Unta vain

Joskus on vaikea päättää milloin mennä petiin. Voisin käydä ajoissa sänkyyn ja herätä aamulla aikaisemmin, mutta toisaalta illalla on mukava puuhastella eikä lääkityksen takia tarvitse enää stressata tuleeko se uni vai eikö tule. Unihäiriöni on alkanut jo pienenä lapsena, olin übervaikea nukutettava kun en nukahtanut. Vähän vanhempana pelkäsin öisin mörköjä ja 911-televisio-ohjelman onnettomuuksia, katsoin sitä salaa vaikka olin koko ajan tukka pystyssä ja pelosta valkea. Ala-asteikäisenä muistan nukkuneeni hyvin, mutta yläasteella alkoivat todelliset vaikeudet. Milloin oli mahdotonta nukahtaa, heräilin öisin tunnin välein, joskus väsytti niin että sammuin yhdeksältä sänkyyn ja olin pöpperöinen vielä päivälläkin.

Viime vuosina nukkuminen on ollut yhtä tuskaa, unet ovat olleet ihan sitä mitä sattuu sillä hetkellä olemaan tarjolla huonojen unien kirpparilla. Se pistää ihmisen melko kireäksi kun yöt menee pyöriessä, heräillessä, pitkästyessä ja itkiessä kun ei nukuta. En ole koskaan osannut hyödyntää unettomuutta, en viitsi alkaa kirjoittaa tai katsoa televisiota kun päässä takoo "nuku nuku". Seuraavana aamuna on kuitenkin aikainen herätys, töissä pitää olla skarppina, pakko saada unta, katson kelloa, noin vähän tunteja jäljellä - siitähän tulee stressi eikä ainakaan saa unta. Psykiatri työnsi minulle reseptin unilääkkeiden paholaiseen, Tenoxiin. Ja minä lappasin sitä kitusiini ja ihmettelin kun keho kyllä väsähti illalla sänkyyn, mutta mieli jatkoi aprikointia kaikessa rauhassa. Kaupan päälle kehitin himoriippuvuuden noihin typeriin pikku nappeihin.

Ennen osastoa tein iltaisin Tenoxeista ja rauhoittavista sopivan coctailin ja toivoin tajun lähtevän, jotta saisin hetken rauhan. Saihan siitä pöllyt. Sairaalassa ensimmäinen toimenpide oli vieroittaa minut siitä kirotusta bentsosta. Vasta osastolla minua kuunneltiin ensimmäisen kerran kun sanoin etten ole nukkunut hyvin ikinä. Ehdin kahden kuukauden aikana kokeilla monet monituiset uni- ja nukahtamislääkkeet, niiden yhdistelmiä, muutamaa masennuslääkettä iltaisin unta tuomaan - harmi vain että jokaisesta loppui teho muutaman viikon kuluttua. Viimein kun fibro otettiin huomioon ja sain illaksi epilepsialääkkeen neuropaattiseen kipuun sekä Seroquelin, uni alkoi maistua. Tadaa, 20-vuotta kestänyt ongelma hoidettu! Uskomatonta ettei yksikään lääkäri tai psykiatri voinut aiemmin paneutua uniini. Mainitsin kyllä jokaiselle etten nuku.

Uni on tärkeää mielen kannalta, nyt huomaan sen. Nukun nykyisin lääkeunta, eli en tajua yöllä mistään mitään, en herää, enkä muista unia juuri koskaan. Aamut menee melkoisessa tällissä, herääminen on tosi tosi hankalaa. Tänäänkin nousin sängystä ajoissa, mutta heräsin sängystä uudestaan kymmenen minuuttia ennen terapiatuntia. Ei mitään hajua, mitä tuossa välillä on tapahtunut. On tämä ihmeellistä. Voisin ottaa nyt iltalääkkeet, sitten ehdin lukea tunnin ennen kuin matkustan unten maille.