Viimeiseen tiimaan

Moih. Kyllä minä olen hengissä. On tapahtunut paljon, jokainen asia ihan suunnitellusti, mutta tämä kaikki on vienyt yllättävän paljon voimia ja aikaa. Rakentaa uusi elämä. Uudessa paikassa, uusien ihmisten kanssa. Joinakin päivinä jo unohdin pitäväni blogia, sitten taas palasin tänne ja ihmettelin tyhjää ruutua. En tiennyt miten palata, en keksinyt mitään sanottavaa. Meinasin kai luistaa takavasemmalle, mutta sähköposti alkoi ilmoitella kyselijöistä... Joten nyt olen tässä.

Mutta enpä tiedä onko tällä blogilla enää montaakaan syytä jatkaa eloaan. Tämä paikka on täynnä sitä tuskaa, jonka kourissa olen viimeisen vuoden elämästäni kieriskellyt. En kestä lukea vanhempia kirjoituksiani. Tämä blogi sisältää myös syömishäiriöni kokonaisuudessaan...tuntuu että siitäkin on valovuosia. Niistä pahimmista ajoista.

Nyt on Tiitiäisen aika ponnistaa maailmalle. Tukenani on edelleen sama terapeutti, mutta lääkärit vaihtuvat. Ei se mitään, ei niillä niin väliäkään. Ystävät pitävät huolta ja mikä tärkeintä, minä ihan itse huolehdin itsestäni. Minä välitän itsestäni. Minä haluan elää, olla ja kokea. Joinkin päivinä kaikki tuntuu mahdottomalta, livahdan baarista kesken kaiken kotiin vain päästäkseni itkemään tyhjyyttä ulos sisältäni tai kävelen tunnin kaupungilla tuntematta tuulta kasvoillani ja näkemättä mitään. Mutta on myös niitä päiviä, joiden vuoksi jaksaa ne huonommatkin. Sitä vain huomaa pärjäävänsä kun on pakko. Ei ole perääntymismahdollisuutta, en jättänyt yhtäkään pakoreittiä auki.

Minä tuskin enää kirjoitan tänne, mutta haluan kiittää jokaikistä lukijaani ja kommentoijaani. Olette olleet loistava kannustusjoukko!

Rakkain terveisin Tiitiäinen <3