Minulla meni pasmat sekaisin kun J:n jääkaapissa ei ollut perunoita. Ostin tänne viime lauantaina 12 perunaa, joten kuvittelin ilman muuta että niitä on vielä jäljellä. Suunnittelin ja haaveilin aamusta alkaen perunamuussista ja kananmunakastikkeesta. Äsken laitoin kattilat valmiiksi, vatsa kurni ja mietin kuinka monta kananmunaa keitän. Sitten näen tyhjän vihanneslokeron, joka ikinen pottu on jumaliste syöty! Kuka voi syödä viikossa säkillisen perunoita? Ja osan vielä raakana. Itse en voi sietää suomalaista mukulaa kuin sipsin tai muussin muodossa.
Miksi minä hajoan pienenkin esteen edessä? Johtuuko se aiemmista traumoista, kriiseistä, pettymyksistä? Perunoiden puuttuminen laukaisi tutun reaktion: ensin suutun, sitten harmistun ja lopulta kaikki tuntuu menneen pieleen. Tulee ihan möksö olo. Eikö normaali ihminen olisi tässä tilanteessa todennut "voi harmi, tehdäänkö vaikka spagettia"? Voisin minä keittää spagettia, mutta ei se sovi kananmunien kanssa. Eikä valkokastikkeen. Joku pohtii miksi en lähde kauppaan ostamaan niitä perunoita. En halua, sillä sehän korjaisi tilanteen. Minä tahdon nyt olla kiukkuinen ja oikutella.
On kyllä kova nälkä, suoli mörnii jo ihan tuskissaan. Ehkä syön leivän ja esitän marttyyria. Tai teen sitä pastaa.
Olen vihainen lapsi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Tuttu tunne. Itse olen marttyyrien kuningas, kiukuttelen ja itken pienimmistäkin asioista, ja jos ne pystyisi korjata, en kuitenkaan suostu.
Lähetä kommentti