Mieltä kaivertaa

Ahdistaa. Ahdistaa aina vaan. Vaikka tapahtuisi kivoja asioita, vaikka ihmiset olisivat ystävällisiä. Harjoitin tänään uskomatonta sosiaalisuusakrobatiaa vuokraisännän kanssa. No tuo kyllä kuulostaa tuhmalta, joten sanonpas, että olin kohtelias ja jopa ihan oikeasti kiinnostunut siitä vanhasta köppänästä. Se toi minulle joulukukan, tuli lämmin mieli ja hymyilin typerästi varmaankin tunnin kun jäppinen lähti. Mutta siellä taustalla, siellä ahdistus kurotti limaista lonkeroaan kohti kaulaani. Ja saihan se kiinni, kunnon niskaotteella.

Ahdistuksen pystyy hetkeksi painamaan mielestä, jopa unohtamaan, mutta se muistuttelee olemassa olostaan, se tahtoo pitää minut lonkeroissaan. Heti kun jään yksin, eikä mikään vie tarpeeksi huomiotani, se on valmiina. Ehkä se aikoo syödä minut. Inhottavinta on se, etten keksi mikä kietoo minua yhä tiukempaan syleilyyn, kylmään ahtaaseen syliin. Jos tietäisin, se ei kaiketi ahdistaisi. Voisin pinota ja latoa sen paperille, keskittyä, miettiä ratkaisuja, yrittää saada harmittavan jutun oikeisiin mittasuhteisiin. Koska usein minulla on tapana paisutella asioita päässäni, mietin yksin ja pian lumipallo lähtee liikkeelle ja kasvaa kasvaa kasvaa. Kunnes se posahtaa seinään, silloin minun pää räjähtää. Sitten olen täyttä ymmärrystä vailla.

Alkaa tuntua, että tämä samainen paine on jatkunut jo monta päivää, olen vain onnistunut välttelemään sitä melko hyvin. On sellainen, sanotaanko fiilis, että joku on huonosti, tosi tosi huonosti. Pelottaa, että koko joulu menee näissä tunnelmissa. Olisin halunnut niin kovin viettää hauskan joulun. Tai en välttämättä hauskaa, hyväntuntuinen riittäisi. Ettei masentaisi, ahdistaisi, itkettäisi, vituttaisi (taas kiroilen, näin se älykkyys hupenee, kun ei enää keksi edes korviketta rumille sanoille). Ettei J joutuisi tänä jouluna kuolonkolariin, ettei vanhemmat yrittäisi nylkeä toisiaan, ettei veli sekaantuisi mihinkään hämärään, ettei kissa tekisi kuolemaa ja sairastuisi. Niin meidän joulu meni viime vuonna. Että ho ho ho vaan kaikille.