Oma kulissi kullan kallis

Olen istunut koko päivän tässä pöydän ääressä. Katson ikkunasta ulos, mutta kukaan ei ole kävellyt tai ajanut tiellä. Välillä katson ympärilleni, näen tästä koko asunnon. Täällä on liian hiljaista. Ainoan liikkeen aiheutti kissa, joka lensi mustana viivana ilmassa sohvan yli ja sutitti matot ruttuun matkalla takaisin saunan ylälauteelle nukkumaan. Ei tunnu oikein miltään. Olen kirjoittanut kahdeksan sivua päiväkirjaa, en edes muista mitä. Varmaankin taas osastosta. Äidistä. Joulusta.

Olen kiduttanut itseäni kuuntelemalla koneelta kaikkia niitä biisejä, joita poltin kesällä levylle ja kuuntelin sairaalassa. Hämmentävää miten musiikki voi viedä kauas muistoihin. Matkustin takaisin siihen puiseen sänkyyn, viininpunaiselle päiväpeitolle, jonka päällä nukuin koska vihasin sairaalan vihreitä lakanoita. Joku, joka oli joskus maannut samassa sängyssä, oli repinyt seinästä tapettia. Kun makasin kippuralla kasvot seinään päin, revitty tapetti houkutteli minutkin kimppuunsa. Ei pitäisi kuunnella näitä kappaleita.

Haluaisin takaisin osastolle, siellä oli turvallista. En pelännyt itseäni. Oli lohduttavaa herätä aamulla, kävellä käytävää pitkin aamupalalle, toivottaa kaikille huomenta, sekoittaa aamukaakao ja syödä juustoleipä. Join joka aamu ja ilta kaakaota ja söin juustoleivän. Se oli sekaleipää, tosi hyvää. En ole löytänyt sitä täältä kaupasta. Oli kivaa istua yhdessä tupakalla, siellä opimme toistemme sairaudet, lääkityksen ja siviilielämän kuten sanoimme. Tärkein puheenaihe oli lomat, kuka pääsee viikonloppuna lomalle ja moneksiko yöksi. Myös kotiuttaminen vilahti usein puheissa. Minäkin ehdin hehkuttaa tupakan lisäksi kotiin pääsyä kolme kertaa turhaan, sillä minua oltiin usein laittamassa ulos, kunnes pilasin itse koko homman tai psykologi halusi vielä tavata minua seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Nyt ajateltuna se ei haittaa yhtään, olisin voinut jäädä sinne kymmenen viikon jälkeen vielä vaikka pariksi vuodeksi.

Luulen että suljettu tyhjennetään jouluksi, ainakin juhannuksena oli tehty niin. Jos kaikkia potilaita ei voi laskea kotiin, ne työnnetään ykköselle. Siellä on varmaankin mielenkiintoinen joulu kun porukka muhii ihan omissa maailmoissaan, psykoosissa, maniassa tai jossakin mitä en edes tiedä. Onneksi en joutunut jäämään sinne. Onneksi minut laskettiin kakkoselle omieni joukkoon. Silloin kun menin päivystykseen en tajunnut osastoista yhtään mitään, numerot eivät kertoneet sen enempää. Sen tajusin, että ykkösen kaverit ovat pelottavia.

Voisin asustella joulun omassa maailmassani, ehkäpä osastolla. Ei kai läheiset huomaa mitään, en taida olla kovinkaan usein läsnä tässä maailmassa. Kunhan meidän perheen kulissit pysyy pystyssä, se on tärkeintä. Minä olen kehitellyt omaa kulissiani jo vuosia, se on melko kestävä ja aukoton. Sen takana olen sitten mitä olen, ei muut ole siitä kiinnostuneita. Kunhan kaikki näyttää hyvältä.