Tätä oli elämäni

Joskus olen käsittämättömän surullinen ja väsynyt ilman mitään selkeää syytä. Kun on ollut puolet elämästään masentunut, siihen tottuu, ei enää edes ajattele olevansa masentunut, sitä pitää luonnollisena. On vaikea ajatella, että tämä joskus muuttuisi. Tuntuu tyhmältä, että minulla on muka kaksisuuntainen mielialahäiriö, kun kerran päällimmäinen olotila on aina depressiivinen. En ole koskaan ollut oikeasti maaninen. En ole menettänyt kontrolliani pahasti, en ottanut lainaa, en joutunut suuriin vaikeuksiin. Tuntuu, että sellainenhan minun pitäisi olla, sitten olisin oikeasti bipolaarinen.

Miten voi olla vain masentunut, mutta silti kaksisuuntainen? En ymmärrä. Masennukseni on kaksisuuntaisen masennusta, mitä järkeä siinä on? Mielialanvaihteluni voi aivan hyvin johtua epävakaasta persoonallisuudesta. Hypähtelen kyllä joskus liian korkealla, myönnän, mutta olen aina ollut sellainen, räiskyvä. Joskus on vaan enemmän virtaa ja jaksaa tehdä paljon ja nopeasti. Kunnon pitkä hypomania saatiin aikaiseksi vain tietyllä masennuslääkkeellä, sekö todistaa kaiken? No okei, tavalliset masennuslääkkeet eivät tehoa minuun lainkaan, sitähän ne sairaalassakin ihmettelivät kaksi kuukautta, ennen kuin kokeilivat lääkettä kaksisuuntaisen masennukseen. Mutta onko sekään nyt sitten tosissaan auttanut? En tiedä. On vaikea sanoa, kun kuitenkin syöksähtelen matalalle, liian matalalle. Kun saan impulssin, viiltelen kättäni ja saatan sen jälkeen käydä tyytyväisenä sohvalle jäätelökulho käsissäni, katsoa televisiota ihan tyynenä. Ota minusta sitten selvää.

Joskus ajattelen, että kaikki paha on vain päässäni, ei se tule ulkopuolelta. Ei kuka tahansa masennu, toinen elää kurjan ja rankan lapsuuden ja porskuttaa silti täysillä eteenpäin. Minä, jonka lapsuus ei ollut kamalin mahdollinen (ihan riittävän kyllä), olen voinut huonosti jo lapsena, suunnitellut itsemurhaa 12-vuotiaana. Se vika on minussa, minun geeneissä, perin masennuksen ja fibron äidin suvusta, bipon isän suvusta. Minulla oli siis kaiketi tietty herkkyys näille sairauksille ja kun ympärillä alkoi tapahtua, reagoin masentumalla. Uskon sitkeästi, että masentuessaan ihminen suojaa itseään joltakin mikä tekee liian kipeää, joltakin mikä on liian vaikeaa, joltakin mihin ei pysty. Aivot auttavat parhaansa mukaan, välittäjäaineet menevät sekaisin, ihminen on sairas. Onko se noin helppoa? Haluan ajatella sen olevan, saan jonkinlaisen selityksen itselleni. Mietin vieläkin lähes päivittäin miksi juuri minulle kävi näin, miksi elämästäni tuli näin hirveää - en sitä miten selviäisin tästä.

On taas pienet aivot täynnä kysymyksiä ja ajatuksia. Kukaan ei varmasti voi vastata niihin kattavasti, ihmisen mieli on mysteeri tänäkin päivänä. Voidaan tutkia välittäjäaineita, muutoksia aivoissa, kehossa, voidaan kysellä ja kuunnella masentuneita - mutta kuka tietää mistä oikeasti on kysymys, miten masennus voidaan estää? Ehkä laittamalla kaikki tulevat vanhemmat terapiaan. Melko mahdotonta. Miten uskaltaisin tehdä lapsia? En kykenisi antamaan heille kaikkea mitä he tarvitsisivat, en hallitsemaan itseäni heidän edessään. Olisin varmasti samanlainen äiti kuin omani, ja sitä en halua lapsilleni tehdä. Evoluution kannalta minun ei kannata lisääntyä, molemmat sairauteni ovat periytyviä, kulkevat tiettävästi jo kolmannessa sukupolvessa. Voi apua. En kyllä osaa ajatella perustavani perhettä, miehessäkin on tarpeeksi tekemistä. Vaikka tiedän ja uskon, että sitten kun lapsia on, ne ovat loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä. En vain usko pystyväni siihen, vanhemmaksi. Haaveilen kissaperheestä, minä mies ja kymmenen kissaa. Vau.

Rankkaa olla ajattelevainen, yksinkertaisena pääsisi paljon helpommalla. Huoh.