There is nothing more for me

Kävelin tunnin yksin pimeässä. En osannut päättää mihin suuntaan menisin joten kävelin tietä edestakaisin. En nähnyt ketään. Jos olisin nähnyt, olisin hypännyt syliin ja pyytänyt viemään minut pois. Sitten hain auton ja ajelin tunnin ympäri tyhjää keskustaa. Ihan sama, menköön bensaa, en pystynyt tulemaan kotiin. Kävin kerran pihassa ja peruutin pois. En halua olla kuten äitini ja pilata toisen joulua, en halua että J näkee punaiset silmäni, hermostuneen kävelyni, hakkaavan sydämeni. Joskus luulen, että minulla on rytmihäiriö. Kun ahdistus nousee kurkkuun, sydän alkaa takoa hulluna kylkiluuvankilassaan. Pakko minun oli lopulta tulla tänne.

En haluaisi itkeä. En haluaisi vetäytyä peiton alle enkä täristä. Jos olisin yksin ottaisin niin monta pilleriä, että nukkuisin tammikuuhun asti. En tiedä mistä tämä tyhjyys tulee. Täällä ei ole mitään. On niin hiljaista. En pysty katsomaan mihinkään, sillä silmät eivät suostu näkemään, kaikki näyttää epäselvältä. Iho on koko ajan kananlihalla, vaikka ei palele. Ihan kuin sattuisi joka paikkaan. Ei tee mieli syödä mitään. En pysty katsomaan jääkaappiin, siellä odottaa ruokaa, jota olisi voinut olla mukava syödä jouluna. Jos en olisi ollut näin tuskainen.

Äiti yrittää niistää minut. Se imee voimani, se syöttää pieniä vihjeitä, se on marttyyrien kuningas, minun pitäisi lohduttaa sitä, miksi olen niin itsekäs, kamala lapsi! Äiti hyvä, minä en ole se aikuinen, se olet sinä, muistatkos? Älä kaada huoliaisi minun taakkaani, se käy taas liian painavaksi. Älä tee lapsillesi tätä, se on väärin, ihan oikeasti. Mutta kun minä sanon siitä sinulle, sinä muserrat minut entistä pienemmäksi. Nitistä vaan, tallaa ja hiero kengällä sammuksiin. Sitä varten minä olen olemassa sinun mielestäsi. Oma tytär on hyvä syntisäkki.

Miksi en ostanut sitä paperiveistä? Katselin sitä, otin jo käteenikin. Se olisi sopinut jouluun, punainen. Mutta minä laitoin sen takaisin hyllyyn. Nyt kadun.