Haluan ulos tästä mielestä, kauas tästä kehosta, en jaksa niiden kanssa. Mutta onko minua ilman mieltäni, ilman omaa kehoani? Haluan uskoa, että jossain tämän sairaan minän sisällä on terve pieni Tiitiäinen, se joka uskoo tulevaisuuteen ja elämään. Minä en ole tämä mitä olen, en oikeasti. Tämän täytyy olla jonkun muun elämää, minä olen seurannut tätä monta vuotta, en elänyt. Se jota sattuu ja ahdistaa en ole oikeasti minä, se on tämä kuori, häiriintynyt minä. Se joka viiltää ja lyö kuuntelee minua, mutta en voi hallita sitä.
Se joka näki, koki ja tunsi vääryyttä olen minä, siksi kehitin suojan, muurin jonka muut näkevät. Se kerros päälläni on sairastunut, syön lääkkeitä jotta se menisi pois, käyn terapiassa jotta minä pääsisin ulos vankilastani. Olen vankina omassa mielessäni, mutta turvassa ihmisiltä, maailmalta. Kuoreni suojaa, voin vetäytyä sen taakse, pelätä ihmisiä. Haluaisin jäädä tänne yksin pimeään, se on helpompaa kuin kohdata todellisuus. En uskalla räpiköidä ylös päin, en tiedä mitä siellä on vastassa.
Minua pelottaa yhä enemmän, olen vähän sekaisin. Öisin kotini on täynnä ihmisiä, en näe niitä mutta ne ovat täällä. En enää tiedä minne menisin, minulla on kolme kotia, mutta jokaisessa asuu menneisyys ja ahdistus. En kai sittenkään pystynyt pakenemaan itseäni muuttamalla kodista toiseen, se seuraa minua, minä nimittäin. Perhesalaisuus on painava, kannan sitä yksin, siitä ei puhuta, yleensä en muista sitä. Sitten kassajonossa näen väärän ihmisen, muistan totuuden ja se sattuu, sattuu ihan kamalasti. Ja minä häpeän, ruoskin itseäni vaikka minä en tehnyt mitään väärää, minut syöstiin painajaiseen, josta en ole herännyt vieläkään. Vaikka minä en tehnyt mitään väärää. Ja kun sen kaiken muistaa, muistaa miksi en voi elää täällä. En tiedä missä minä voisin elää.
Minä tiedän miksi en saanut sitä mitä tarvitsin. Koska nekään eivät saaneet, ne eivät antaneet minullekaan mahdollisuutta siihen. Ja se teki minusta tällaisen, niin ne sanovat, mutta kuka minut tuntee, sen todellisen minän? Sinäkö, psykiatri, terapeutti? Voin antaa jokaiselle sen mitä ne tahtovat kuulla, minulla on monta persoonaa tarjolla, vaihtelen niiden välillä, omaksun tapoja toisilta, matkin niitä, vaihdan puhetyyliä. Voin olla mitä vain, eikä kukaan tiedä mikä on totta. En minäkään tiedä. Se on persoonallisuushäiriö, kuulostaapas pahalta, lapsesta tuli hullu, kuka sen teki, emme me ainakaan. Minä kai, minä en osannut valita persoonaa, en päättää minkä halusin, joten otin monta. Olen epävakaa, keinulaudalla, neuroosien maailmassa, pakkomielteiden vanki. Enkä minä halunnut mitään tällaista. En tiedä mihin ja mitä haluan.
Mulla on makaronilaatikko uunissa, siinä on vihanneksia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti