Matka oli oli ihana, mutta väsyin siellä enemmän kuin virkistyin. En saanut unta vieraassa paikassa ja uin jäseneni kipeiksi. Varsinkin käsivarsia pakottaa, kipu kiipeää ranteista kyynärpäihin ja tuikkii.
Kotiinpaluu aiheutti megalomaaniseen ahdistuksen. Ihan kuin minut olisi repäisty keskeltä unta painajaiseen, joka on totta. Kahteen päivään minun ei tarvinnut miettiä kouluasioita, eikä kieriä omassa ahdistuksessani, sain vain nauttia. Nyt pitäisi paneutua toisten kurssilaisten tehtäviin, riipiä kokoon jotain ajatuksia kirjoituksista, joita en ole edes lukenut.
En ymmärrä itseäni. Teen kaikesta ongelman, väännän väkisin asiat nurinkurin niin, että saan kärsiä. En ole yhtä hyvä kuin kurssitoverini, enää en edes yritä kuulua joukkoon. En voi vastata kouluttajan kysymyksiin koskien kirjoitelmaani, sillä en tiedä vastauksia. En osaa kertoa miksi valtisin sen sanan, en ole ajatellut missä maailmassa henkilöni elää - minä vain kirjoitin. Olen jo tajunnut ettei kirjoittaminen ole minun lajini. Voin höpötellä omia pieniä juttujani yksin, en jakaa niitä. Nyt pitää vain kärvistellä törkeän hintainen kurssi loppuun ja moittia itseäni kun ilmouttauduin sinne romaanin kuva silmissäni.
Kyllä, nyt on vähän paha olla. Terapiaan yhdeltä, ehkä sitten helpottaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti