvaahdot mukaan ja lähtivät hoitajan saattamana saunaan. Mietin missä se sauna oikein on, onko se jokin suuri laitosmainen kirkkaasti valaistu puuhuone, saako sinne mennä yksin ja jos saa, voiko oven lukita.

Yhtenä keskiviikkoiltana palasin reissulta, soitin ovisummeria. Oven avannut hoitaja kysyi yhtäkkiä haluanko saunomaan. Totta kai! Olin ollut jo varmasti useammin viikon osastolla, suurin itsemurhariski oli ohi ja pääsisin kylpemään! Hoitaja saattoi minut kaksi kerrosta alemmas käytävään, jossa oli kuntosalit, toiminta- ja kuvaterapiahuoneet. Ja kylpyhuone. Oven sai auki ainoastaan avaimella ulkopuolelta, joten kukaan harhaileva hullu ei pääsisi yllättämään. Pukuhuone oli viihtyisä, kylpyhuone kamala halogeenivalaistu valkolaattainen murju. Sauna oli yllätyksekseni melko pieni. Mutta pimeä, tunnelmallinen. Ylälauteella mahtui makaamaan, löyly oli pehmeää, tuntui uskomattomalta lepuuttaa vartaloa, vajota mukaviin ajatuksiin ja tajuta samalla olevansa psykiatrisella osastolla pohjattoman masennuksen ja ahdistuksen takia. Kiuas muistutti ikävästi tilanteesta: se oli suojattu vankalla ja painavalla rautakehikolla. Kerran kyllä ajattelin, ettei kukaan huomaisi jos kävisin kehikon päälle grillaamaan itseäni. No senpä takia kaikille ei lupaa herunut.

Saunan jälkeen sai itse kaikessa rauhassa lähteä takaisin yläkertaan. Usein matkalla poikkesin ulos tupakalle (psykiatrian osastot ovat omassa erillisessä siivessä, en ihan keskuspihalla hippaloinut), ostin aulan automaatista omenaporetta ja katselin kesäillassa sirkuttavia lintuja, läheisen tien liikennettä. Joskus seuraan liittyi seuraava saunaan menijä, istuimme ja ihmettelimme elämää yhdessä Nämä ovat niitä hetkiä joita kaipaan eniten. Ihan maagisia muistoja. Kun osaston ovet lukkiutuivat selän takana, illuusio haihtui. Ja seuraavana aamuna voin pahoin.

Tämän muistelon viritti sunnuntaisauna.

Huono vitsi

Hymm höm. Näin tänään hauskan mainoksen, minua se nauratti kovasti: veitsenteroitin nyt vain 49,90! Pyysin J:ltä sellaista. Sain osakseni hämmentyneen mulkaisun, sitten huolestuneen katseen ja liudan kysymyksiä. Siis sehän oli vain heitto, vitsi, mustaa huumoria.

Läheisteni on joskus vaikea ymmärtää uudistunutta huumoriani. Väkisinkin jutun aiheet on muuttuneet viimeisen vuoden aikana. On helpottavaa pystyä vitsailemaan kipeistä asioista, esimerkiksi tänään veitsistä. Jokainen lähelläni tietää että minulta on takavarikoitu puukot, paperiveitset, mattoveitset ja linkkarit - silti ne epäilevät minua. Tosin ne osuvat ihan oikeaan, olen salaa noudattanut keinoa jonka isä opetti kun olin nuorempi: veistä saa terävämmäksi kun sitä hankaa lappeellaan posliinimukin pohjaan. Se konsti tepsii ihan oikeasti, testattu on. Mutta olen pysytellyt sen yhden tylsytetyn veitseni kanssa aika kilttinä pilttinä. Neuvo ei ollut tarkoitettu ihan tuohon yhteyteen.

Voisin tietysti marssia vaikka Tiimariin ja ostaa paperiveitsen, mutta olen onnistunut tähän mennessä vastustamaan houkutusta. Paperikaupat ovat kuin viettelysten saari, erivärisiä ja -kokoisia veitsiä sotilaallisessa järjestyksessä. Muistan ikuisesti sen hetken kun keväällä laahustin kirjakauppaan, etsin pienen näppärän veitsen ja kävelin kassalle. Sinä hetkenä olin voimakas, tunsin uhmaa ja kutkutusta. Ojentaessani rahat myyjälle hymyilin ja ajattelin samalla "et voi kuvitellakkaan mitä teen tällä terällä". Kannoin salaisuuteni muina naisina kotiin muiden tavaroiden seassa ja laitoin sen yöpöytäni laatikkoon odottamaan. Sieltä se sitten löytyi aina tarvittaessa. Se oli valkoinen. Toinen vanhojen rojujen seasta löytynyt oli oranssi. Sairaalassa ollessani veitset etsittiin ja hävitettiin. Valkoinen oli ollut verinen. Ei ihme, käytin sitä viimeisen kerran kuin viulisti jousta.

Mitenkähän päädyin taas näihin tunnelmiin? Olen jatkuvasti itsetuhoinen ja oikeastaan pidän siitä. Se on minun keinoni hallita kaaosta. Se on huumaavaa, pikku hiljaa huomaa olevansa riippuvainen kivusta ja sen tuomasta helpotuksesta. Se herättää ja auttaa tunnistamaan omat rajansa, muistaa olevansa elossa. Aina ei tiedä onko tämä todellisuus ainoa. Tai oikea.

Tää osti tilin tyhjäks

Ketuttaa suunnattomasti tämä vieraskielinen shittiblogi. Mitä vikaa oli kotoisessa suomen kielessä? Minkä asetuksen olen muuttanut, vai onko tämä kosto langetettu kaikille? Auttakaa hyvät ihmiset.

Minua saa myös valaista toimeentulotuesta. Terveydenhuoltokulut ja lääkemenot korvataan, sekä sähkölasku sikäli mikäli näiden jälkeen rahaa jää alle 372€. Eiks niin? No entäs sitten vuokra, se mitä siitä itse maksaa asumistuen jälkeen? Minä pulitan 162€ Kelan rahan lisäksi vuokraukkelille. Se lohmaisee ihan kivasti tuloista. Tässä kuussa rahaa tipahti 447€ tilille ja siitä kun nappaa sen satakuuskymppiä ei naurata. En vain kehtaa mennä kysymään sossupojalta voiko vuokraan hakea toimeentulotukea. Kun tällä meinaa olla vähän loppu nuo kolikot.

Eikä asiaa auta ostomania jonka kehitin jostakin. Olen edelleen sitä mieltä että minulta saisi viedä electronin ja katkaista sen. Sekä jäädyttää tilin. Tää osteli vähän lahjoja tänään. Ja tältä tais mennä tili nollille. Tää ei vaan kehtaa sanoa sitä vanhemmille tai J:lle. Ja puhelinlasku ja pari tilausta on vielä maksamatta. Voiko kukaan olla näin kehno rahan haltija? Missä terve maalaisjärki on kun pääsen kauppoihin. Minä yksinkertaisesti sekoan kaiken kimalluksen ja pörhellyksen keskellä.

Omasta mielestäni ostin tänään vain kohtuudella lahjoja. Yhden kirjan tarjouksesta, neljän euron possudrinkkitikut Pentikiltä (ne on muuten aika metkat) ja sydänkoristeen etäiselle kamulle. Kun tuntuu kuitenkin siltä että jotenkin haluaa muistaa, joulukortti ja nafti sydän toimivat oikein hyvin siihen vaivaan. Itselleni halusin neljä kaunista joulupalloa, pinkin ja oranssin sävyjä sekaisin. Niitä katsellessa tulee leppoisa olo. Jouluinen. Ja yhdet Hello kitty-sukat....minulle voi edelleenkin myydä mitä vaan kunhan siinä on tuon kirotun kissimirrin kuva tai pelkkä nimi. Ja silti näihin upposi koko omaisuus.

Oi miksen voi olla rikas? Menisin liikeeseen ja ostaisin koko kaupan. Vaikka tuskin olisin sen onnellisempi. Pattitilanne. Pidän rahasta mutta raha ei minusta. Ehkä parempi niin.

Mielenrauhaa

Ööh. Jotain outoa on tapahtunut eilisen jälkeen. Blogin kaikki valikot ovat nyt englanniksi, mistä en pidä ollenkaan. Onkohan tämä joku yleinen muutos? Ensimmäinen miinus bloggerille.

Leivoin tänään joulutorttuja, niin helpossa leivonnaisessa en voi sentään epäonnistua. Ja hyviä ne ovatkin, olen ahtanut niitä jo kuution napaani. Illaksi on tiedossa mycke hyvää kanaa ja kermaperunoita, tänään syödään nimittäin J:n rahoilla. Hihi, oli tosi nastaa kärräillä eilen kaupassa ihan oikea ostoskärryn kanssa. Sitä tapahtuu aniharvoin, sillä omat ostokseni kulkevat ihan käsivarsilla tai korkeintaa korissa.

Lisäksi olen neulonut! Uskokaa tai älkää (kannattaa uskoa), kilisyttelin puikkoja ensimmäisen kerran piiiitkiin aikoihin. Tai no ei kasin puikot enää kilahtele, ne lienevät muovisia. Neuleesta pitäisi (paino sanalla pitäisi) syntyä pupu tämän ohjeen mukaan. Annan sen terapeutilleni lahjaksi jos se muistuttaa edes etäisesti mallia. Ihan hauskaa puuhaa nuo käsityöt, rentouttavaa myös. En tiedä miksi lopetin käsityöharrastuksen jokunen vuosi sitten. Ehkä en jaksanut enää ja työt söivät kaikki voimat. Tai sitten seli seli vaan.

On jotenkin rauhallinen ja melkeinpä hyvä olo. Ehkä. Ei pidä liikaa tunnustaa ettei tunnetta riistetä. En tiedä mitä voimia pelkään sillä en usko tuttuihin jumaliin, enkä oikein mihinkään henkimaailmaan. Korkeintaan luonnonvoimiin. Hyökyaaltoihin ja hirmumyrskyihin.

Onnea itsenäinen Suomi 90-vuotta. Linnanjuhlia odotellessa. Sinne on valmistettu kuulemma 600 litraa boolia. Vau.

Ystävä

Tästä väsymyksestä ja näistä ajatuksista on vaikea pyristellä irti. Nyt mikään ei riitä, en osaa, enkä pysty.

Yhteen asiaan minä kyllä pystyn: rakastan ystävääni, hän on todellinen kultakimpale. Toivon että jokainen saisi kokea tosiystävyyden, suhteen joka kestää vuosikausia vaikka yhteydenpito rakoilee, saada lähellensä ihmisen jonka seurassa voi olla oma itsensä, myöntää että kaikki on mennyt pieleen ja tuntuu pahalta.

Ystäväni on aivan uskomaton ihminen. Hän taisteli tien luokseni kun kasvatin muurit ympärilleni, hän ei koskaan luovuttanut eikä lakannut välittämästä. Kadotin muut ihmiset masentuessani viime syksynä uudestaan, enkä usko että se on pelkästään minun vikani, jäihän ystävänikin vaikka minä en tahtonut ketään lähelleni. Ymmärrän kyllä että minua on vaikea lähestyä, tiiviin ja luottamuksellisen ihmissuhteen muodostamiseen kanssani kestää hyvinkin vuosia. No, minulle riittää tämä yksi tyttö, hän on kaikkea mistä voi unelmoida. Sanaton yhteisymmärrys ja lämpö välillämme tuntuu ihanalta, en ehkä osaa sanoa hänelle kuinka kiitollinen olen ystävyydestämme.

Tämä tyttö saapui luokseni sairaalaan, ei kavahtanut siteitä käsissäni, ei paennut sairauttani vaan piti minua ihan yhtä tärkeänä ihmisenä kuin ennenkin. Olin niin ylpeä kun hän vieraili luonani, sillä kukaan muu kaveri ei tullut. Nyt kun hän on tottunut sairauteeni, olen hänelle sama tyttö kuin ennenkin. Tilanteet muuttuu, mutta suhde ei.

Siksi olen pohjattoman vihainen elämälle kun se kohtelee ystävääni kaltoin. Vaikka itse olen kasvanut kriisien ja onnettomuuksien keskellä, olen ollut tosi helpottunut kun hän ei ole kohdannut suuria vaikeuksia. Nyt kun hänen niskaansa kaadetaan kerta toisensa jälkeen surua, haluaisin kostaa jollekkin. Kyllä minä selviän tästä suosta, mutta miksi hänenkin täytyy kärsiä? Minä voisin ottaa ne huolet kantaakseni, tässä samassa konkurssissa ne menisivät, olen tottunut tuskaan. Haluan hänelle pelkkää hyvää, sillä hän on yksi niistä kolmesta joiden puolesta voisin kuolla.

"Sinä olit tähti, kun jäin pimeään. Sinä tahdoit tulla suruun viiltävään.

Sinä sisään astuit epävarmuuteen. Pelännyt et mitään. Saavuit uudelleen.

Miksi tahdoit tulla? En voi ymmärtää. Enhän odottanut ketään, joka jää."

Anna-Mari Kaskinen - Tähtien alla ajattelen sinua kirjasta

Ikävä

Psykiatri kysyi minulta viime kerralla mietinkö usein kesää ja sitä jos olisin ehtinyt tappaa itseni. Mietin, mietin koko ajan. Viime kevät ja kesä oli unenomaista aikaa, en enää tuntenut itseäni, se en ollut minä. Hyvinäkin päivinä palaan viimeiseen viikonloppuun ennen osastoa. Miksi en tehnyt sitä? Usein toivon että olisin vain antanut periksi, lopettanut tämän elämän. Ei tarvitsi nytkään istua tässä murehtimassa. Ei kohdata uusia esteitä ja odotuksia. Olisi niin helppoa olla mullan alla.

Pelkään elämää liikaa voidakseni osallistua siihen. Psykiatri ja terapeutti puhuvat parantumisesta, mutta minä en kerro heille totuutta. En halua parantua. En halua takaisin normaaliin elämään. Pahuus on minulle tutumpaa, on turvallista hautautua ja elää omassa maailmassa. En uskalla ajatella tulevaisuutta. Kaikki odottavat minun lepäävän nyt sairaslomalla ja jatkavan sitten töitä ja hankkivan opiskelupaikan. Ne eivät tiedä etten minä jaksa sitä elämää. Voin suoriutua uskmattoman paljosta, kesällä kävin töissä vaikken tiennyt mikä päivä on enkä ymmärtänyt mitä asiakas sanoi. Olin valmis kuolemaan ennemmin kuin myöntämään etten taida nyt jaksaa. Mutta minä en halua enää suorittaa. Osaston lääkäri sanoi heinäkuussa ettei minun ikäisilleni anneta pitkää sairaslomaa, sillä töihin paluu tekee vain hyvää. Nyt olen kuitenkin ollut lomalla jo puoli vuotta, toinen psykiatri ymmärtää hitusen enemmän.

Haluan epätoivoisesti pitää kiinni synkästä ja pahasta. Säikähdän jos nautin jostakin. Alan tietoisesti kutsua mustaa luokseni ja lasken sen sisälleni. Hyvänä hetkenä haen veitsen ja viiltelen itseäni. En tiedä miksi. En tiedä miksi aloitin viiltelyn taas monen kuukauden tauon jälkeen, miksi annoin itselleni luvan siihen. En tahdo uusia arpia, vahingosta viisastuneena teen vain pieniä ihon rikkovia haavoja. Kesän jäljiltä reiteni ovat raidalliset, muistan monet arvet, voin palata hetkeen jolloin tein ne. Yhden tumman arven tein halutessani viiltää mahdollisimman syvään, kerran raaputin vasempaan jalkaani tekstin "hei apua". Sen voi lukea vieläkin. Oikeaan jalkaan kirjoitin "miksi?". Hyvä kysymys. Sivelen arpia usein, ne muistuttavat minua elämäni synkimmistä hetkistä. Toisaalta elämäni parhaimmasta ajasta, kahdesta kuukaudesta suljetulla.

Kaipaan osastoa kovasti vieläkin. Muistelen niitä valloittavia persoonia joita tapasin siellä, joiden kanssa vietin päivät lukkojen takana. Kaupungissa käydessäni ajan sairaalan pihaan ja suljen silmäni; voin nähdä itseni lukemassa pihan penkeillä, syömässä jäätelöä nurmikolla, kahviossa nauramassa ystäväni kanssa paksut siteet käsissäni. Jollain sairaalla tavalla haluaisin takaisin noihin hetkiin. Minusta pidettiin huolta sairaalassa, oli hoitajia jotka välittivät. Ja oli ystäviä, kohtalotovereita. Harmi ettemme pidä yhteyttä.

Löysin tänään osastokaverini tekemän helmikorun, laitoin sen heti ranteeseen. Mitä sitten vaikka se on vähän liian suuri eikä ollenkaan minun värinen. Se tuo kaverin mieleen, ne hetket kun hän teki korua huoneessani ja mietimme tulevaisuuttamme.

En tiedä onko tämä hyvä, huono vai mitäänsanomaton päivä. Mutta ikävä on kova.

Nälkäpäivä

Minulla on aivan hirveä nälkä. Se alkoi aamulla herätessäni. Söin voileipiä sekä jugurttia, mutta ne eivät riittäneet. Narskutin voileipäkeksejä ja lusikoin hilloa suuhun ennen kuin lähdin terapiaan. Tunnin loputtua olin edelleen kamalan nälkäinen, menin kauppaan ja ostin liian paljon liian kallista ruokaa. Söin mikroruokaa, hotkin vanukasta ja ahmin juustoa. Ruisleipää tonnikalaa kokista! Nyt kaappi on melkein tyhjä. Voisin silti syödä vaikka jalat pöydästäni. On kammottava läskiolo, olen kiusallisen tietoinen turvonneesta vatsasta ja jokaisesta innokkaasta rasvasolusta - ne juhlivat parhaillaan.

Syön minä normaalistikin paljon, mutta tämä päivä meni kyllä ihan överiksi. Silti tämän päivän syöpöttely ei ollut samanlaista kuin ennen, silloin kuin sain ahmimiskohtauksia. Tänään vain söin ja söin nälkääni, en tietoisesti istunut herkkujen ääreen ja alkanut pupeltaa. Ennen saatoin käyttää päiväkausia suunnitellakseni kauppareissuja ja sopivaa ahmimishetkeä, valmistin hulluna ruokaa ja lapioin sen samantien suuhuni. Niihin hetkiin liittyi ahdistusta, häpeää ja salailua. Tämä on erilaista, en osaa paremmin selittää miten erilaista. Minulla on vain nälkä.

Sairaspäivärahat ovatkin sitten lähes lopussa, olen tuhlannut ruokaan ja vähän kaupoille. Ihan vahingossa ostin sitä kiiltävää joulupaperia ja korttitarvikkeita. Tänään maksoin vuokran ja varasin killinkejä puhelinlaskuun (joka sekin kasvanut huomaamatta maksimiin) - hei hei vaan eurot. Hetken sain nauttia varmuuden tunteesta, jonka tilillä oleva raha tuottaa, mutta yhtä nopeasti jouduin laskemaan siitä irti. Väärin. Kerta kaikkiaan väärin.

Olisipa upeaa olla terve ja eloisa, hankkia hyvä työpaikka ja tienata ihan oikeaa palkkaa. Tietää joka kuukausi että on rahaa kaikkeen tarvitsemaansa ja vähän ylimääräistäkin ja jopa ehkä muutama kolikko säästöpossuunkin. Voisi ostaa sen paidan, jonka sattumalta huomaa liikkeen ikkunassa, hankkia uuden kännykän, käydä kampaajalla piristämässä itseään uudella leikkauksella ja värillä, laittaa sitä ruokaa mitä haluaa - ei sitä halvinta. Elää itsenäisesti toisista ja sossusta riippumatta.

Hain muuten sossupojalta apua viime kuun lääkemenoihin. Korvauksista huolimatta apteekkiin oli uponnut 89€. Nice.

Nyt taidan ottaa vähän iltapalaa.

Perunapulma

Minulla meni pasmat sekaisin kun J:n jääkaapissa ei ollut perunoita. Ostin tänne viime lauantaina 12 perunaa, joten kuvittelin ilman muuta että niitä on vielä jäljellä. Suunnittelin ja haaveilin aamusta alkaen perunamuussista ja kananmunakastikkeesta. Äsken laitoin kattilat valmiiksi, vatsa kurni ja mietin kuinka monta kananmunaa keitän. Sitten näen tyhjän vihanneslokeron, joka ikinen pottu on jumaliste syöty! Kuka voi syödä viikossa säkillisen perunoita? Ja osan vielä raakana. Itse en voi sietää suomalaista mukulaa kuin sipsin tai muussin muodossa.

Miksi minä hajoan pienenkin esteen edessä? Johtuuko se aiemmista traumoista, kriiseistä, pettymyksistä? Perunoiden puuttuminen laukaisi tutun reaktion: ensin suutun, sitten harmistun ja lopulta kaikki tuntuu menneen pieleen. Tulee ihan möksö olo. Eikö normaali ihminen olisi tässä tilanteessa todennut "voi harmi, tehdäänkö vaikka spagettia"? Voisin minä keittää spagettia, mutta ei se sovi kananmunien kanssa. Eikä valkokastikkeen. Joku pohtii miksi en lähde kauppaan ostamaan niitä perunoita. En halua, sillä sehän korjaisi tilanteen. Minä tahdon nyt olla kiukkuinen ja oikutella.

On kyllä kova nälkä, suoli mörnii jo ihan tuskissaan. Ehkä syön leivän ja esitän marttyyria. Tai teen sitä pastaa.

Olen vihainen lapsi.

Karhu sahaa kahteen suuntaan

Näkikö kukaan sitä House-jaksoa jossa afasiasta kärsivä mies yritti kertoa olevansa bipolaarinen vihjeellä "karhu sahaa kahteen suuntaan"? Se on aika hyvä ilmaisu. Nyt nimittäin sahaa. Synkkä ja ahdistunut olo meni jonnekkin koloseen ja tilalle tuli virtaa ja vimmaa. Juuri kun torstaina vakuutin psykiatrille, ettei olo enää nouse taivaisiin. Nyt tiedän paremmin.

Syön tällä hetkellä iltaisin 200mg Seroquelia. Lääkäri meinasi tiputtaa annostusta, kun kerroin jatkuvasta väsymyksestä. Kiljaisin kipakan vastalauseen, en halua että lääkitystäni aletaan taas säätää ilman lääkärikontrolleja. Tapaan psykiatrin vasta tammikuussa, siihen mennessä saatan olla jo sekoillut itseni hirteen jos Seroquel sittenkin on juuri se tärkeä lääke. Ei ei, mieluummin olen uninen kuin ihan pöpi.

Virittelin eilen olohuoneen (yksiöhän tämä on, mutta olohuone on melkein oma tilansa) ikkunaan kirkkaat ledit, siis ulkopuolelle. Puoli tuntia ähisin ja puhisin, mutta voi elämä! Ne ovat kauniit, ihan kuin tähtitaivas. Ilmassa oli taikaa, hymyilin yksin tiellä - naapurit saivat viimeisenkin todisteen siitä että tyttö on umpihullu. Kynttelikkö on ollut jo yli viikon keittiön ikkunan edessä. Valo luo kummallisen hyvän tunnelman. Innostuin valaisemaan myös J:n kämppää (meidän entistä yhteistä kotia :/ ) nyt kun täällä taas viikonlopun olen. Kivaa.

Nyt uppoudun magian ja fantasian maailmaan, kaivaudun huovan alle sohvan nurkkaan ja katson uusimman Potter-elokuvan.

Rentouttavaa viikonloppua teillekkin :)

Tänään

Tänään on helpompaa, en itke enkä lyö itseäni.

Tänään olen täyttänyt tyhjyyden sisälläni, puuhaillut huoleni pois, torjunut pahan ja sulkenut sen syvimpään loukkoon. Tänään en laske sitä ulos.

Tänään huuhdoin ikäväni virtaan ja pirskotin ylleni huolettomuutta. Tänään yritin hoitaa itseäni, ompelin haavani ja paikkasin särkynyttä mieltäni.

Tänään tahdon olla terve ja parantua.

Tänään huominen on tervetullut.

Tänään kaikki on toisin.

Olen väsynyt tuntemaan

On liian myöhäistä pyydellä anteeksi, tiedän sen. Olen silti niin kamalan pahoillani. En voi edes ymmärtää mitä olen aiheuttanut läheisilleni. En tiedä miltä tuntuu pelätä oman lapsen kuolevan, en tiedä miltä tuntuu kun oma lapsi haluaa kuolla; en pysty käsittämään miltä tuntuu kun elämänkumppani janoaa kuolemaa, en tiedä miltä tuntuu kun ystävä sanoo tappavansa itsensä. En voi tietää. Ihmiset ympärilläni pelkäävät, jatkuvasti. En voi antaa sitä itselleni anteeksi.

Kukaan heistä ei tiedä mitä minä koen ja tunnen, ne eivät voi ymmärtää miksi satutan itseäni, miksi vihaan itseäni, miksi olen tällainen. En minäkään ymmärrä. En tahdo kylvää tuskaa ympärilleni, en enää. En syytä ketään. Minä itse olen tehnyt eniten pahaa.

Olen niin väsynyt. Tähän kaikkeen. Jokin repii minua. Haluaisin olla niin paljon, tehdä niin paljon enemmän. Usein tunnen olevani ihan yksin, vaikken olekkaan. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, voisin hautautua omaan sekavaan maailmaani ja kadota sinne. Kun ajoittain kaikki tässä todellisuudessa satuttaa ja jokainen ihminen on vihollinen. Kaikki on liikaa. Ja silti minun on selvittävä velvollisuuksista, avattava aamulla verhot ja leikattava juustosiivu leivän päälle ihan itse. Niin ihmisen täytyy tehdä, vaikka ei jaksaisi kättä nostaa.

Satutin eilen itseäni, en aio kertoa sitä edes J:lle. Alan tuntea hänetkin viholliseksi, joka voi ilmiantaa minut. Sairasta.

Kun ei jaksa

"Ehkä joskus paikassa, jossa ei ole aikaa, eikä sijaintia
Voin katsoa taakse ja nähdä vihdoinkin olevani kokonainen
Kuollen kumotakseni sen hetken, kun kaikki särkyi
Yrittäen hävittää sen, mikä on totta, eikä elämää

Yksi pieni hetki toi tuskan mustuttaen sydämeni
Ei valoa minulle, ei pääsyä ulos, olen seuraavana jonossa
En koskaan tässä elämässä tule löytämään rauhaa
Kaivan omaa hautaani, minut on ammuttu alas liekkeihin

Olit suojelusenkelini, pelastit minut joka kerralla
Mutta enkelit putoavat palaen, kaikki kynttilät ovat palaneet loppuun
On yksi tapa paeta, mutta pahempi siellä odottaa
Annan hänen ottaa minut, ikuisuus saa maksaa hintani

Ehkä joskus paikassa, jossa ei ole aikaa, eikä sijaintia
Voin katsoa taakse ja nähdä vihdoinkin olevani kokonainen
Niin minä toivoin, mutten enää usko
Haavani eivät parane, tulen vuotamaan verta sieluni kuolemaan saakka"

Sturm und Drang - Intiaani

Yksi väsynyt matkustaja

Tänään olen ollut topakka tyttö täynnä näennäistä reippautta. Lähdin suoraan sängystä puolen päivän tienoilla kahdeksan tunnin "työkomennukselle". Meinasin kyllä tutun pyytäessä jänistää, ajattelin heti etten millään jaksa reissata koko päivää. Mutta niin vain tein ja nyt olen pienenä väsyneenä myttynä tietokoneen ääressä. Anonyymiuden säilyttämiseksi en uskalla paljastaa enempää, mikä on harmi sillä koin ja näin kaikkea jännittävää. Esimerkiksi poroja (en kyllä Lapissa asti käynyt) ja ketun, otin niistä kuviakin.

Toivoin salaa saavani heti rahaa, mutta palkka tulee kuulemma myöhemmin. Kannatti lähteä, saan pilkko pimeästi kymppejä salaiseen säästökuoreen. Yritän aina yllätystulojen ilmaannuttua säästää osan, sillä tahtoisin joskus kaukana tulevaisuudessa ostaa tällaisen, tuon pinkin. Ihanan tyttömäinen. Ja turhamainen. Nyt minulla on Nokian perusmalleista perusmallein ja halvin kännykkä. Kyllähän sillä soittaa ja tekstaa, mutta siihen ne toiminnot sitten jääkin. Kyllä tällä pärjää kun on pakko.

Kissa on ollut yksin liian monta tuntia, sen voi laskea hiiristä joita on kannettu syömään ja juomaan. Minun tyttini olisi varmasti hyvä äiti, ellen olisi leikkauttanut sitä. Sen verran hyvin täällä hoidetaan leluhiiriä, ne pääsevät ihan kuppiin asti napostelemaan raksuja ja vesikuppiin juomaan ja samalla uimaan.

Väsyttää ihan kamalasti. Ensin Pako, sitten BB ja sitten sänky. Krooh pyyh kuten pienenä sanoin nukkumaan käydessä.

Ja hei kiitos kommenteista, palaan huomenna vastavierailuille :)

Onneton puuronkeittäjä

Arvatkaa mitä: sain rahaa! Muutaman satkun vain, Kela laittaa loput joulukuun alussa. Mutta sain maksettua laskut ja velat, kipitin tyytyväisenä kauppaan ja ostin maitojuomaa ja mannasuurimoita. Päätin siis kuitenkin jatkaa puurolinjalla. Innoissani keittelin taas puuron pohjaan ja sain suurimot liittoutumaan pieniksi saarekkeiksi. En ymmärrä miten maitoa pitäisi keittää, ettei se aina kärähtäisi! Se tekee sen niin salaperäisesti, että huomaan sen vasta kauhoessani pohjaa ja ruskeiden limanuljaskoiden noustua puuron pintaan. Höh. Aioin yrittää uudelleen joku päivä. Harmittaa vain se hukkaan mennyt maitojuomalitra.

Vietin illan J:n kanssa. Tämä erillään asuminen alkaa harmittaa jo nyt kahden kuukauden jälkeen, mutta tiedän tämän olevan ainoa mahdollinen ratkaisu tällä hetkellä. Ehkä joskus on toisin. Toivottavasti.

Kotiin tultuani itkeskelin. Ihan vain yksinäisyyttäni, harmitusta ja tyhjää oloa. Pelottaa kun mikään ei meinaa taas tuntua miltään. No hetken jaksoin tuulettaa saatuani tilille katetta, mutta nopeasti sitä tajuaa ettei tuolla summalla vielä hirveästi revitellä. Tekisi mieli ostaa vaikka mitä. Joululahjoja ainakin, minusta on ihanaa antaa toisille jotain kivaa. Keksin vaikka mitä, mutta ne eivät oikein mahdu budjettiini. Tiedän kyllä, että voisin tehdä itse jotain tai antaa lahjaksi hyvää mieltä (tosin sitä ei taida minusta liiemmin irrota, ja jos irtoaakin, pidän sen ahneesti itselläni), mutta se ei nyt tunnu yhtään hyvältä idealta.

Itse olen toivonut hajuvettä. Jotain luksusta köyhän habitukseen.

Rahat on loppu, myydään fillari

Tänään olen ollut sosiaalinen. Kävin sen yhden ainoan ystäväni kanssa kolmen tunnin kaakaoistunnolla, tuli taas ruodittua mätää yhteiskuntaa ja tyhjennettyä elämän likasankoa. Asiat jotenkin selkiytyvät ja muuttuvat mielessä, kun ne jakaa jonkun kanssa. Meidän pienten ihmisten ympärillä, kummankin, on tapahtunut paljon pahaa ja surullista viime aikoina. Se tuntuu niin väärältä. Eikä minulla ollut rahaa yhteen vaivaiseen kaakaoon, kaveri tarjosi. Nolottaa olla sentitön.

Jos rakas Kela aikoo kokeilla pärjäänkö vielä seitsemännen viikon ilman rahaa, en ole saanut tässä kuussa euroakaan tilille. Meinaa toimeentulo olla melkoisen uhattu. Sitten täytyy vaan hipsiä sossupojan huoneeseen ja anella muutama kymppi lääkkeisiin ja joulukuun vuokraan. Voin ihan hyvin syödä sitä riisipuuroa seuraavan viikon, ja kissallakin on ruokaa varastossa 5kg. Kyllä me pärjätään. Jotenkin.

Olisi kivaa askarrella pitkästä aikaa. Suunnittelin hakea Tiimarista jotain korttipohjia ja huopapossuja (näin niitä mainoksessa), lisäksi vaikka hopeakynän. Paljon hauskempaa antaa omatekoisia kortteja! Tässä on nyt vain se ongelma, ettei ole varaa ostaa tarvikkeita, ainakaan vielä. Haluaisin myös yhden rullan sellaista kiiltävää turkoosia joulupaperia, mutta sekin on melko tyyristä. Minulla ei ole vielä joulukalenteriakaan, kun partiolaisen penteleet eivät ole tulleet ovelle, enkä ole nähnyt yhtäkään hiippailemassa kylällä kalenterikaupoilla. Joka ikinen vuosi niin kauas kun muistini yltää minulla on ollut partiolaisten joulukalenteri. En voi ostaa suklaakalenteria, koska syön suklaat heti ensimmäisenä päivänä. Että pankaahan partiotytöt ja -pojat vipinää töppösiin.

Odotan joulua kovasti, vaikka tänä vuonna minulla ei ole varaa ostaa lahjoja juuri kenellekkään. On minulla neljän euron kynttelikkö, laitan sen ensihätään keittiön ikkunan eteen. Jos vaikka saisin jonkin yllätysjoulurahan jostakin, pitänee tehdä muutama rivi lottoa ensi viikolla.

Aika hiljaista pitelee tässä blogissa. Olenkohan yksin täällä?

I´m home

Matka oli oli ihana, mutta väsyin siellä enemmän kuin virkistyin. En saanut unta vieraassa paikassa ja uin jäseneni kipeiksi. Varsinkin käsivarsia pakottaa, kipu kiipeää ranteista kyynärpäihin ja tuikkii.

Kotiinpaluu aiheutti megalomaaniseen ahdistuksen. Ihan kuin minut olisi repäisty keskeltä unta painajaiseen, joka on totta. Kahteen päivään minun ei tarvinnut miettiä kouluasioita, eikä kieriä omassa ahdistuksessani, sain vain nauttia. Nyt pitäisi paneutua toisten kurssilaisten tehtäviin, riipiä kokoon jotain ajatuksia kirjoituksista, joita en ole edes lukenut.

En ymmärrä itseäni. Teen kaikesta ongelman, väännän väkisin asiat nurinkurin niin, että saan kärsiä. En ole yhtä hyvä kuin kurssitoverini, enää en edes yritä kuulua joukkoon. En voi vastata kouluttajan kysymyksiin koskien kirjoitelmaani, sillä en tiedä vastauksia. En osaa kertoa miksi valtisin sen sanan, en ole ajatellut missä maailmassa henkilöni elää - minä vain kirjoitin. Olen jo tajunnut ettei kirjoittaminen ole minun lajini. Voin höpötellä omia pieniä juttujani yksin, en jakaa niitä. Nyt pitää vain kärvistellä törkeän hintainen kurssi loppuun ja moittia itseäni kun ilmouttauduin sinne romaanin kuva silmissäni.

Kyllä, nyt on vähän paha olla. Terapiaan yhdeltä, ehkä sitten helpottaa.

Nyt jännittää

Sängyllä lojuu kolme t-paitaa, kahdet housut, alusvaatteita, uimatoppi ja-pöksyt, jättisäkki täynnä meikkiä, rasvoja, suihkugeeliä ja hiusaineita, lämpösukat. Mitä puuttuu? Ehkä sisäkengät. Varmasti jotain puuttuu, mutta huomaan sen vasta sitten perillä illalla.

Tulee varmaan mielenkiintoinen kolmetuntinen autossa vanhempien kanssa. Onneksi isän autossa voi polttaa hermosauhuja.

Täytyy vielä kiikuttaa kissa hoitoon J:lle. Pääsevät taas kissapossut peuhaamaan keskenään, toivottavasti isompi ei vain myllytä pienempää yöllä. Isommalta kisulta on tippunut jo pienenä pari mutteria päästä.

Palaan lauteille perjantaina. Toivottavasti olen silloin vielä yhtenä kappaleena, ettei painekattila ole posahtanut.

Hauskaa viikkoa!

Joulu tuli jo

Nimittäin puuron muodossa. Keitin äsken (tai no aloitin tunti sitten) ensimmäisen kerran riisipuuroa ihan itse! Se paloi pohjaan kolme kertaa ja kiehui yli vielä useammin, mutta uskokaa pois, tämä on tosi hyvää! Päälle vähän sokeria ja kanelia, nam. Piti ihan tämän vuoksi ostaa kyseiset mausteet, ei se puuro muuten maistu. Katselin tänään tyhjää tiliä ja etsin tosi tosi edullista purtavaa. No riisipussi ei maksa juuri mitään, ja siitä keittää monet monituiset puurot.

Soittelin tänään kireälle Kelan tätsylle ja tiedustelin jokohan voisin saada sairaspvrahaa. Viime kuun tulot olivat 160€ ja tämän kuun tasan nolla. B-lausuntoni homehtuu kuulemma tämän kuuluisan asiantuntijalääkärin pöydällä, hän miettii vielä voiko minun sairaslomaani todella jatkaa vielä tammikuulle, vai pitäisikö tämä kersa kenties työntää takaisin työmaailman torahampaisiin. Murrr. No jos ja kun sitä sairaspvrahaa tulee, saan takautuvasti n 700€ käteen. Hah, siitä sai koko Kansaneläkelaitos kun pihtasi!

Niin joo, se huominen. Vanhempani tarjoavat onnettomalle tyttärelleen leipää sirkushuveja - pääsen kylpemään. Kaksi yötä kylpylässä äidin kanssa. Siitä voi tulla rankkaa, mutta reissun tarkoitus on ihan vain minun piristämiseni, joten otan kaiken vastaa ihan mielelläni. Äiti alkoi puhua tästä reissusta jo kesällä kun makasin sairaalassa. Se on heidän tapansa huolehtia ja välittää minusta, ja ihan mukiin menevä tapa onkin. Odotan kyllä innolla! En ole koskaan käynyt oikeassa kylpylässä; siellä on useampi allas, allasbaarikin, ravintoloita, yökerho (joo sinne ensimmäiseksi bailaamaan, kaksi absolutistia, jotka nukahtavat viimeistään kymmeneltä illalla) ja kaikkea jännittävää. Elimistöni päätti tietysti kostaa minulle tämän huvimatkan, se myöhästytti kuukautisia yli viikolla, jotta ne alkoivat sopivasti juuri sopivasti päivää ennen reissua. Kiva kiva.

Eilisen rahakiukuttelun vuoksi saan myös lahjuksia, en rahaa vaan muutaman toivomani ja tarvitsemani tavaran. Tosi kiva kyllä, olen niin pa tällä hetkellä, etten voi ostaa mitään, mutta omatunto taas soimaa täydellä teholla. Äidin omatunto lienee karjunut vielä kovempaa, sillä hän se kipotti tänään kauppaan. En kehtaa paljastaa mitä se osti, en tahdo olla ylpeä tai kehua. Pelkään jättäväni sellaisen vaikutelman, kun puhun vanhempieni tavasta osoittaa rakkauttaan (?). Uskokaa pois, olen yhtä köyhä kuin muutkin vaivaiset Suomen maassa. Minua vain lahjotaan ankarasti nyt, kun voin huonosti.

Ei minua silti voi ostaa.

Medication keeps me going again

Tiedättekö kun joskus tulee uhmaolo ja koko maailma tuntuu pahalta, silloin yleensä alan miettiä miksi ihmeessä vedän kasan kalliita pillereitä nassuun, kun kerta kuitenkin voin huonosti - otin niitä tai en. Joskus epäilen jopa, että tukala oloni on yksin lääkkeiden syytä. Keväällä ja alkukesästä aloin itse säädessä masennuslääkitystäni, ensin nostin annostusta, sitten laskin, sitten aloin nappailla nappeja aina muistaessani, ja lopuksi vedin sekaisin rauhoittavia, unilääkkeitä ja masennuslääkettä. Arvata saattaa, ettei siinä käynyt hyvin.

Nykyään olen minimoinut lääkkeiden unohtamisen hankkimalla minidosetin. Maanantaisin napsuttelen lokeroihin viikon lääkkeet, ja joka neljäs viikko saan haettua apteekista uuden satsin. Resepteissäni on aikarajoitukset yhden naurettavan yliannostuksen takia. Oikeastihan kuukauden pillerit maksaisivat minulle reilu 200€, mutta uusien lääkkeiden mukana tullut erityiskorvattavuuspäätös tiputti Seroquelin ja Lamictalin hinnan 3€:n. Lyricasta joudun pulittamaan 45€/kk, sillä fibromyalgia ei ole tässä maassa sairaus, se on vain oire. Sanoo terveyskeskuslääkäri, sekä Kelan asiantuntijalääkäri.

Niin, koko kirjoituksen pointti oli kuitenkin se, että eilen todistin vahingossa itselleni, etten pärjää ilman lääkitystä. Jaoin uudet pillerit dosettiin, ja laitoin eiliset iltalääkkeet kaappiin odottamaan. Sinne ne sitten jäivätkin, kävin kyllä kurkkaamassa dosettia, mutta täysi dosetti tarkoittaa, että vasta tiistaina otetaan seuraavat napit. Meni kahteen asti yöllä, ennen kuin nousin sängystä pyörimästä, aiemmin vain hämmästelin miksei nukuta. Olin aikeissa nakertaa unilääkkeestä murusen, kun huomasin pikkuruiset kultamussukat hyllyllä ihan yksin. Ei siinä enää tarvittu unilääkkettä: pikainen yötupakka ja lääkkeet suuhun, sitten unta palloon.

Palaan illemmalla, sillä huomenna tapahtuu jotain jännittävää.

Tyttö puhuu liikaa

Tapasin äsken isän. Näkeminen sai verenpaineeni nousemaan suhahtaen, onneksi pääsin nopeasti kotiin. Isä haastoi riitaa viimeisestä puhelinlaskustani, joka joutui vielä näköjään hänen käsiin omistussuhteen muutoksen jälkeen. Kiitos operaattorin. Minulla ei ole oikeutta puhua niin paljon puhelimessa, en vaikka asun nyt yksin ja soittelen enemmän J:lle. Minun pitäisi möllöttää täällä yksin hiljaa.

Maksoin kyseisen laskun (27€) eilen netissä viimeisillä rahoillani, joten mitä ihmettä se ukko pauhaa? Ei minun puhumiseni kuulu sille pätkän vertaa niin kauan kun maksan niistä jokaisen sekunnin itse. Liekitän operaattorin, jos seuraava puheluerittely ja lasku menevät vielä vanhempien osoitteeseen. Eiköhän liittymän omistajan olisi hyvä saada lasku ihan paperilla kotiin. Tiedän jo, että marraskuun kertymä on tällä hetkellä 52€, joten papatusta täytyy vähentää loppukuuksi. Jos isä näkee tuon summan, se varmaan pamahtaa kappaleiksi.

On se niin vaikeaa antaa lapsen aikuistua. Ymmärrän kyllä, ettei köyhyysrajan alapuolella elävän kannata tuhlata hirveästi esimerkiksi puhelimessa puhumiseen. Mutta sitä en ymmärrä, kun tuhansia euroja kuussa tienaava mies pauhaa muutamasta kympistä. Ei lapsia kannata rahallisesti avustaa, niistä tulee muuten lusmuja. No ei, en voi sanoa noin, olen saanut enemmän rahaa vanhemmilta kuin monet. Olen ehkä kiittämätön kermaperse.

Yritän nykyään pärjätä omillani, vaikka ainoa tuloni on sairaspäiväraha. Sen lisäksi joudun joskus hakemaan sossupojalta vähän avustusta lääkemenoihin. Yllättävän paljon pystyn kyllä ostelemaan turhuuksia tuloihin nähden...kun menen kaupoille, en laske ostossummia yhteen vaan toivon että rahaa jää edes hitusen. Pitäisi opetella elämään säästeliäästi, mutta se on kamalan vaikeaa kun on ikänsä tottunut, että raha riittää. Että housuja on useammat, uuden talvitakin voi ostaa joka vuosi, voi ostaa 5 euron lohifileen yhden päivän ruoaksi, voi polttaa hyvää menthol tupakkaa - ja yhtäkkiä kaikki on mennyttä.

Kun sairastuu, eikä voi työskennellä, siitä rangaistaan. Jäät tyhjän päälle, tiput ravintoketjun pohjalle, olet nolla. Vanhempasikin katsovat sinua alaspäin, euroja ei enää tipu, olet ihan yksin ja omillasi. Näin meillä.

Jäi paha olo, tekisi mieli itkeä. Minä kamala kakara olen taas mokannut. Miksen koskaan osaa tehdä niin, että isäkin olisi tyytyväinen minuun?

Ei niin kuuliainen tyttö

Öyh, sisäinen feministini heräsi kun vilkaisin tuota Subtv:n Tosipaikka dokumenttia Kuuliaiset vaimot. "Brittidokumentti esittelee vanhanaikaisia vaimoja, jotka hoitavat kaikki kotityöt ja laittavat miehelleen jopa hammastahnan valmiiksi hammasharjaan, sekä vanhanaikaisia miehiä, jotka odottavat vaimoltaan tottelevaisuutta ja hiljaisuutta." Hyrrr, puistattaa. En voi ymmärtää naisten alistamista, en vaikka naiset suostuisivat siihen vapaaehtoisesti. Varsinkin kun koko villityksen pohjalla on jokin typerä kuuliaisen kotivaimon alistuskirja. Koiria koulutetaan, ei naisia.

Yksi ohjelman vaimo istuu autossa side silmillä, ettei hän vahingossa neuvoisi miestään ajamisessa. Voi hyvä luoja. Sama nainen antaa ukkonsa päättää, mitä laittaa ylleen ja kuinka laittaa hiukset. Voi apua, antakaa sinko. En voi katsoa tuollaista, suutun ja kiihdyn ihan liikaa. Nyt televisio ikkunasta ulos! Ajatelkaapa, minkälaiset arvot noiden parien lapset oppivat? Pojista tulee samanlaisia diktaattoreja ja tytöistä ovimattoja.

Minä arvostan tasa-arvoa, en miehen enkä naisen ylivaltaa. Omassa suhteessani päätösten teko on langennut minulle, sillä miesystäväni J on tohveli. Olen kyllä dominoiva persoona, jos valta annetaan minulle. Toisinaan myös aíka kamala suustani, myönnän. Mutta esimerkiksi vanhempieni edessä edelleen maanmatonen. En ole vielä onnistunut pyristelemään irti niiden vallasta.

Tänään en ole ollut niin ahdistunut, ennemminkin jännittynyt, sillä kirjoitustehtävä pitää jättää huomenna arvosteltavaksi. Opiskelen tosiaan avoimessa, yritän kovasti leikkiä kirjailijaa. Oikeasti kadun jokaisena sekuntina päätöstäni ilmoittautua jumalattoman kalliille ja ahdistavalle kurssille. Onneksi se on ohi jo ensi keväänä! Paitsi että laskuja tulee vielä 2009 vuoden puolelle...koulutuksen jälkeen pitäisi jaksaa osallistua vielä vuoden ajan kritiikkipiiriin. Höm höm. Tyttö saa aina silloin tällöin näitä kuningasideoita, eikä mieti yhtäkään kertaa ennen kuin töhöttää jo.

Nyt saattaisi nukuttaa. Luen tällä hetkellä iltasatuna Marko Leinon Joulutarinaa, tulee uni paremmin.

Alustukseksi

Tämä tyttö päättikin siirtyä bloggeriin, ja ainakin näin alussa pidän tästä paljon. Kaksi aiempaa blogiani meni myttyyn: ensimmäisen jouduin lopettamaan kun liian tuttu ihminen löysi sen, toista kirjoitin salasanan takana, mutta kyllästyin siihen nopeasti. Ehkä tällä kertaa voin kirjoitella rauhassa, toivottavasti. Luulen silti, että joudun tunnistamisen pelossa pimittämään tietoja. Näin alussa en osaa vielä hahmottaa kuinka läheltä totuutta voin kirjoittaa, mitä uskallan paljastaa itsestäni tai tekemisistäni. Se samainen tuttu saattaa nimittäin vieläkin sitkeästi etsiä blogiani, pimeä tyyppi kun on. Eiköhän asiat tässä matkan varrella selkiydy.

Mjahas, sain juuri puhelun, lähden ystävän kanssa kahville.

Fakta 1. Minulla on siis yksi ystävä, muut katosivat vuosien varrella.

Fakta 2. Olen 20-vuotias. Pää on ollut pipi jo kahdeksan vuotta.

Fakta 3. Viime kesällä jouduin ensimmäisen kerran sairaalahoitoon itsetuhoisuuden takia. Olin 10 viikkoa suljetulla, ja rakastin jokaista hetkeä. Ikävöin osastoa. Snif.

Fakta 4. Osastojakson aikana vanha tuttu diagnoosi F33.1 tarkentui rankempaan, nyt Kela kirjoittaa lappuihinsa "vakava mielenterveyden häiriö". Höpö höpö, F31 - se on minun elämääni, ei mitään luokiteltavaa.

Fakta 5. Minulla on kaksi kissaa, ne ovat elämäni. On tuossa mieskin, mutta se ei ole niin tärkeä.

Fakta 6. Kirjoitan. Olen edelleen sairaslomalla, mutta "opiskelen" samalla kirjoittamista. Voin kertoa ettei sitä huomaa blogiteksteistäni.

Fakta 7. Minulla on ongelmia syömisen kanssa, mussutan taas joulutorttua. Hyi minua.

Siinäpä totuutta jo kerrakseen. Tyttö poistuu nyt, mutta palaa nopeammin kuin uskottekaan.