Köyhät kyykkyyn

Tämänpäiväisen Kodin Kuvalehden "Kuka on köyhä?" -artikkelin mukaan minä kuulun yhteiskunnan alimpaan luokkaan (sen taisin jo tietääkin) ja olen rutiköyhä. Suomessa yksinasuja on köyhä, mikäli hän saa kuukaudessa käteen 825 euroa tai vähemmän. Meitä on vain 11 prosenttia väestöstämme.

Hurjaa, olin varma että meitä on paljon enemmän. Kuka niitä tonneja oikein tienaa? Ja mitä ne ihmiset sillä rahalla tekee? Tällä hetkellä kuukausiansioni on 372 euroa, miinustettuna kaikki menot ja plussattuna sosiaaliavustus. Tuo on yksinasuvan perustaksa. Kyllä sillä pärjää, vaikka aluksi olin itku silmässä ja haikailin kaiken ylelliseltä tuoksahtavan perään. Ainoat laskuni ovat netti, puhelin ja sähkö. Siihen päälle vuokra, omat ruoat ja kisun elätys. Joskus voin jopa vinguttaa electronia vaatekaupoissa, tadaa. Olen suorastaan ylpeä itsestäni.

Artikkeli esittelee myös übermielenkiintoisen totuuden köyhistä: he kuolevat varakkaita nuorempana. Kaikenmaailman sairaudet ja pöpöt vaanivat vähäosaisia ja tappavat heti sopivan tilaisuuden tullen. Nämä sairaudet taas johtunevat siitä, että "köyhät polttavat enemmän ja nauttivat epäterveellisempää ravintoa kuin hyvätuloiset". Jassoo, olen kyllä huomannut, että tuhti korillinen terveellistä ja ravitsevaa ruokaa voi maksaa tähtitieteellisiä summia verrattuna kaikkeen moskaan - mutta ei sen tarvitse olla niin. Perunat ovat lähes ilmaisia, kuten sipulit, kaali, porkkanat; tällä hetkellä mandariineja saa ison säkillisen alle eurolla. Perinteiset kanahiutaleet (eli suikaleet) maksavat muutaman euron, ostan usein niitä ja höystän ne kasviksilla - voilá.

Hienot tutkimukset ovat myös osoittaneet, että "lapsuudessa koettu taloudellinen ahdinko altistaa mielenterveyden häiriöille". Uskon sen, mutta voin kokemuksesta kertoa, että ei se varakas kotikaan suojaa psyykeongelmilta. Minä tulen porvariperheestä ja olen moniongelmainen, vakavasti häiriintynyt nuori. Peruuttamaton sairaus päässäni. "Myös aikuisiän taloudelliset ongelmat voivat heikentää mielenterveyttä". Totta hitossa siihen leipääntyy ja tuskastuu kuka tahansa, kun joutuu kauppaan mennessään laskemaan mitä voi ostaa kuudella eurolla. Sellainen syö niin miestä kuin naistakin.

Lopuksi vielä pieni faktalista (lehdestä nämäkin):

- Suomalaisista työttömistä 17,6 prosenttia on kärsinyt nälkää eli ollut vähintään yhden päivän syömättä. (Tätä en ole kyllä joutunut kokeilemaan)

- Sosiaalitoimistossa asioimista pidetään niin häpeällisenä, että moni kertoo näkevänsä mieluummin nälkää. (Täytyy myöntää, että häpeän itsekin kun istun aulassa täyttämässä hakemusta ja pälyilen sossupojan ovella. Pelkään, että joku tuttu huomaa minut.)

- Ruokapankkia pidetään viimeisenä oljenkortena. Köyhyydestä kertominen on erittäin vaikeaa ja eristää ihmissuhteista häpeän tunteen vuoksi. (No comments.)

Olen sinänsä vähän kelmi puhumaan aiheesta, koska taustallani liikkuu rahaa. Saan "köyhäinavustusta", jos rahat eivät riitä ruokaan. Vanhemmat maksavat, jos minun on pakko päästä lääkäriin. Täällä on terveyskeskuksessa puolen vuoden jono, ainoastaan kuolevat pääsevät tohtorille, joten on pakko mennä yksityispuolelle. Onneksi ei ole tullut useampaa kertaa tarvetta. Jos kehtaan vain pyytää, en nälkiinny enkä velkaannu. Mutta minähän en pyydä, kun kerran joku viisas mies tai nainen on laskenut, että minun tulee pärjätä 372:lla eurolla. Vain jos on pakko, ehdoton pakko. Ja silloinkin pää painuksissa nolona.

Kunnos paasaus, hyvä jos pääsit tänne asti. Tänään oli huono päivä, tuijotin tyhjyyteen ja kävin tupakalla.

Kysymyksiä

Voi itku ja ahdistus. Miksi terapia ei voi olla joka päivä? Turhauttaa: kaikki on oikeasti ihan hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Selittämätön paha olo. Toisina hetkinä taas ihan hyvä, jopa energinen.

Mitään en silti saa aikaiseksi. Jonkun pitäisi tiskata, imuroida tai edes lakaista lattia. Viedä lehdet keräykseen, tyhjentää komposti ja kiikuttaa roskat ulos. Latoa kirjat kirjahyllyyn, viedä pyykkejä pesuun, leikittää kissaa. Tulee tässä hulluksi muutenkin, tai pysyy hulluna.

Millä voi rauhoittaa itseään? Ei lääkkellä, se ei poista näitä ajatuksia. Alkoholia en ole juonut yli vuoteen, en enää uskalla kokeilla mitä kaikkea kivaa keksisin humalassa. Ei ole edes maitojuomaa kaakaoon.

Kunpa pääsisin velvotteista, ei mitään typeriä itse aloitettuja etäopiskeluja ja työharjoitteluun työntäviä psykiatreja. Nyt tuntuu, että ilman näitä suuria ja mahtavia odotuksia olisi helpompaa vain olla ja keskittyä olemiseen. Toisaalta siinä tilanteessa itkisin, kun olen niin turha, kukaan ei tarvitse minua enkä voi tehdä mitään. Missä menee keskitie? En usko jaksavani vielä tehdä töitä, enkä selvästikään opiskella. Mitä sitten voisin tehdä kokeakseni olevani tärkeä? En tiedä.

Olen liian kireälle venytetty kuminauha. Missä mene raja, milloin napsahdan poikki?

Pim #!*^%#"¤#"!

Lainaten Pyryä minisarjasta Veljet: Vituttaa niin, ettei veri kierrä. Oikein hyvä ja kuvaava lause, täydellinen slogan. Varmasti nykyään myös ihQ-listan ykköshokema teiniparvissa. Ja minähän en ole teini, täytän kohta 21 ja olen vasta selvinnyt kahdenkympin kriisistä. Piste. Ja paljon sarkasmia.

Niin juu. Alan olla melko varma, että minusta on tullut tyhjäpäinen kana. Viime päivinä olen vain ja ainoastaan äksyillyt, oikutellut lapsellisesti ja miettinyt peilikuvaani. Minä, joka olen aina ollut mielelläni se rölli, luonnonlapsi, takkutukka ruttusukka. Kun jokunen vuosi sitten kaverini sopivat täydellisesti glamouryökerhon kermaiselle design sohvalle hileisissä topeissaan, minä istuin heppoisella baarijakkaralla isona ja tyhmänä ainoa kiva t-paitani päällä. Tai siksi siis tunsin itseni sen kaiken laihuuden, hiuslakan ja siiderin keskellä, vaikka kotona olin näyttänyt vielä ihan kivalta. Phyi, puistattaa vieläkin. Nyt olen yhtäkkiä niin ulkonäkökeskeinen, etten kestä tätä itsekään. Näen joka puolella peilejä, jotka kertovat kuinka ruma ja hirvittävä ihmiskuvotus olen. Enkä silti voi lakata tuijottamasta sitä karmivaa kuvaa. Minun on päästävä eroon siitä, tehtävä sille jotain.

Huonoina päivinä, tai ei huonoina, vaan tällaisina repivinä päivinä ärsyynnyn jopa peilikuvasta.
Niinä tosi huonoina en jaksa ajatella koko asiaa, ja kun kaikki on taas oikein ihanaa ja mainiota - peilikuvakin on maailman paras. Minulla ei oikeastaan ole selkeää minäkuvaa, käsitystä fyysisistä rajoistani. Suurimman osan ajasta tiedostan, että minun kuuluisi tukehduttaa itseni muovipussiin, mutta toisaalta joskus näen itseni ihan erinäköisenä. Äh, vaikea selittää. Kaikkihan me kai vaihdellaan käsitystä itsestämme. Plaa plaa plap.

Vaikea pitää tätä blogia, kun kirjoitukseni kulkevat yhä psykedeelisempään suuntaan. Nyt joku taiteilija funtsii, ettei mimmi edes tiedä mitä se tarkoittaa - en täysin kirjoituksen kohdalla tiedäkään, keksin sen juuri. Olen sellaisessa välitilassa, etten tiedä pitäisikö antaa itselleni turpaan vai käydä vain suosiolla nukkumaan. Kun masentaa ja ei masenna, ahdistaa ja ihastuttaa, vituttaa ja hymyilyttää. Terapeutti eikä edes psykiatri tiedä, miksi en koe juurikaan niitä rauhallisia hetkiä, lentelen aina ääripäästä toiseen ja sekoilen vielä niiden välilläkin. Olen saanut tosihullun paperit siis virallisesti. Terveen paperit on ojennettu useasti, mutta vedetty tasaisin väliajoin takaisin.

Nyt menen hyppimään pihan ainoaan lätäkköön, moro.

Ärske

Miten ihmistä voi ärsyttää jokaisena helvetin päivänä viikossa? Se tekee 168 tuntia, eli 10080 minuuttia, eli yhteensä 604800 raivostuttavaa sekuntia, joista jokainen riipii ja raapii tavallaan. Välillä ihan kihisyttää, kiemurtelen ärtymyksestä, voisin leipoa jokaista vastaantulijaa kuonoon. Olen ärripurri ja känkkäränkkä, eikä nyt ole edes vielä kysymys PMS-oireista, silloin alkaa jo kirveskin heilua. Saisinpa jonkun revittäväksi. Tarvitsen ihmislihaa.

En jaksa miettiä kaikkia miljoonia asioita, joiden vuoksi ketuttaa. Kaiken huipuksi samalla kun vanne puristaa päätä, alkoi masentaa jostain ihan pirun arvaamattomasta syystä. Olen tällä hetkellä aseistettu ja vaarallinen, trombi joka kerää hiljalleen voimaa ja alkaa kohta melskata hävittäen ja tuhoten kaiken, mitä tielle sattuu. Hahaa! Lisäksi minulla on takataskussa sapelit, jotta voin silputa kaikki äksyilijät. Sillä tässä olotilassa en jaksa kuunnella yhtään ketään, en vaikka sitoisin suuni ja pistäisin juuttisäkin päähäni. Piste.

Tuntuu, ettei minun elämässä tapahdu koskaan mitään kiinnostavaa. Kyttään kuola poskella postiautoa, enkä kuitenkaan jaksa raahata itseäni laatikolle asti. Istun tietokoneella ja yritän kirjoittaa, tuskastun, kirjoitan jotain muuta, palaan katsomaan mistä tehtävänannossa edes puhuttiin, ainiin joo, kirjoitan täyttä scheissea, paiskon läppäriä ja lähden päivän liian monennelle tupakalle. Arghhh!!

ps. Otsikko juontuu lukion psykologian tunnilta, kun taas kerran häiritsin kaveriani puhumalla taukoamatta. Hän oli kirjoittamassa lehtiöönsä Ärsyke, mutta pulputukseni takia y jäi väliin. Hi hi ho.

My sweet revenge

Tämä ei puhuttele teitä lukijat.

Olen temperamenttinen, kyllä. Otan herkästi nokkiini, kyllä. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, kyllä. Mutta toivon silti, että kaikki selän takana inisevät nilkit tulisivat ryttyilemään päin naamaa. En minä ketään ole tähän mennessä ihan oikeasti syönyt, purrut kyllä. Vaikka pauhaan naama punaisena, kaulasuoni katkeamaisillaan ja haluaisin kalauttaa halolla - en luultavimmin tee sitä. Joten rakkaat vittuilijat (en tarkoita ketään blogistaniassa), kohdistakaa sananne minulle. Säästytte vaivalta, kun teidän ei tarvitse kierrellä ja kaarrella, väistellä ja vältellä.

Katsokaas kun minäkin olen ihminen, niin, ihan normaali tyttö ja minulla on ihan nokkelat hoksottimet, ymmärrän näin ollen myös suoraa puhetta. Jos en miellytä sinua, älä vingu siitä yleisissä keskusteluissa vaan vattuile minulle. Silloin voin kertoa, että olemiseni tai tekemiseni eivät kuulu pätkääkään muille. Enkä missään tapauksessa aio muuttaa itseäni vain siksi että sinä tahdot. Mene muualle urputtamaan. Hus hus.

Palaa kaikki mahdolliset piuhat, kävyt ja käämit taas kerran. Voi pyhä Pietari, että vihaan ihmisiä. Miten voin yrittää hillitä raivoani, kun se kuplii jo kurkussa? Jos en laske sitä pihalle, räjähdän riekaleiksi. Ei ole enää halpoja lautasia rikottavaksi, noita kalliita en tahdo paiskoa. Pehmokoirakin on kuristettu jo liian monta kertaa. Mies on sätitty kallion koloon. Enkä enää ihan vähällä mene siihen halpaan, että kostan toisten ihmisten ilkeyden itselleni viiltelemällä.

Olen kai oikeasti itse paha ja julma ihminen. Ilkeä, oikea myrkkykäärme kun sihahtelen solvauksia toisille. Ja silti loukkaannun helposti, ihan liian helposti. Kierre on valmis: kun toinen loukkaa, minä loukkaan - ja useimmiten vielä vääriä ihmisiä.

Rakas joulupukki, ensi jouluna en tarvitse lainkaan paketteja - tee minusta sen sijaan sosiaalisesti pätevä ihminen. Kiitos jo etukäteen. Ja terkkuja poroille.

Se

Öm. Perus, neutraali päivä ja hillitön pelko. En saa voida paremmin enkä missään nimessä hyvin, sillä se kostetaan ennemmin kuin arvaankaan. Varmasti huomenna etsin puukkoa silmät kiiluen ja pitelen kaikkia ihania tappavia lääkkeitäni kämmenellä. Taatusti vaivun epätoivoon ja tunnen itseni ja kaiken turhaksi, upottavaksi, syövyttäväksi ja lopulta täysin olemattomaksi. En luultavasti jaksa edes itkeä, makaan vain ja mietin ei mitään, tuijotan ei mihinkään ja liu´un pehmeään mustaan. Ei ei sitä!

Se tulee aina, se ei koskaan kysele saako se tulla, koska se tekee mitä se haluaa. Se sekoittaa ajatukseni, vääntää ja kiertää ne toistensa ympärille risteileviksi nauhoiksi, kiinnittää niitä vääriin kohtiin ja nauraa. Se hohottaa karmivaa kuolonnauruaan ja sen suu venyy ammottavaksi mustaksi aukoksi, johon se aikoo minut lopulta upottaa. Se nielaisee minut pohjalle, eikä siellä ole mitään mihin tarttua, vain ääretön tyhjyys.

En tahdo sitä. Yritän huijata sitä esittämällä vähän väsyneempää kuin oikeasti olen ja valittaa kovaan ääneen, kun ei jaksaisi puhtaita sukkia ja paitoja ottaa koneesta eikä sitä tonnikalapurkkiakaan avata. Voi kyynel, miten kamala päivä. Ihan hirveän kauhea.

Mutta koska oletan, ettei se osaa tulla lukemaan tätä, voin kertoa ihan hissukseen että on tosiaankin helpompi päivä. Sellainen, jolloin jaksaa tiskata ja laittaa vähän ruokaakin. Mielessäni pyörii kuitenkin pari ahdistusta, mutta yritän vaientaa ne. Vain yhdeksi päiväksi, kyllä jokainen ansaitsee joskus vapaata ainaiselta tuntuvalta ahdistukselta ja masennukselta.

Heti tällaisina hetkinä alan miettiä, miksi en vain eläisi näin hamaan hautaan asti? Miksi en vain lopettaisi murehtimista ja märehtimistä tulevaisuuden suhteen, kun hengissähän tässä kerran tällä hetkellä ollaan. Jos ei ottaisikaan kaikesta niin pirunmoisia paineita, jos ei aina tarvitsisikaan pyrkiä täydellisyyteen, jos ei välittäisi vaikkei ollutkaan ykkönen, jos vain olisi ja eläisi? Jos antaisi asioiden tapahtua ajallaan, menisi töihin kun pystyy ja pääsee, ei pelkäisi sitä aikaa hullun lailla.

En vaan voi uskoa tuollaiseen. En saa mielenrauhaa, sillä Se on aina nurkan takana. Olen sen oma, eikä se tahdo luovuttaa minua elämälle. Ikinä.

Kaikki on sen syytä.

Havaintoja

Bloggerille pienetkin asiat ovat suuria. Joka kerta kun lähettää uuden postauksen, blogger hihkaisee iloisesti "tekstisi julkaisu onnistui!". No onhan se kivaa että onnistui. Hieno suoritus, aplodeja.

Suomessa saa teloa toisen henkihieveriin ilman suurempia seurauksia. Kun auto tarttui vahingossa humalaisen mukaan (eikä kuski sitä paitsi edes ollut humalassa, ehkä korkeintaan pienessä 2,4 promillen tuiskeessa - ei se juopon mielestä edes tuntunut humalalta) ja tuli törmättyä toiseen autoon ja aiheutettua toiselle kuskille vähän murtumaa ja verenvuotoa päähän, siitä selviää vuoden ehdollisella ja ropsuilla. Näppärää. Autoilkaamme huoletta pilli kossupullossa - voi ajon aikana helposti virkistää itseään.

Kissojen lentoliikenne vilkastuu kummasti aina, kun saavun paikalle. Minun näkemiseni on villin juoksentelemisen, naukumisen ja hepuloinnin arvoista. Ihanaa, kun joku välittää niin pienellä sydämellä niin paljon.

Mitä enemmän tapaan ihmisiä, sitä enemmän pidän kissoistani. Vaikka ne haisuttelevat hiekkalaatikossa ja leikkivät kaivureita kuopiessaan kuution hiekkaa lattialle.

Mozzarella, tomaatti ja oliviit on verraton yhdistelmä. Harmi vain, etten voi syödä tomaattia (närästää) enkä uskalla syödä mozzarellaa (vatsa). Jäljelle jää oliivit, nuo mustat mehukkaat pallerot. Vedän niitä kauhalla iltaisin.

Bipolaisen elämä on kuin tuulimylly: tuulella mylly pyörii vinhasti - ilman tuulta mylly töröttää hiljaisena ja jähmettyneenä. Voisin kyllä joskus vauhdin maailmassa tuottaa tuulienergiaa, mennä vaikka itse pyörittämään lapoja.

Olen onnistunut pysyttelemään siinä, minkä nimeä en voi mainita, mutta keho huutaa rasvaa. Se on tottunut saamaan rasvaa ja sokeria, se ei kelpuuta porkkanaa vastineeksi. Ei edes lakritsaa. Pakotan kehon tottumaan tähän, en jätä muita vaihtoehtoja. En ole nälkäinen ollenkaan, aivoni eivä vain vielä ymmärrä tätä uutta energian saantia. Ne haluaisivat sen tutun perjantaipizzan ja kehtaavat vielä pyytää jälkiruokaakin.

Havaitsin, etteivät havaintoni ole ollenkaan tähdellisiä. Siispä lopetan ennen kuin tyhmyyteni on liian ilmeistä.

Pahaa viikonloppua. Väsyttää.

Levoton

Kirjaimellisesti lapioin itseni sisään äsken. Lumi oli nietostunut oven eteen ja jökötti siinä kuin Jerikon muuri. Ei siinä auttanut muu kuin rynnistää hyökkäykseen lumentyönnin pystyssä, kunnes muuri sortui jyminällä ja minä huusin riemuissani. Ja nyt olen tässä.

Viime yönä en pelännyt, koska en nukkunut. Kiihdytin itseni yötä kohden ihan maximaaliseen ahdistukseen, teki mieli repiä ja raadella, viskellä tuolit ikkunasta ja kynsiä tapetit. Ajatukset lähtivät pyörimään liian lujaa, sillä inhottavalla kieppuvalla tavalla niin että pian ne alkavat lennellä pois kyydistä, sinkoilevat vaan ulos päästä. Tuntuu ettei saa pidettyä päätä kasassa, kontrolli pettää, luhistuu pieneksi solulimaksi lattialle kunnes hajoaa murusiksi. Niin se meni. Kaksi Opamoxia ei auttanut juurikaan mitään, silmät liikkuivat kenties vain vähän hitaammin. Otin unilääkkeen ja juoksin silti ympyrää. Jos minulla olisi keppihevonen, olisin painellut sen kanssa ulos laukkaamaan ja huudellut "tättärää!". Mutta kun ei ole.

Makasin sängyssä ja ehdin miettiä kaiken kymmenen vuoden päähän (ei näyttänyt hyvältä). Kolmelta yöllä katselin tätä. HBO:n dokumentti, pidin siitä vaikken anorektikko olekaan, enkä ketään sitä sairastavaa tunnekaan. Dokumentti liikkuu kauniisti mielen maisemissa, tällainen asiasta mitään tietämätönkin pääsee lähemmäs tuota sairautta. Olen aina ymmärtänyt sen kauheuden, varsinkin osastolla kun näin mitä se konkreettisesti on, mutta en silti tietänyt tarpeeksi. Olen myös kiinnostunut tuosta sairaalan sisäisestä yhteisöstä, se vei minut takaisin omiin osastomuistoihin. Lopun yötä sitten kiertelinkin muistikuvissani sairaalassa ja sen pihalla, luin välillä kirjaa ja kävin ostamassa automaatista omenalimpparin - niin paljon niin hyviä muistoja. Huokaus tähän kohtaan.

En silti tahdo takaisin osastolle, en enää kun saattaisin sinne joutua. Eilinen ei tosin tuntunut hyvältä, vaikka saattaisi kovin hypomaanista käytöstä ollakin. Se oli ahdistavaa ja inhottavaa levottomuutta, ennemminkin jonkin asian aiheuttamaa päänvaivaa kuin ihan oikeita ylikierroksia. Kotona on tapahtunut taas kaikenlaista mieltä riipivää. Eihän sen tarvitsisi vaivata minua, vanhempien on selvitettävä omat asiansa, mutta sano se empaattiselle toisten ymmärtäjälle ja ikuiselle sovittelijalle (jolla on muuten pirun hyvä kokemus alalta). En voi lakata huolehtimasta. En, vaikka olen jo oppinut aika paljon irtautumaan kodin lonkeroista terapian avulla. En tiedä, voinko koskaan täysin päästäkkään irti, sillä pakkohan jonkun on huolehtia ettei siellä käytetä pumppuhaulikkoa.

Missä menee itsenäisyyden ja välinpitämättömyyden raja?

Nirhaaja

Viime yönä säpsin koko ajan ylös, vilkuilin hermostuneena ympärilleni, napsautin yövalon vähän väliä päälle. Lopulta kurotin varovasti kohti kännykkää ja painoin ruutuun valmiiksi 112. Sen jälkeen juoksin keittiöön, sieppasin lennossa leipäveitsen ja hiivin. Etenin kuin kommando, nostin jo viidakkoveitsen ylös - kunnes muistin että kannattaa iskeä alhaaltapäin. Siispä veitsi kohti maata, varovaisia ristiaskelia ja salamahyökkäys! Hakkasin veitsellä ilmaa pimeässä kylpyhuoneessa. Murhaaja ei vakoillutkaan minua suihkuverhon takana, onneksi en puukottanut hyvää verhoa puhki. Olisinpa nähnyt itseni.

Olen vainoharhainen. Olin melko varma, että kylpyhuoneesta kuuluva napse syntyy murhaajan naksutellessa sorminiveliään verryttelynä ennen silpomistani. Ei tullut mieleenkään, että sähköpatteri voi napsahdella itsekseen. Ei, koska silloinhan olisin ihan täysjärkinen. Pelkään kaikkea ihan älytöntä, mörköjä ja murhaajia ja nirhaajia ja sen sellaista. Ja minä ihan oikeasti uskon niihin: luulen olevani niin tärkeä, että joku vainoaa minua. Vilkas mielikuvitus tehostaa mukavasti kaikkia absurdeja ajatuksiani, syntyy monenlaisia hirviöitä.

Niih. Väsyttää. Varmaankin tuon viimeöisen takia. Pää tuntuu raskaalta, kuin aivojen asemesta siellä hoippuisi pieni vene aallokossa.

Hei, olen Tiitiäinen ja olen itsetuhoinen

Täällä Tiitiäinen. Annan pienen neuvon: älkää syökö vanhentunutta ruokaa, uskokaa parasta ennen- päiväykseen ainakin kanan kohdalla. Heittämällä pilaantuneen ruoan kompostiin säästätte sen hinnan välttymällä ankaralta vatsakivulta ja sen ikäviltä seurauksilta. Tiitiäinen kuittaa.

Olen saanut jännittävää uutta tietoa: Seroquel pitää viiltelyhimoa kurissa. En uskonut terapeuttiani, kun hän sanoi näin. En vaikka hänellä on monen vuoden kokemus sairaanhoitajana psykiatrisella osastolla, tosin vuosikymmeniä sitten. Ehkä juuri siksi ajattelin, ettei hän tiedä nykyisistä lääkkeistä. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että nykyisen työnsä vuoksi hän tietää paljon myös nykyisistä psyykelääkkeistä. Kysyin asiaa psykiatriltani, olin vähän elätellyt toivoa annostuksen laskemisesta, jotta päivittäinen väsymys hellittäisi hieman. Hän kuitenkin ilmoitti, ettei annostusta lasketa niin kauan kuin palan halusta veistellä itseäni, kun Seroquel tosiaan auttaa asiassa.

Outoa. Minähän mietin veitsiä koko ajan, en millään voi uskoa asian liittyvän juuri tuohon yhteen lääkkeeseen. On kyllä totta, että olen aika hyvin onnistunut pitämään itseni kaukana puukoista ja mattoveitsistä, mutten voi lakata haaveilemasta niistä, Tiimarissa käyn aina hiplaamassa paperiveitset, katselen uusi värejä ja kokoja. Ehkä olen tottunut olemaan itsetuhoinen, ehkä se on vain tapa, pakokeino. Se ei ole enää sellaista kuolemahakuista kuin kesällä, ei pakollista toimintaa. Kesällä tunsin viiltelyn ainoaksi keinoksi saada kosketus todellisuuten, herätin itseni leijailemasta jossakin kaukana mieleni takana, kiskoin itseni takaisin siihen hetkeen, jota harmikseni elin edelleen. Nautin siitä, kun saatoin tuhota jotain itsessäni, aiheuttaa rumia syviä kipeitä haavoja ja kamalia arpia. Nyt pikemminkin välttelen arpia, en kaipaa yhtäkään lisää tähän seepraraidoitukseen. Joten ehkä se jokavaivanihmekääke sitten auttaa. Ota minusta sitten selvää.

En ole vielä(kään) oppinut hillitsemään impulssejani, niiden vuoksihan minä yleensä toteutan hulluimmat ideani. Kuten armottoman veitsisession, heiluttelen puukkoja kuin viulua soittaisin. Kerran sain oikein älynväläyksen: hakkaanpa itseni vasaralla. Joskus raavin tai puren käsiäni. Aika säälittävää, eikö?

Että tervetuloa vaan tutustumaan hulluun isolla H:lla.

ps. Vaihdoin otsikon suomenkieliseksi, Google pirulainen antoi heti osuman englanniksi. En yhtään tykkää saada osumaa tuolta hakukoneelta, ärrr. Siitä on vain harmia.

nimim. Kaiken kokenut

Ingenting

Tänään ei muisteloita, ei ei ei. Ei huvita muistella. Paitsi ehkä yksi pikkiriikkinen juttu, nimittäin laulukokeet. Lallattelin tänään keittiössä, ihan ajattelematta, kun mies huikkasi iloisena että laulat pitkästä aikaa. Mitä? Siis kun minähän en laula, en koskaan. Minua muistutettiin ahkerasti ala-asteella siitä, kuinka minä olen ainoa tyttö meidän luokalta, joka kuulostaa pesästä potkitulta variksen poikaselta.

Elettiin sentään 90-lukua, ja silti meidän piti seisoa vuorollaan luokan edessä kun vanha haahka soitti pianoa, sitten lauloimme haahkan valitseman kappaleen, mikä oli yleensä Soittajapoika. Minä kailotin itku kurkussa ja paidan helma hypistelystä nuhruisena "tein minä pillin pajupuusta, toki vain paajupuuusta!!" Tämän henkevän esityksen jälkeen haahka ponnahti pystyyn, suoristi jakkupuvun ja antoi kriittisen palautteensa. Sitten hän ilmoitti, että koulun kuoroon saavat osallistua kaikki muut paitsi minä ja pojat. Aha. Siksi. En. Laula. Tämäniltainen oli paha erehdys.

Sitten illan aiheisiin: -- Kappas, niitä ei näköjään ole. En ole ilmeisesti tehnyt mitään mainitsemisen arvoista, en sekoillut enkä potenut järisyttävää ahdistusta. Kerrankin ihan peruspäivä, näitä on nykyään liian harvoin. Ei vauhtia eikä alakuloa. Mutta ei mitään muutakaan. Paitsi että kävin kaupassa: ostin banaaneja ja lihgtlimsaa, ruisleipää ja juustoa. Sikäli mikäli ketään ostokseni kiinnostaa, itse näen tuossa überterveellistä ravintoa. Ja sehän on alku jollekin, mutten voi sanoa ääneen mille - muuten se loppuu jo huomenna. Tosin nyt minun täytyy tehdä jotakin jääkaapissa lymyävistä jämistä, siellä näyttäisi homehtuvan kevytaurajuustoa (kai homejuustokin voi homehtua?) ja kanasuikaleita. Pakastimessa on pikavilkaisulta herneitä. Näistähän voisi syntyä ruoka, nyt vain on aika myöhäinen aika syödä sitä. Ellen sitten paista sörsseliä tänään ja syö sitä huomenna, harkitsemisen arvoinen idea.

Äh, ei yhtään mitään asiaa. Älkää lukeko.

Size zero

Haluaisin laihtua. Keventeyä, pienentyä, kutistua ja pim! olla pieni. En ole koskaan ollut sanan varsinaisessa merkityksessä pieni, olen mielestäni vienyt aina liikaa tilaa.

Muistan leikin, jota leikin 9-vuotiaana suihkussa: kun suihkutti kylmällä vedellä tiettyä kohtaa, se pieneni. Näin minä mielikuvissani kavensin reidet, käsivarret, vatsan, hartiat ja posket. Pienenä tyttönä. Vihasin valokuvaa vauva-ajaltani. Siinä minulla on ylläni vain pitsinen hellehattu ja vaippa, istun pihalla ja vatsani ikään kuin roikkuu vieressäni. Näin näen sen kuvan, muut tuntuvat näkevän siinä vain söpön michelinmiehen. 11-vuotiaana tiesin olevani armoton ihrakasa, järkyttävä läski, joka kuuluisi silppuriin. 12-vuotiaana kietouduin isoihin vaatteisiin, en halunnut kenenkään huomaavan kuinka armottoman iso olen.

Nyt kun tiedän, mitä iso on, en ymmärrä mistä vaahtosin: olin täysin normaalikokoinen, en missään nimessä edes grammaakaan liian painava. Minua ei koskaan kiusattu ulkonäöstäni, kotona ei arvosteltu painoa (se alkoi sitten kyllä myöhemmin). Olin epävarma itsestäni, tämän suuruuskuvitelman vuoksi aloin vähitellen inhota yhä enemmän itseäni, ajattelin olevani toivoton köntys. Kun ruokin itseäni näillä kuvitelmilla, aloin tiedostamattani myös toteuttaa niitä: 12-vuotiaana keksin, että salaakin voi syödä ja se tuntuu vieläpä hyvältä. Mikä nerokas idea! Silloin se ei ollut yhtä hurjaa kuin nykyään, söin vain aina pikkuisen liikaa, sen verran että tuli parempi mieli. Myöhemmin rankkojen kesätöiden lomassa yritin ruokatunnilla piristää itseäni ylimääräisellä mikroruoalla ja jäätelöllä. Kotona söin väsyneenä makaronia ja mitä nopeasti vain sain suuhuni.

Joskus 16-vuotiaana aloin tietoisesti suunnitella ahmimissessioita: kirjoitin pitkät listat ruoista, joita voisin suuhuni tunkea, suunnittelin täsmäiskut kolmeen eri kauppaan jotta voisin ostaa massoittain samoja herkkuja aiheuttamatta ihmetystä. Pahinta oli, jos tiesin jo etukäteen jääväni esim. viikonloppuna yksin: suunnitelmat vilisivät päässäni niin että jouduin kirjoittamaan lappuja jo tunneilla, mieleni täyttyi pelastavista herkuista niin että lopulta unohdin kaiken muun. Tätä oireilua on jatkunut sitten enemmin tai vähemmin tähän päivään asti. Viimeinen vuosi on ollut ehkä aiempia helpompi, en yksinkertaisesti jaksanut keskittyä enää tuollaiseen suunnitelmallisuuteen - söin vain mitä sain suuhuni, liikaa kylläkin. Yleensä kuulemma vaikeasti masentuneiden paino laskee huomattavasti, ei nouse. Nouseminen liittyy epätavalliseen masennukseen. Ömh? Olen törmännyt moniin moniin ihmisiin, joiden paino on vain noussut masennuksen seurauksena. Olemmeko me epätavallisia?

Näinä vuosina olen myös oksentanut ahmimaani ruokaa, paastonnut päiväkausia, ahminut sitten lisää ja jättänyt oksentamatta. Osastollakin onnistuin viikon ajan oksentamaan kaiken, mikä suuhuni laitoin. Osaan minä laihduttaakin ihan perinteisin keinoin, jokainen yritys vain laukaisee entistä pahemman ahmimiskierteen. Nykyään en uskalla edes yrittää mitään suurta painonpudotusoperaatiota, se olisi sillä sekunnilla tuhoon tuomittu. Sen sijaan yritän luopua yhdestä viettelyksestä kerrallaan, ensin sokerilimsat, sitten sipsit, sitten suklaa...ja lopulta kaikki päättyy järjettömään syömiseen. Olen keittänyt melkoisen noitaliemen, tästä on tuskaista pyristellä irti. Tarvitsisin jostain paljon ylimääräistä energiaa, jos tosissani meinaisin kiloista päästä.

Tänään haaveilen taas normaalista syömisestä, siitä että osaisin pitää ruokaa vain ravintona, jota on pakko nauttia, mutta josta voi joskus harkitusti nauttiakin. Uskon naiivisti siihen, että olisin onnellinen laihana, sitten kaikki olisi helppoa, sitten uskaltaisin lähteä ulos ja kylään, kun ei tarvitsisi hävetä itseään. Olisin iloinen, sillä voisin käyttää fantastisia vaatteita ja näyttäisin hyvältä!

Ja Helinä-keiju olisi siskoni ja me lentäisimme yhdessä katsomaan Peter Pania. Kaikki olisi niin mahtavan upeaa, melkein kuin Jenkkilässä.

Nakertaa

Kun minulta kysyttiin nuorempana mitä odotan aikuisuudelta tai mikä ikä olisi se paras, vastasin aina samoin ja sain osakseni paljon huvittuneita ilmeitä. Sanoin odottavani eläkeikää, sitä kun on tehnyt työnsä ja ansainnut levon. Aikuiset pitivät sitä vitsikkäänä, mutta minä olin ihan tosissani. Nyt se tuntuu synkältä, miksi lapsi vastasi noin ja vielä tarkoitti sitä? Muut ikäiseni pitivät nuoruutta parhaana aikana, kaverit olivat maailmaa tärkeämpiä, keski-ikäistyminen oli kaukainen kauhu, kuolettavan tylsä tuomio. He vannoivat pysyvänsä ikuisesti nuorena, ainakin mieleltään. En pystynyt koskaan samaistumaan tähän villitykseen, koko nuoruuteni kävin läpi rankkoja kokemuksia, menetystä, surua ja pohjatonta itsevihaa, masennusta.

Minusta tuli hyvin nuorena aikuinen, jouduin pakon edessä ottamaan vastuuta asioista, joiden kuuluisi pysyä kaukana lapsuudesta. Oli vaikeaa yrittää pysyä mukana uusimmissa barbieuutisissa, kiinnostua meikeistä ja poikabändeistä kun oma maailma oli ihan pirun kaukana sellaisesta. Kun minä suunnittelin itsemurhaa toiset kirjoittelivat lappuihin ihastuksiensa nimiä. Kun minä lähdin viikottain psykiatrin puheille, luokkatoverini olivat ymmällään, kuten opettajakin. Eihän normi 12-vuotias yleensä ole joutunut sellaisen kanssa tekemisiin, ei sen ikäisellä tarvitse ollakaan ymmärrystä sellaiseen. Luokkalaiseni tykkäsivät keksiä mitä erilaisempia syitä sille, miksi käyn päätohtorilla. Parhain taisi olla se, että olen murhannut jonkun, oikein teurastanut veitsellä ja olen mielipuoli tappaja, hi hihi! Hauskaa.

Ei ihme, että minun on vaikeaa edes yrittää samaistua ikäisiini. Se oli silloin mahdotonta, tunsin itseni niin helvetin yksinäiseksi, etten edes halua muistaa. Sattuu edelleen, harmittaa taas koko nuoruus. Minusta tuli vihainen ja katkera elämälle, se kosti kaikin keinoin. En tiedä miten tästä suosta noustaisiin ihan oikeaan elämään. Tuntuu, että kaikki mitä koskaan yritin meni pahimman kautta pieleen.

Nuoruus on vaikeaa aikaa, niinhän ne sanovat. Mutta entäs jos koko loppuelämä on yhtä vaikeaa?

Tyhmä tyhmä Tiitiäinen

Pelkään näköjään edelleen ihmisiä, ainakin niitä tuttuja.

Tänään yksi pääsi yllättämään, pelkäämäni törmäys tapahtui niin yhtäkkiä, ettei pakomahdollisuutta jäänyt. Kävelin pahaa aavistamattomana pihatietä, polttelin tupakkaa ja mietin toisen kissani pahanhajuista hengitystä (tämä ajatus täytti oikeasti koko pääni) - ja silloin se tapahtui. Kova ääni kajautti tervehdyksen. Ja miten minä reagoin? Suustani pääsi tahaton vinkaisu ja pomppasin ilmaan. Säikäytti ihan pirusti. Vilkuilin pakokauhuisena ympärilleni, ja siinä se seisoi, hirviö. Vanha koulukaveri, yksi niistä joiden kanssa olin aikoinani hyvissä väleissä, lähes ystävä, kunnes sairastuin ja muutuin niin kammottavaksi, ettei minua enää tervehditty.

Miksi ihmeessä hän nyt sanoi hei? Koska koki sen pakolliseksi? Niinhän sitä tehdään kun kohdataan tuttuja, mutta kun me ei olla edes puhuttu viimeiseen vuoteen sanaakaan. Olisin tietysti voinut luikerrella puun taakse piiloon tai porautua maan läpi, mutta siinähän seisoin kun en halvaannukseltani mihinkään päässyt. En tiennyt mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, joten sanoin hei. Sitten kipitin kiireellä pakoon ja ruoskin itseäni samalla: kuinka helvetissä minusta tuli tälläinen?? Miksen osaa käyttäytyä kuin ihminen? Teki mieli taittaa pihamännystä oksa ja piiskata itseni terassin alle. Mies olisi voinut sitten tullessaan onkia minut sieltä.

Olen yhteiskuntakelvoton, tarvitsisin lähestymiskiellon ihmisiin. Näin vältyttäisiin samankaltaisilta tilanteilta. Miksi ihmisestä tulee masentuessaan näin pelokas, miksi vanhat tutut pelottavat? Olen törmännyt tähän samaan ilmiöön muidenkin masentuneiden/ahdistuneiden kohdalla. Onko se juju siinä, kun tutut tunsivat sen entisen ihmisen, sen joka harrasti ja kävi töissä? Onko se häpeää omasta tilanteestaan, sairaudestaan? Vaikka eihän masennus ole itseaiheutettua.

Töissä voidaan kyllä hyvinkin ilmoittaa koko henkilökunnalle, että X:ltä on juuri leikattu rintasyöpä, hän jää sairaslomalle. Työkaverit ovat myötätuntoisia ja tukevat sairasta. Mutta entäs jos ilmotettaisiin, että X jää nyt töistä pois vakavan masennuksen takia? Suurin osa ei uskaltaisi sanoa tai tehdä mitään, X:ää karsastettaisiin ja mietittäisiin mikä ihme sillä nyt pimahti, sillähän on mies lapset ja puutarha, mitä vaikeaa sen elämässä muka on? Joku ennakkoluuloton saattaisi käydä sanomassa muutaman lohduttavan kommentin, saman kokenut ymmärtäisi täysin.

Voi luoja tätä maailmaa. Voisi luulla, että nykyään ollaan avarakatseisia ja mielenterveysongelmatkin ovat nyt niin tapetilla että huh sentään. Mutta sitten kun se mielenvikainen onkin tuttu - se on ihan eri juttu.

Näillä mennään, hyvää viikonloppua.

Ja huonompaa

Ihanaa kun ei koskaan pääse kyllästymään siedettävämpään oloon, rahtusen siitä saa nauttia kunnes taas muistutetaan tyttöä siitä missä oikeasti mennään. Näytetään mikropätkä melkein oikeaa elämää, sitä mitä ihmiset, ne kaikki onnekkaat viettävät.

Tavallisen ihmisen ei tarvitse miettiä miten jaksaisi iltaan asti, kuinka selviäisi aamulla postinhausta, viettäisikö päivän pöydän ääressä istuen vaiko kenties sängyssä maaten. Tavallinen ihminen herää aamulla, hän ei haparoi vessaan paksussa lääkehuurussa vaan pudistelee unet nopeasti silmistä, hän keittää kahvia tai ehkä teetä, kipaisee lehden laatikosta ja ehtii siinä samalla paimentaa lauman lapsia kouluun ja napata pienimmän etupenkille turvaistuimeen, jättää sen päiväkotitädin syliin ja vilkuttaa vielä etuikkunasta ennen kuin pöristelee hopeisella Mersullaan töihin pikkuruiseen toimistoonsa ja vastaa aamun ensimmäiselle asiakkaalle reippaasti puhelimeen. Niih. Niin se menee. Ainakin melkein.

Olen tosi väsynyt. Vaikka ehtona olisi luovuuden menettäminen, kirjoittamisharrastuksen jättäminen, jopa terapian loppuminen, tylsä ikävä työ eläkeikään asti, normaali arki - suostuisin kaikkeen samantien, jos vain pääsisin sairaudestani. Luovuus ja hulluus kulkevat ikävästi käsi kädessä. Toisaalta pelkään kuollakseni tappavan tylsää toimistotyötä. Ryhtyisin mieluummin vaikka rahtariksi, se voisi sopiakin minulle - örähtelisin yksin rekan hytissä ja söisin Teboililla nugetteja yöstä toiseen. Jeah. Miksei ammatinvalintaohjelmat koskaan suositelleet rahtarin uraa minulle? Sen sijaan niiden top 3 oli: pappi (ateistista, ho ho), nuorisotyönohjaaja (uik, en tykkää nuorista, varsinkaan itsestäni) ja opettaja (puistatus).

Parempaa

Täytyy myöntää, että sain eilisestä psykiatrin tapaamisesta vähän lisävirtaa. Tai toivoa, ehkä se on kuvaavampi sana. Kaikki ei tunnu tänään ihan niin vaikealta, tai tuntuu, mutta jossakin on vähän toivoa. Ainakaan en jaksa surkutella mennyttä tulevaisuuttani ja jämähtänyttä tilannettani. Joskus iskee paniikki: kuinka minä jämähdin tähän kun muut ikäiseni opiskelevat jo toista vuotta?! Nyt en jaksa miettiä sitä. Tilanne on tämä, joten tässähän rämmin.

Tiskasin. Se on suuri saavutus, sillä muutamaan viikkoon en tehnyt juuri mitään. Kolme tuntia meni yrittämisessä, sitten vain laskin vettä altaaseen, spruuttasin tiskiainetta ja aloin jynssätä. Ihan mukavaa käyttää pitkästä aikaa puhdasta haarukkaa, ei tarvitse ennen syöntiä raaputtaa edellisen aterian jämiä ruokailuvälineestä. Tuohon menikin sitten energia, en jaksanut enää laittaa ruokaa. Eikä kyllä tee mieli syödäkään, se on outoa. Nukuin vielä tänäänkin päiväunet, vaikka terapeutti sekä psykiatri puhuivat niitä vastaan - en saisi liukua pois unirytmistä, antaa itseni lintsata päivästä. Tiedän sen, unirytmin häiriintyminen on aina hälyyttävä oire.

Kunhan jauhan taas, vähän turta olo. Ei ahdistunut, ei tuskainen - tyhjä. Aukko aivojen tilalla ja musta möykky rinnassa. Melkein kuin ruumis.

Hyvä asia on raha, kuinkas muutenkaan. Sain kotoa pientä avustusta; niiden rahoissa minimaalista, mutta minulle lottovoitto. En tiedä mihin kymppini käyttäisin. Olen jo ehtinyt tottua uuteen köyhään elintasooni, nyt en tiedä mitä tekisin rahoilla. Mitä tavallisesti töissä käyvät ihmiset tekevät palkallaan? Minulle ei tule edes laskuja kuin puhelimesta ja netistä. Voisin laittaa setelit kirjekuoreen ja käyttää vähitellen kauppaan, ehkä leikkauttaa hiukset :) Ajatelkaas, en sanonut että ryntäisin shoppailemaan! Huomattavaa edistystä. Että siitäs saitte psykologit sun muut - hallitsen rahankäyttöä. Ansaitsisin papukaijamerkin.

Pienin paha

Sain tasan kolme vaihtoehtoa: a) lähden osastolle b) lähden päiväosastolle c) lähden toiminnalliseen kuntoutukseen. Jyrkkä ei kaikille ehdoille. En halua osastolle ravaamaan käytävää edestakaisin, en ole siinä kunnossa. En missään nimessä halua päiväosastolle teinien kanssa pelaamaan Kimbleä ja ratkomaan matikan läksyjä - olisin eläkeläinen niihin lapsiin nähden, ne ressukat suorittavat vasta peruskoulua (ja itsehän olen ikäloppu).

Valitsin pienimmän pahan, suostuin alustavasti toimintaterapiaan. Jos ja vain jos minut huolitaan sinne (paikat kuulemma kortilla). Sairaalassa en päässyt kyseiseen toimintaan, koska olin liian "taidokas" kun minulle ei voinut opettaa joulutortun leivontaa eikä muuta yhtä merkittävää touhua. Anteeksi sarkasmi, mutta kai minullekin voi jotain opettaa - lukiopohjalta ei taatusti synny Einsteineja. En osaa mm. mitään. No, tämä uusi päivien täyte olisi kaiketi kerran viikossa, ehkä tunnin tai kaksi kerrallaan. En tiedä miten suhtautua, kun en vielä tiedä koko jutusta mitään. Mutta pelkään kyllä, kaikki uusi on niin kauhistuttavaa. Ja ahdistavaa.

Sairaslomailen nyt vielä jonkun kuukauden. Ei vaan jaksais. Mitään.

Blogikin alkaa jo hatuttaa, tämä taisi olla tähänastinen ennätys kyllästymisessä.

Jaiks

Tänään minulla oli päiväohjelmaa. Ihan oikeita menoja, joiden vuoksi heräsin hyvin hyvin aikaisin ja meikkasin, pöyhin jopa hiuksia sekä vääntelin huulia mutruun peilin edessä. Näytin typerältä jokaisen keksimäni ilmeen kera, joten turha edes yrittää - paras vain astella ulos ja antaa suun roikkua lerpallaan kuolarihman heiluessa iloisesti reippaan kävelyn tahdissa. Kävelin autokatokselle asti. Ehdin kuitenkin jo iltapäiväksi takaisin uuden harrastukseni - pöydän ääressä istumisen - pariin. Hyvä niin, sillä tuollainen "oikea elämä oikeine menoineen" on vierasta ja ahdistavaa.

Masennus alkaa tuntua kokovartalopuudutuksena. En tiedä huomaisinko vaikka joku heilauttaisi paistinpannulla naamaan. Se voisi olla sopiva herätys kyllä. Huomenna on psykiatri, jännää jännää. Juttelin terapeutin kanssa tänään ja teimme sopimuksen: soitan hänelle jos ja kun meinaan tappaa itseni. Kun siksi, että saatan hyvinkin saada kuningasidean jonakin onnettomana iltana. Soitin viimeksikin, vaikka olin paljon sekavampi ja masentuneempi kuin nyt, soitin terapeutille ja sanoin aikovani tehdä sen nyt. Suostuin kuitenkin harkinta-aikaan ja menin illaksi hänen luokseen; muutaman tunnin, korvapuustin ja hunajateen jälkeen olinkin valmis lähtemään kotiin ja se itsemurhakin unohtui pariksi päiväksi. Kolmantena päivänä lähdinkin sitten osastolle...niin, eli soitan tälläkin kertaa, mikäli tarvetta kuolemiseen ilmenee.

Tämän sopimuksen myötä yritän saada lääkärin ymmärtämään, että tarvitsen mitä ilmeisimmin lisää sairaslomaa, mutten missään nimessä lukittuja ovia tai kokopäivävahdintaa. Enkä ihan välttämättä halua niitä massiivisia lääkemuutoksiakaan, tunnen olevani vielä suht järissäni vaikka pohjalla olenkin. Kaikki ratkeaa huomenna. Hui.

Voisin periaattessa käydä nukkumaan. Ei ole mitään tähdellistä tekemistä (onkohan minulla koskaan?) ja väsyttääkin taas sopivasti. Olen viime päivinä yrittänyt lueskella kaikesta turtumuksesta huolimatta. Suutun, jos tauti yrittää viedä ainoan kivan harrastukseni: kirjat. Tauti sumentaa silmät ja katkaisee piuhat niin etten tajua tekstistä mitään, se on niin riipivää ettei mikään (paitsi kaikki). Nyt on menossa Johnny Deppin elämäkerta ja sen hehkuttamani vampyyrirakkaustarinan jatko-osa Uusikuu. Paitsi ettei tuo jatko-osa olekaan puoliksikaan niin ihastuttava kuin edeltäjänsä. Vampyyrikin katoaa jo alkusivuilla. Tylsää.

En muuten saanut palautettua sitä koulutehtävää ajoissa kun en näemmä ole vieläkään tehnyt sitä. Voisin piiskata itseni kallion koloon. Nolottaa ja ahdistaa vain lisää.

You make my day

Helvihanna muisti minua tällaisella:

Säännöt: "Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Käännös: "Jaa palkinto eteenpäin 10 henkilölle, joiden blogit tuovat sinulle hyvää mieltä ja inspiraatiota ja tekevät elosi blogistaniassa onnelliseksi. Ilmoita palkinnosta heille kommentilla, jotta he voivat jakaa sitä eteenpäin. Varaudu siihen, että voit saada palkinnon useita kertoja."

Voin kertoa: tuli parempi mieli :) kiitos!

Minä annan tämän takaisin Helvihannalle, lisäksi Liinulle, Pikille, Johannekselle, Auringonkukkametsälle ja Annelle. Neljä jää puuttumaan, ehkä täydennän listan joskus.

Päivän virallinen postaus myöhemmin, tämän kanssa tuhistessa meni jo liikaa energiaa.

Kuolemaan tuomitut

Heti alkuun haluan sanoa muutaman sanan edellisestä tekstistä: en hyväksy arvottelua, en missään nimessä. Olen surullinen, kun minut kasvattaneet ihmiset näin tekevät. Heidän arvonsa ja motiivinsa kumpuavat omista lähtökohdistaan, arvottelu lienee keino turvata omaa olemistaan. Olen suorastaan vihainen itselleni, kun annoin aivopestä itseni. Vaikken itse halunnut jatkaa siivoojanuraani, en kummeksunut työkavereitani yhtään. He olivat lempeitä ja fiksuja ihmisiä.

Minä palasin tyhjään kotiini. Hiivin veitsen kanssa nurkasta nurkkaan ja kurkistin sängyn alle, pelkään taas mörköjä. Ne hyökkäävät silloin, kun mieleni alkaa olla palasina. Kaikki muukin vaanii silloin: bakteerit, murhaajat, ötökät ja ruoka. Sitä on jääkaapissa. Se odottaa minua. En uskalla avata jääkaapin ovea, saatan silmänräpäyksessä hotkaista kaapin tyhjäksi.

Viikonloppuna kuulin kummia. Olen ollut maissa viime viikot, kyllä. Olen lojunut tyhjyydessä, kasvanut kiinni tähän penkkiin ja pelännyt itseäni, juu. Olen luullut kuolevani. Odottanut pahinta ajatustani ja saanutkin sen pahimpina hetkinä. Mutta että toisetkin pelkäävät! Terapeutti sanoi eilen "älä kuole, tai ainakaan auta itseäsi siinä". Mies on huolissaan, kysyi soittaisiko lääkärilleni. Minäkin huolestuin ihan kamalasti itsestäni, olenko noin huonossa kunnossa? En halua kuolla, en. Mutten tiedä kuinka jaksan tämän taas. Kokemuksen perusteella tästä voi selvitä. Mutta kuinka monta kertaa täältä kaivosta on kiivettävä? Menetän joka kerta enemmän itsestäni. Viimeisen syvänteen jäljiltä olen puolikas, minulla ei ole voimaa vastustaa tätä.

Haluan vain sen olon pois. Se kietoo minua tiukempaan syleilyyn. Tuntuu, ettei jaksa edes nukkua, mutta silti nukun koko ajan. Kadotan taas kaikki ihmissuhteeni, kun en jaksa pitää yhteyttä keneenkään, välillä tuntuu etten enää edes tunne ihmisiä kohtaan mitään. Ihan sama onko lähellä ketään, voisin vain pyöriä reunalle ja humpsahtaa pimeyteen. Ei se mene noin, ei sen pidä mennä noin. Nyt täytyy saada jostain iso kapula, survoa se voimalla rattaisiin. Tiedän, mitä tässä käy, ellei jotain tehdä. Sen olen itsestäni jo oppinut, masennus ei häviä mihinkään - se vain pahenee.

En halua takaisin sairaalaan. En nyt, vaikka monesti haluaisinkin. Se olisi vain takapakkia, kaikki alkaisi taas alusta. Tapaan psykiatrin tiistaina, hän keksii kyllä jotain: vaihtaa lääkkeitä, muuttaa entisten annostusta, ihan mitä tahansa. Vaikka pelkään kyllä jäädä yksin kotiin muuttuneen lääkityksen kanssa, entäpä jos käy niin huonosti, ettei temppu toimikaan? Pystynkö enää siinä vaiheessa pyytämään apua, vai olenko jo niin syvällä haudassa etten välitä? En tiedä en tiedä.

You dumdum

Minut kasvatettiin väheksymään tyhmiä. Ainakin ei-akateemisesti koulutetut duunarit, kuten siivoojat ja automekaanikot lasketaan tyhmiksi. Sille tosiasialle, että autonkorjaaja on rutkasti arvostelijaansa fiksumpi omalla alallaan ei anneta painoarvoa, eikä varsinkaan sille, että korjaajan kykyä käytetään kyllä mieluusti hyväksi kun autosta hyytyy vaikkapa vaihdelaatikko (jonka korjaaminen ja etenkin vaihtaminen on mielestäni erittäin tyylikäs suoritus). Koska mekaanikkohan on tyhmä isolla t:llä. Myös siivooja on välttämätön, mutta se ei ole ihan niin tyhmä kun on tullut tutuksi. Muut siivojat on edelleen kaivettu metsän perimmäisen sammalen alta.

Tämä tyhmyyden ylistys tarttui totta kai, opin jo pienenä arvioimaan kuinka tyhmä kaupan kassa on ja kauhistelin mielessäni miten joku voikin ryhtyä noin tyhmäksi! Koska se ammattihan oli se kriteeri. Tosin jotkut päätyivät t-kansioon muillakin ominaisuuksilla: mm. kovaääniset mölyäjät ja brassailijat (ja me olimme itse taatusti pahimpia). Lapsena opittu ihmisarvokäsitys oli juurtunut minuun tiukasti, solvasin itseäni kun siivosin usean vuoden kesätöikseni - ajetella, vieläpä vapaaehtoisesti! Tiesin koko ajan, että työni on noloa, ala-arvoista ja tyhmää. Sen sijaan nimeltämainitsemattomien henkilöiden omat, tuikitavalliset ammatit olivat kunnioitettavia. Käsi lippaan. Vasta viime vuosina olen päässyt irti tyhmyysasteikosta. Olen huomannut, että juuri ne ihmiset, jotka pitävät itsestään pienintä ääntä, ovat aivan mahtavia. Kun ei tarvitse keskittyä loistamaan, ihmisyyskin pääsee esiin.

Nyt, kun minäkin ole tippunut kastijärjestelmän alajaostoon, tyhmyydestä ei mässytetä enää niin paljon. Tunnen kuitenkin häpeää tilanteestani, olen juuri se yhteiskunnan varoilla elävä mato, josta kotona varoiteltiin. Toinen nimeltämainitsemattomista henkilöistä sanookin nykyään usein naama rutussa ettei enää uskalla paljon toisia arvostella. Niin, ei kai kun minusta on tullut tällainen hylkiö. Silti ruokapöydässä dissataan ahkerasti sitä, joka meni omasta tahdostaan ammattikouluun, hyi hyi. Ei meidän lapset.

Olen surullinen tiettyjen tapahtumien johdosta, jotka myös kirvoittivat tämän kirjoituksen. Odotan jotain, joka helpottaisi oloani. Ahdistaa ja masentaa. En haluaisi taas kuolla.

Deathly lost

Kävin terapiassa tänään, menen terapiaan huomenna, menen terapiaan maanantaina. Hassu sana koko terapia. Sen pitäisi auttaa, sen terapian.

Terapeutti kysyi mitä minä tapan itsessäni. En tiedä, kunpa vain saisin sen hengiltä.

Masennus ei kuulemma ole osa minua. Minä tiedän, että se on, tulee aina olemaan.

Jotain täytyy tehdä, sillä enhän halua sairaalaan. Enhän?

Mein Kampf

En uskalla mennä kauppaan. En halua pakoilla ihmisiä hyllyjen välissä, en juosta kaupan läpi ja yrittää samalla heitellä koriin kurkkua ja ketsuppia, huohottaa kassalla ja hiipiä näkymättömänä ulos.

En jaksa tehdä koulutehtävää. En pysty keskittymään mihinkään, en löydä sanoja, enkä saa yhtäkään ideaa. Luovuus on melko hukassa, en tiedä miten ennen tein sen, mistä ne suuret visiot tulivat. Samalla kamppailen omatunnon kanssa, moraalini ei siedä tehtävien laiminlyöntiä tai myöhästymistä. Nyt vain taitaa käydä niin ikävästi.

En halua tehdä yhtään mitään. Toivon, että joku ripauttaisi myrkkyä teekuppiini. En ymmärrä, miten jouduin taas tähän pisteeseen, miksi kaikki alkoi suistua radaltaan. On ihan sama, mikä päivä tänään on, se ei tee mitään muutosta elämääni. Aika kuluu, vaikka kaikki tuntuu olevan pysähdyksissä, sekunnit naksahtelevat eteenpäin vaikka minä vain kellun ajattomuudessa. Toivon vain, että tämä menisi jo ohi, että olisin vaikka 80-vuotias ja valmiina kuolemaan luonnollisesti. Sillä minä pelkään itsemurhaa, en tiedä uskallanko ikinä tehdä sitä. Voisi ajatella, että sehän on vain hyvä.

Mutta miten hitossa selviän tästä taistelusta?

I was me, but now she's gone

Olen sekoamassa, pelkään menettäväni kontrollin lopullisesti. Viiltelin eilen käsivarttani, on oltava jokin keino päästä tästä helvetistä, joka sisälläni pauhaa. Sen jälkeen ahdisti vain enemmän. Otin rauhoittavia ja unilääkkettä ennen nukkumaan menoa, ettei tarvitsisi ajatella yhtään mitään yksin pimeässä asunnossa. Nykyään pelottaa öisin, säpsähtelen jokaiseen narahdukseen ja kolahdukseen. Joskus vain herään pakokauhuisena, etsin paniikissa yövalon katkaisijaa vain huomatakseni, ettei missään ole ketään, vain kissa nukkumassa jaloissani. Tuntuu usein, että täällä on jotain. En tiedä mitä, mutta varmasti karmivaa.

Heräsin aamulla ja näin tekoseni jäljet kädessäni, sen jälkeen en voinut jäädä sänkyyn vaikka haluaisin vain nukkua ikuisuuden. Nyt minua ahdistaa tuo viiltely, miksi ihmeessä tein sen taas? Minun ei pitänyt enää olla itsetuhoinen, vain ajatuksissani minulla oli lupa teloittaa itseni. Nyt joudun verhoutumaan pitkähihaisiin, sillä äiti saa hepulin jos näkee viillot, se yrittää viedä minut samantien päivystykseen ja saada minulle pakkohoitomääräyksen. Äiti ei ymmärrä, että satutan itseäni, koska minulla on paha ja tuskainen olo - ei se välttämättä tarkoita että vaatehuoneessani olisi hirttosilmukka valmiina.

Läheisistä on harmia. Ei jaksaisi aina peitellä sekavuuttaan ja tuskaa. En halua huomiota viiltelyllä, se on ihan oma asiani. Joskus haaveilen katoavani, siis ihan konkreettisesti. Voisin muuttaa johonkin tunturiin erakkomökkiin, kauas kaikesta tutusta. Silloin en satuttaisi muita. Katkaisisin välit kaikkiin, silloin voisin halutessani myös tappaa itseni, eikä se liikuttaisi ketään. Kukaan ei edes saisi tietää kuolemastani, jos vaikka polttaisi mökin ja itsensä siinä samalla, minua ei tunnistettaisi. Läheiset vaan ihmettelisivät mihin katosin. Hyvä idea.

Tämä teksti on muuten ristiriitainen edellisen kanssa. Sellainen juuri olen - sotkuinen ristiriita.

I need to find a reason to live this way

Alkaa jo itseänikin rasittaa tämä turhanpäiväinen lojuminen. Haluaisin tehdä jotain aktivoivaa ja virkistävää, luoda vaikkapa jotain ja herätellä viimeiset aivosolut ja voimistella muistia. Tämän kaiken olen kadottanut, ennen niin näppärästä ja kipakasta tytöstä on tullut harmaahylje, joka vain makaa ja kerää rasvakerrosta. Muistini jatkaa heikentymistään, minulta katoaa sanoja päästä, en muista mitä tapahtui milloinkin, sekoitan päivät ja viikot. Minusta on tullut hidas, enkä voi sietää sellaista puutetta ja epätäydellisyyttä itsessäni.

En tiedä johtuuko jälkeenjääminen lääkkeistä, masennuksesta vai mistä. Varmaa on vain, että häpeän sitä. Voisin ihan mielelläni aloittaa jonkin harrastuksen, kunhan se ei vaadi sitoutumista, ei maksa paljoa, eikä vie liikaa energiaa. Sitten en kuitenkaan jaksaisi lähteä mihinkään, en uskaltaisikaan nähdä ihmisiä. Pelkään luvata mitä tahansa. Alan heti hikoilla ja repiä hiuksia, mitä meninkään tekemään! En tiedä mikä siinä ahdistaa. Ehkä se paine, että minun täytyy tehdä jotain, mennä johonkin. Ja pelko, etten osaa kykene pysty, ja nolaisin itseni. Vaikeaa. Työhän olisi yksi hyvä päivien täyte, mutta sitä pelkään kaikkein eniten. Jos minusta halutaan tehdä muussia, niin voin aivan hyvin hypätä jo tänään hakettimeen, miksi turhaan valita pidempi tie.

Tarvitsisin taas kipeästi jonkin ulkoisen syyn elää, että kokisin olevani tarpeellinen. Haen aina motiiveja ulkoapäin, muilta ihmisiltä. Tarkkailen ja mietin, onko tuolle henkilölle aivan sama mitä minulle tapahtuu, lasken ihmisiä joille voisin merkitä jotain. Kesällä sairaalassa suurin huolenaiheeni oli, välittääkö omahoitaja todella kohtalostani, vai onko hänelle yhdentekevää tappaako tämä lapsi itsensä. Olin huolissani siitä, työskentelevätkö hoitajat siellä vain toivoen meidän hullujen painuvan kylpyhuoneeseen partaterän kanssa, jotta he pääsisivät jo kotiin kahvikupposen ääreen. Halusin merkitystä, halusin että minusta välitetään, janosin sitä.

Ja sainkin sitä. Kun rauhoittui, istui yhteisen olohuoneen nojatuoliin hoitajien ja potilaiden keskelle, huomasi tunnelman olevan lämpimä. Me olimme kiinnostuneita toistemme tilanteista, me tunsimme toistemme sairaudet ja surimme takapakkeja, iloitsimme edistymisistä, pelasimme ja juttelimme keskenämme. Aina joku hoitaja oli kanssamme, ja ainakin minä halusin ajatella, että hänkin on kiinnostunut.

Tarinan lähteillä

Deletoin tämän päiväisen merkinnän. Menin liian kauas, unohdin etten voi paljastaa kaikkea itsestäni. Postaus oli myös melko angstinen (kuvasi kyllä hyvin kirjoitushetken mielialaa), joten parempi kun sitä ei kokonaisuudessaan ole.

Lyhennettynä se meni näin: olin 12-vuotias, kun siirryin sulavasti avohoitoon. Olin syvästi masentunut, itsetuhoinen ja yksinäinen lapsi. Kotitilanne oli tulehtunut, minua ei laskettu nuorisopsykiatriselle osastolle (jälkeenpäin olen tähän ehkä tyytyväinenkin), mutta kitkuttelin yläasteen ja jatkoin odotusten mukaisesti lukioon. Suoritin kiltisti kaiken, mitä eteeni ladottiin, kirjoitin hyvin arvosanoin ja olin kaiken aikaa masentunut. Pääsin käymään kerran viikossa psykiatrilla, mikä oli erittäin hyvä tilasto moniin nähden. Jossain vaiheessa luulin jopa selättäneeni pahimman masennuksen, vaikka oikeasti en edes vielä tiennyt kuinka alhaalla ihminen voi käydä. Nyt tiedän.

Terapiatunti oli pettymys. Odotin sitä turhan innokkaasti, taisin taas pitää terapeuttia ylipapittarena, joka voi poistaa ahdistuksen ja pahan olon yhdellä valtikan heilautuksella. Ja kun niin ei käynytkään, tulin entistä surullisemmaksi. Ostin kaksi muovikassillista ruokaa ja söin ja oksensin sen kaiken kahden tunnin aikana. Sitä en olekaan vähään aikaan tehnyt, olikin hyvä kerrata, miten se onnistuu. Ruoka lohduttaa juuri sen hetken verran, samoin ostaminen. Mikään herkku tai materia ei voi poistaa tätä puudutusta, mutta yritän silti käyttää niitä apuna.

Joskus tuntuu, ettei kukaan tajua mistään mitään, minä vähiten. Terapeutti sanoo kaiken olevan ihan hyvin, vaikka mikään ei ole hyvin. Kuinka väärässä voi ihminen olla.

Nyt ei jaksa

Yritin kirjoittaa, ihan oikeasti yritin, mutten saa sanoja ruudulle. Tuijotan vain tyhmänä näppäimistöä. Olen tosi väsynyt, taidan käydä kohta nukkumaan.

Tuo parhaillaan näkyvä elokuva, Don´t say a word, on ihan mainio kyllä. Ihanan sairasta.

Things are not what they used to be

Pelottaa. Paha ja tuskainen olo vaanivat selän takana, jos en keskity tarkasti ja pidättele niitä, ne nielaisevat minut. Voin toimia aivan normaalisti, katsoa televisiota ja lukea, mutta hetkittäin päähäni pilkahtaa outoja ajatuksia. Kierot mietteet kuiskivat minulle, ne väittävät etten jaksa enää, ettei mikään tule auttamaan epätoivooni, ne käskevät minua unohtamaan kaiken hyvän ja seuraamaan itseään. Ne aikovat viedä minut mukanaan tunneliin, heilauttaa olkapäälle ja kantaa syövereihin. On aivan turha huutaa, sillä kukaan ei kuule. Pelottaa kovasti.

En tiedä, miksi lääkitys ja terapia eivät kannattele minua. En ymmärrä, miksi masennuskaudet kestävät niin kauan, hyperaktiiviset vain muutamia päiviä. Niitäkään ei ole viime aikoina näkynyt. Tuntuu, että kolmen viikon tauko terapiassa on ikuisuus, käsittämätön litania päiviä ja öitä ilman merkitystä. Olen ottanut hurjan takapakin tänä aikana. En tiedä mitä sanoisin terapeutille maanantaina, pääni sisällä on oikea ajatuskerrostuma joka pitäisi purkaa, mutten tiedä mistä aloittaa. En kaiketi voi pommittaa kolmen viikon tapahtumia kronologisessa järjestyksessä ja saada sitä kaikkea mahtumaan tuntiin, mutta niin haluaisin tehdä. Tahtoisin ottaa päiväkirjani mukaan ja lukea kaikki kymmenet kymmenet sivut, jotka olen tuhertanut täyteen näinä päivinä. Sitten terapeutti tietäisi tarpeeksi. Muuten jää paha musta aukko meidän suhteeseen, siitä en pitäisi. Haluan aina selvittää kaiken mahdollisimman tarkasti, tuntuu että toisen pitää tietää ihan kaikki.

Ajatuksesta kolmanteen ja kaikkein pöljimpään: luin juuri että Britney Spears onkin kaksisuuntainen. Tämä varsin epäilyttävä tieto on medialle kuin makeaa mahlaa, ihastuttavaa saada kuvia sairaalaan kuljetettavasta julkkiksesta. En halua ottaa kantaa tuon naikkosen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin, kiinnostava uutinen oli suomalaisen psykiatrin lausunto Britneyn tilasta. Kohta, joka sai korvani hörisemään oli "Itsemurhariski on kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä ilman muuta aika iso. Se on tavalliseen väestöön verrattuna jopa 30kertainen. Nimenomaan siinä masennusvaiheessa, psykiatri Liikkanen totesi --". Vau, ilmankos tekee mieli koko ajan hypätä kiikkuun. Jäin miettimään miksi se riski on niin suuri, mistä se johtuu. Tuo kai tarkoittaa myös sitä, että itsemurhariski on suurempi kuin yksisuuntaisessa masennuksessa. Vai siis mitä täh häh.

Enimmäkseen ulkopuolinen

Minusta paistaa läpi uupumus, jo kaksi ihmistä on kysynyt olenko jotenkin enemmän väsynyt kuin ennen. En tiedä, mitä tarkoittaa "enemmän kuin ennen", olen kysynyt vastavuoroisesti heiltä miltä minä sitten näytän - väsyneeltä kuulemma. Omasta mielestäni olen ollut ihan yhtä poikki jo pitkän aikaa, olen vain varmaankin jaksanut peitellä sen paremmin. Olen hämmentynyt, sillä suojamuurini sortuvat harvoin. Nyt yhtäkkiä kasvojani ja olemustani voi lukea kuin kuvakirjaa.

Mitä siihen sitten vastaisi? Kyllä, masentaa melkoisesti, ei jaksaisi enää tätä päivien harmautta ja mustia pilviä, tuntuu taas todella tyhjältä, harvat asiat jaksavat kiinnostaa, ei huvita tehdä mitään. Toimin kuin kone: nousen aamulla sängystä kunhan lääkehuuruiltani pääsen, niin kuuluu tehdä; otan lääkkeet, sillä niin on käsketty tehdä; pesen hampaat, koska hammaslääkärit suosittelevat sitä; puen päälle, etten herätä ihmetystä; haen postin kun naapuritkin hakevat. Teen mitä käsketään ja odotetaan. Sitten kaikki ovat tyytyväisiä. Paitsi minä.

En tiedä mitä oikein kuvittelen, kun odotan oikean elämän olevan jossakin tulevaisuudessa. Aina en jaksa edes kuvitella, olen suorastaan varma ettei minulle ole varattu sellaista ylellisyyttä. Ei tämä voi olla todellista, ei tämä tunnu siltä. En koe olevani osallinen mihinkään tässä maailmassa. On vaikea sopeutua ja koittaa soluttautua normaalien ihmisten sekaan, sillä en osaa samaistua toisiin ihmisiin. Vika on minussa itsessäni, en syytä muita erakkoluonteestani. Pitkään ajattelin, etten vain vielä ole tavannut oikeita ihmisiä, niitä minunkaltaisiani. Kaverit tuli valittua pakon edessä, joku ryhmä jonka seuraan lyöttäytyä. Helpoin valinta oli naapurin kersat ja päiväkotikaverit, niiden kanssa kitkuttelin monta vuotta ja ajattelin olevani outo ja erilainen, kun en oppinut samoille tavoille. Nyt en enää tiedä, mitä ajattelen.

Minun olisi kai pitänyt syntyä kissaksi. Niiden kanssa olen löytänyt sanattoman yhteisymmärryksen, toinen kissoistani on ihan yhtä häiriintynyt kuin minä (se kai tippui pienenä päälleen, sillä on virtapiuhat vähän ristissä) eivätkä ne koskaan valita, syytä tai oudoksu. Tai sitten ravuksi, erakkoravuksi. Meissä on jotain yhteistä nimittäin: "Erakkoravut stressaantuvat helposti ja stressaantuessaan katkovat itseltään jalkoja. Tämän vuoksi on erittäin tärkeää olla häiritsemättä rapuja." Niin.

Elämä, kuinka siitä tuli näin hirveä?

Desinfioin tänään koko asunnon, alkoi tuntua että jonkin listan päällä tai kaakelin saumassa lymyää varmasti bakteereita. En tiedä kuinka jaksoin tehdä sen, oli vain pakko, muuten olisin kasvatellut aavistusta päässäni ja joutunut pian evakuoimaan itseni ja kissan. Terapeutti sanoo, että siivous- ja desinfiointineuroosi on vain tapani hallita kaoottista mieltäni: laitan ympäristön sotilaalliseen järjestykseen ja marssitan lian ulos, kun en mieltäni voi komentaa. Lisäksi pakotettuaan itsensä fyysiseen työhön ei tarvitse keskittyä miettimiseen. Olenkin melko väsynyt ajattelemaan.

Päivät kulkevat edelleen ohi, mutten oikein tiedä mihin ne kuluvat. Tuntuu, etten koskaan tee mitään, mutta jokainen vuorokausi sujahtaa silti johonkin. Viimeisen lausunnon jälkeen olen ollut kolme kuukautta sairaslomalla, mitä ihmettä olen tehnyt tänä aikana? En mitään. Joskus tuntuu, ettei aika kulu millään, aamulla herätessäni alan odottaa iltaa. Turhauttaa kun millään ei ole mitään merkitystä. Aikaa voi kulua kuinka paljon vaan, eikä se muuta mitään. Saisinpa kurkistaa kymmenen vuoden päähän, jos olisin vielä silloin tässä samassa pisteessä, ilman elämää ja merkitystä, tervehtisin saman tien itseäni haulikolla.

Ihmetyttää kun toiset tietävät mihin ovat menossa, he elävät koska on mukava elää ja käyttää mahdollisuus joka meille kaikille on annettu. Mistä he saavat sen merkityksen elämälleen? Miksi pitää elää, jos ei ole mitään muuta syytä pysyä täällä kuin ihmiset, jotka eivät halua sinun lähtevän? Eläminen on selvästikin yliarvostettua. Eikö ole hullua, että eläin, joka kärsii päästetään tuskistaan, mutta ihmisen on vain kestettävä kaikki mitä päälle lapioidaan? En aina jaksa ymmärtää. Miksi minun kaltaiselleni on ylipäätään annettu elämä? Koska vanhempiani ei älytty kieltää lisääntymästä ilmeisestikin. Vai olisiko kaikki toisin, jos lapsuus ja nuoruus olisi ollut helppoa? Nuorihan minä olen vieläkin, elämän pitäisi olla vasta edessä. Niin että missäs luuraat?

Kokeilin uutta teepannuani, se muistuttaa erehdyttävästi noidan nokipannua, mutta teestä tuli hyvää. Join pitkään vihreää teetä, mutta nyt olen lipittänyt jo jonkin aikaa valkoista, se on miedompaa. Valkoinen Tiikeri- tee on maustettu appelsiinin kuorella, mansikalla, vaniljalla ja greipillä, nam. Ei muuta kuin hauduttelemaan, tätä en ole löytänyt pusseissa.

Why can´t they see what I see?

Kävin tänään ex-työpaikalla. Alkoi ahdistaa pelkkä ajatuskin, että minut työnnetään sinne takaisin ilmaiseksi työjuhdaksi. Ne ottaisivat minut avosylin vastaan, tiedän sen, mutta ne eivät tiedä mitä minä tiedän. Ne luulevat minun lähteneen sairaalaan "lepäämään", eivät sitä että kuolema muhi päässäni siinä kahvipöydässä kun istuimme vastakkain, eivät sitä että osastoni ovet olivat lukossa, eivätkä sitä että olen katkera siitä mitä minulle tehtiin. Toiset sanovat että kaikki tuli täytenä yllätyksenä, me ei todellakaan olisi arvattu että tyttö on niin väsynyt! Emmehän me sitten olisi teettäneet sitä ja vaatineet tätä, emme olisi laittaneet perumaan lääkäriaikoja, emme taatusti. Vaan sen te teitte, eikä minulla ollut voimaa sanoa vastaan, minä päätin kuolla. Yksi, vain yksi huomasi ja kuunteli, mutta hänkään ei tiedä puoliakaan.

Tekisi mieli lähteä ulos. En vain jaksa pukea ulkovaatteita ylle enkä sulkea televisiota ja tietokonetta enkä valoja. Eli en lähde. Masentaa entistä enemmän kun vain nyhjöttää koko päivän sisällä. Kuuntelin taas surullista musiikkia, itkin ja kirjoitin kahdeksan sivua päiväkirjaa. Siitä on tullut jonkinasteinen pakkomielle, aloitan aamun kirjoittamalla ja jatkan pienissä pätkissä iltaan asti. Merkitsen vain uuden kellonajan ja kirjoitan muutaman lauseen, näin koko päivä piirtyy muistiin. Joskus öisin haen kirjan sänkyyn ja muistelen kaikkea tapahtunutta. Olen kerrannut samat asiat jo ties kuinka monta kertaa, mutta kai ne sitten ovat jollakin tavalla vaikeita kun jatkuvasti palaan niihin. Terapeutti on tyytyväinen kun kirjoitan paljon, se on kuulemma erittäin terapeuttista. No hyvä, ei mene ihan hukkaan. On minulla tuolla vaatehuoneen hyllyn alla laatikollinen vanhoja päiväkirjoja, varmaankin kymmenen vuoden ajalta.

Suuri tuunaukseni on lähes valmis. Tadaa. Koska en osannut päättää mistä väristä pidän, vaihdoin pohjaksi yksinkertaisimman mikä silmiini sattui. Asensin tänään myös tuon pienen pienen laskurin siksi että saisin jotain havaintoa kävijöistä, se häviää siitä kyllä myöhemmin.

Pitäisiköhän laittaa kengät jalkaan ja käydä vaikka edes postilaatikolla? Minulla on tällaiset lasten hankikengät, hihi.

Tiitiäinen pohtii

Viime vuonna ei tapahtunut mitään hyvää, pelkkiä vastoinkäymisiä ja tuskaa kaikki 365 päivää. Näin ajattelen nyt, mutta myönnän että muisti saattaa karsia pienet ilot pois. Mietin tätä samaa aina vuoden alussa, varmaankin koska pelkään tulevaa koitosta. Samanlaista aikaahan kaikki päivät ja kuukaudet ovat, mutta alkava vuosi tuntuu kuitenkin uudelta pelikentältä. Olen väsynyt pelaamaan häviäjien puolella, mutta en tiedä miten pääsisin toiseen joukkueeseen. Voittajat tuskin haluavat taidotonta luuseria porukkaansa. Onko se noin mustavalkoista? Toiset voivat huonosti ja toiset entistä paremmin, köyhät köyhtyvät kun rikkaat vain rikastuvat. Milloin Suomessa palattiin näin suureen luokkajakoon?

Se oli pieni ja erittäin positiivinen pohdinta. Olin eilen tosi ahdistunut ja pahantuulinen. Surullinen myös. Taisin pilata kaiken kun vain kökötin ja itkin. Pitkän suostuttelun jälkeen lähdin puoliltaöin pihalle katsomaan raketteja ja vaikka yritin tuhista vihaisena, aloin salaa innostua hienoista väripläjäyksistä. Siihen se sitten jäikin, kävin sänkyyn lukemaan kulmat kurtussa.

Juhlallinen uuden vuoden lupaukseni kuuluu näin: Täten minä Tiitiäinen aion laihtua ja kutistaa itseni nollakokoon. Se ei vaan tule koskaan toteutumaan, minusta ei saisi size zeroa edes kirurgin pöydällä, ellei sitten sahattaisi luita pienemmiksi ja kavennettaisi koko rankaa.

Ja juu, olin tosiaan tehnyt blogin Ajatukseni.net blogipalveluun. En tiedä mitä ajattelin, varmaankin himoitsin hienoja sivupohjia, kun nämä bloggerin ovat vähän tällaisia tavanomaisia. Deletoin luomukseni, en halua muuttaa jatkuvasti. Sen sijaan ajattelin vähän tuunata tätä blogia, täytyy tutkiskella mitä kaikkea voin sivupalkkeihin lisätä, kunhan kerkeän keskittymään.