Mitä voisin vastata kun kysytään mitä kuuluu? Se ei ole mikään oikea kiinnostunut kysymys, se on vaan pakollinen huomio vanhalle tutulle. En voi kertoa mitä oikeasti kuuluu, ei minun kuulumiseni mene kävin eilen jätskillä -kategoriaan. En halua hämmentää kysyjiä, en siirtää ahdistustani heihin. Tänään huomasin että valehtelen sujuvasti myös ystävälleni. En enää osaa sanoa suoraan miltä tuntuu. Tähän asti elin täydellisen suhteen illuusiossa, olen täälläkin elämöinyt miten mahtava sanaton yhteisymmärrys minulla ja ystävälläni on. Kun hän tänään kertoi omasta elämästään ja katselin häntä teekupin yli, tajusin ettei ystävä tiedä minun tämän hetkisestä elämästä paljoakaan. Ihan vain koska minä en kerro. Minä olen kaivautunut taas kuoreeni, vain silmät näkyvät kotilon suojasta. Sieltä minä nyökyttelen, kuuntelen ja autan. Ja vetäydyn yhä syvemmälle. Keväällä kirjoitin päiväkirjaan "tämä on minun henkilökohtainen helvetti, kärsin tämän yksin". Niin näytän edelleen tekevän.
Miten suhtautua siihen kun ystävä näyttää kesäkuvia? Heinäkuun auringossa makaavia iloisia kavereita, kesäillan grillibileitä, siideriä juhlia hauskaa. Olenko kamala ihminen kun en voi iloita toisten hyvästä kesästä? Minä ahdistuin, aloin nieleskellä kyyneleitä ja kyselin samalla kohteliaasti tapahtumista. Voin pahoin kun näin sen kaiken mitä muilla on ollut. Tulikohan heille kenellekään mieleenkään siinä hornetteja käristäessä, että se yksi kaveri on suljetulla, valmis kuolemaan? Taistelin mielessäni itseni kanssa, enhän voi ajatella noin, totta kai muilla oli oikeus viettää hauska kesä vaikka minä riuduin. Mutta silti tuli ihan hirveän paha mieli. Miksi kukaan ei ollut kiinnostunut minusta? Olin niin helvetin yksin, makasin sängyssä ja katsoin kattoon, kulutin tunteja makaamalla pimeässä huoneessa, ainoat vierailijat olivat J ja äiti, parina päivänä viikossa. Ystävä kävi kyllä kaksi kertaa. Pakko kai myöntää itselleni että olen ihan oikeasti hylkiö, en vain omassa mielessäni. Muilla on elämä.
Jäi tyhjä olo. Taas. Mietin pienessä mielessäni, miksi ystävä näytti ne kuvat? Varmasti siksi, että minä tuntisin olevani osallinen entisten tuttujen elämässä. Vaikutus oli vain ihan päinvastainen. Haluaisin satuttaa, raapaista vähän käsivartta. Se on ensimmäinen reaktioni tuskaan, menetykseen, pahoihin muistoihin. Yksinäisyyteen. En ole koskaan ollut näin yksinäinen ihmisten keskellä.
Omatunto nuijii kirveellä. Kuulostan kateelliselta ja katkeralta, vaikka oikeasti minua vain itkettää ja ahdistaa. Tuntuu niin kammottavan tyhjältä ja surulliselta. Olen väsynyt tähän ainaiseen paskaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kuullostaa niin tutulta. Mä olen kadottanut itseni täysin. Valehtelen terapeutillenikin. En enää jaksa taistella tätä sairautta vastaan, masennuslääkeitä on vaihdettu nelisen kertaa ja mulla on voimat niin loppu.
En voi viillellä itseäni tai muuten näkyvästi satuttaa itseäni, poikaystäväni kuolisi kauhusta. Olen laihtunut puolen vuoden sisällä 18 kiloa ja painon hallitseminen on nykyään ainoa iloni.
Tämä on muuten ihana blogi! Löysin ihan sattumalta ja nyt käyn päivittäin kurkkaamassa. Voimia.
Voi kiitos, hymyilinpä ensimmäisen kerran tänään :)
Minunkin mies teki muutaman kauhukuoleman kesällä, sitten hän tottui kun ei pystynyt estämään minua. Tosin en koskaan viillellyt hänen ollessa kotona, kaksin oli helpompaa. Mutta se sattui eniten, kun huomasin miten toista sattui kun viilsin tai purin tai löin itseäni. Yhdessä itkettiin ja mietittiin miten minut saisi vedettyä takaisin elämään. Se oli varmasti kamalaa aikaa myös miehekkeelle. Onneksi asiat ovat nyt paremmin, tosin asumme erillään tilanteen pakosta.
En enää yritä viiltää amhdollisimman syvään, sipaisen vain vähän entisiä arpia (ja niitähän löytyy, osa ei ole vielä parantunut, joten kukaan ei tajua minun avanneen ne uudestaan). Jäh jäh.
Lähetä kommentti