Play dead or suffer

Halusin väriä blogiini, valitsin vihreän. Eikö Tiitiäisen maassa olekin vihreää, sammaleista, isoja oksia ja runsasta lehvästöä? On, minun mielikuvissani Tiitiäinen asuu juuri sellaisessa metsässä, omassa pienessä hämyisessä kodissaan. Mutta kukaan ei tiedä missä se on, missä kolossa minä asun. Kukaan ei tiedä miltä näytän, ainoa näköhavainto on hännästäni, joka sujahti puiden välissä.

Se siitä fantasiasta. Tämäkin päivä on kulunut leppoisasti, olen katsellut taas dvd:eitä, yhtä tv-sarjaa jonka annoin J:lle lahjaksi. Pupelsin taas puoli rasiaa konvehteja, vyötärö katoaa ja sydän väsyy. Olen polttanut liian monta tupakkaa. Hermostuttaa ja ärsyttää, joten tarvitsen hermosauhuja vähän väliä. Ehdin kauppaan ostamaan uuden askin viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Minkään muun tähden en olisi kiitänyt sulkeutuvaan kauppaan. Mielestäni on törkeää painella ovista sisään minuuttia ennen kuin ovet suljetaan ja alkaa sitten muina asiakkaina tutkia kauppalistaa ja valikoida parhaita banaaneja. Jokin elämä se on kassaneideilläkin (ja pojilla).

Se mikä minua hermostuttaa on sairasloma. Se loppuu kolmen viikon ja kahden päivän päästä, siihen mennessä pitäisi olla katsottuna työ- tai harjoittelupaikka. Ei muuta kuin kahdeksan tunnin työpäivä viitenä päivänä viikossa tytölle, joka on ollut puoli vuotta sairaslomalla, siitä kaksi kuukautta sairaalahoidossa, kuoleman väsynyt fibron ja lääkityksen takia (en saa koskaan levättyä riittävästi, mikään uni ei kuittaa univelkaani, se tuntuu olevan elinikäinen), ahdistunut ihmisten kanssa, pelkää bakteereja ja muita tartuntoja, pyrkii täydellisyyteen ja tekee inahtamatta kaikkien työt, väsyy väsyy kunnes itkee, tappaa ennemmin itsensä kuin myöntää ettei jaksa. Mitähän vielä? On joka toinen päivä masentunut, ahdistunut ja itsetuhoinen, toisaalta taas vauhdissa ja valmis työskentelemään 24/7. Ja lääkäri sanoo "kun sulla on taipumus työuupumukseen, älä tee niin paljon". Niin. Sano se suorittajalle, siitä vaan, yritä saada se tajuamaan. Olisin tosi kiitollinen jos ymmärtäisin ettei maailmanloppu tule siksi koska minä en tee kaikkea.

Jos lääkäri kysyy minulta jaksanko lähteä töihin (joíta minulla ei edes ole), voisin ehkä ihan hiljaa kuiskata etten usko jaksavani. Mutta en usko että minulta kysytään, tuskin sairaslomaani jatketaan enää. Olen nuori, joten minun on kuulemma syytä palata työelämään nyt etten ihan vieraannu. Sillä ei ole mitään merkitystä, että olen duunannut 13-vuotiaasta lähtien kaikki kesät, välillä kahta työtä samaan aikaan, myöhemmin myös keväät ja syksyt. Olin koko välivuoden töissä. En pitänyt yhtään lomaa, ennen kuin minut viime keväänä laitettiin sairaslomalle. Tuskin tässä vielä "vieraantumaan" pääsee.

En ole jaksanut miettiä mitään työpaikkaa, kun elämisessä on ollut haastetta ihan tarpeeksi. Ahdistun kun ajattelenkin sitä, jos en jaksa enkä taaskaan kehtaa sanoa sitä. En haluaisi kerrata viime kesän tapahtumia, en tiedä selviänkö tällä kertaa. Ihmiskammoni on pahentunut huomattavasti, en tiedä onnistuuko asiakaspalvelu enää, pelkään myös niitä pirun bakteereita ja ihmiseritteitä kuten sylkeä, jota voi olla asiakkaan käsissä (ihan totta). En tiedä en tiedä. Lisäksi voin vain kuvitella pahimmissa painajaisissani sitä väsymystä. Väsyn tyhjästä, joten nukkuisin taas normaalin elämäni ohi, kaikki illat.

Toivoisin kovasti saavani vähän lisäaikaa toipumiseen. Rakas joulupukki, oletkohan vielä töissä? Tai sitten minun pitää näytellä kuollutta lääkärinvastaanotolla, ei varmasti laita ruumista töihin. Tai eihän sitä nykyään tiedä.