Getting lost within myself

Voisin kadota, lipua pois, etsiä pelastusta. En tajua miten aika voi mennä ohi niin nopeasti, en ole saanut kiinni näistä päivistä, tuntuu kuin jäisin jälkeen. Normaali elämä jatkuu ja pyörii, jään ihmisjoukon keskelle yksin tyhjiöön, eikä kukaan huomaa minua. En ansaitse ihmisiä lähelleni, en halua satuttaa ketään, vierelläni kärsii kaikki. Olen pilannut tämän juhlapäivän jo niin komeasti, etten voi koskaan saada anteeksi. Mies on jäänyt kotiin varmasti vain vahtiakseen minua, se ei uskalla jättää minua yksin kotiin tässä tilassa. Olen valmis lepoon, voisin nukahtaa ja herätä kun tämä tyhjyys on ohi.

Halusin ymmärtää itseäni paremmin, etsin tietoa biposta, mutta kaikki meni pieleen. Useimmiten onnistun unohtamaan diagnoosini, sillä minä en ole sama kuin sairauteni, mutta sitten taas tajuan että olen juuri sellainen, bipolaarinen. Se sattuu, en halua heilua reunalla, en tahdo olla tällainen. Yritin päästä pahasta ja söin rauhoittavia, mutta ajatukset eivät hellittäneetkään, olo on lähinnä huumeinen. Käy sääliksi miestä, joka joutuu kestämään tän kaiken kanssani, se ei ole oikein. Tämä on oma helvettini, kärsin tämän yksin.

Joku puristaa kurkkuani kylmällä kouralla, se hellittää hetkeksi ja kun vedän henkeä, se tarttuu uudelleen kiinni. En tajua tästä elämästä mitään, haluan vain kadota ja itkeä, hävitä, haihtua ilmaan. Mutta en voi, on velvollisuuksia, on ihmisiä, jotka eivät kestäisi sitä. Vuosi sitten olin ihan samassa pisteessä, nyt on taas edessä yksi tuskantäyteinen vuosi. Jos tällä elämällä ei tarjottavana mitään hyvää, miksi täällä pitää kärsiä?

Makaan vain tässä ja kirjoitan, onpahan jokin merkitys tällä hetkellä. Tuntuu toivottomalta, en tiedä miksi jaksan katsella tätä surkeaa räpiköintiä. Ei minusta saa ihmistä, tarvitsisin täydellisen muistinmenetyksen ja uuden puhtaan pelipöydän. Ja luultavasti kasvaisin yhtä kieroon.

Älkää huolestuko, olen vain ihan pöllyssä. Taisin jo perustaa jonkin bloginkin, johon meinasin nämä kirjoitukset siirtää. En vain muista mihin ja minkä.