Kaikki muuttuu

Ei minulla vieläkään ole mitään kirjoitettavaa. Yhtäkkiä kaikki tuntuu vaikealta, en tiedä mitä sanoa, mistä kertoisin, minkä jakaisin. Yleensä nautin blogeilusta, järjestän sille oman erityisen aikansa. Nyt filmi on katkennut, ajatukset törmää seiniin. Tiedän mitä haluaisin sanoa. Mutta tiedän mitä en voi sanoa. En voi kertoa siitä yhdestä aikuisesta joka pitää minua, lasta, aikuisena, käyttää kävelykeppinään, likakaivonaan, kompostiämpärinään ja tunkionaan. Tunteiden tunkiona. Ja minä kannan lastia selkä kaarella, ovelta ovelle, kertokaa kaikki huolenne minulle, minä jaksan, oma elämäni sujuu niin sutjakkaasti, että joudan kernaasti käyttöönne. Olen vahvasti sitä mieltä, että ei-sanan harjoittelut voisi aloittaa huomenna peilin edessä. Ottaa nallen toiseen käteen, laittaa se vaatimaan ja tokaista sille sitten napakasti ei. Ehkä uskaltaisin sitten sanoa sen tositilanteessakin. Mutta se siitä, siitähän ei voi täällä kirjoittaa kun asianomainen saattaa nuuskia. Nuuh nuuh.

Olen joulutyttö, ollut aina. Hössötän ja töhötän jo marraskuusta alkaen, saan joulukuusistressin joulukuun ensimmäisellä viikolla enkä malta odottaa valojen ja koristeiden kanssa. Jokin on muuttunut. En jaksa. Ripustin punaiset joulukellot peilin yläreunaan. Siinä se hössötys. Harmittaa, kun olen muuttunut niin paljon, ihan tänä vuonnakin. Ei joulun tulo riipu tilpehöörin ja stressin määrästä, väkisinhän se sieltä tulee, mutta se muutos harmittaa, se etten enää jaksakkaan innostua. Se että olen kadottanut sen herttaisen tytön, joka rakasti jokaista osaa joulussa. Ja joka tosin vietti monta helvetillistä perhejoulua.

Olen nykyään niin flegmaattinen, kun ennen olin sähäkkä. Nopeus, nokkeluus ja sanavalmius on kadonnut, muisti pätkii, ajatus on hidas. Olen kuin tyhmä iso jättiläinen tavallisten kauniiden ja älykkäiden ihmisten seassa. Mihin tahansa menen, ihmiset kaikkoavat ja jätän jälkeeni hirvittävän jalanjäljen. Kun en kuulu oikein mihinkään joukkoon. Minulla on yksi ystävä (ja luojalle -johon en usko- kiitos siitä), mutta hän on poissa suurimman osan ajasta. Minulla on mies, mutta asumme erillämme. Olen paljon ihan yksin. Istun iltaisin tässä ja mietin mitä tekisin. Kun voi tehdä mitä vaan, vaikka katsoa yön televisiota eikä aamulla tarvitse herätä ajoissa. Ei ole rutiineita, ei tarvitse pestä hampaita, meikata ja lähteä töihin, ei kouluun. Opiskelut voi hoitaa tukka pystyssä ja kuola valuen tietokoneella. Yksin.

Onneksi on kissa. Tuo voisi jo pian olla mottoni.