Se vain tuli

En aavistanut yhtään mitä tulisi käymään, en olisi koskenut koko kirjaan jos olisin vain tiennyt. Ei sellaista voi odottaa. Se oli jotain hirveää. Musertava takauma.

Olin väsynyt iltapäivällä, kävin hetkeksi sängylle ja nappasin yöpöydällä jo jonkin aikaa viihtyneen kirjan. Nainen ja masennus, ihan viaton nimi, ei mitään pelottavaa. Alkulehdellä oli kaunis ja haikea runo, pidin siitä. Selailin ohi tympeät sivut, luin sieltä täältä. Ihan perusjuttua masennuksesta ja naiseudesta. Ja sitten se iski. Siinä maatessani palasin yhtäkkiä elämäni pelottavimpaan hetkeen, en ehtinyt enkä osannut pysäyttää filmiä päässäni, kuvia palautui ja se tunne, se tunne mitä ei voi sanoin kuvailla, se jonka jokainen kuoleman porteilla kolkutellut tietää.

Minä muserruin täysin, ihan kuin olisin maannut entisen kotini (joka oli minun ja J:n yhteinen koti) sängyssä lauantaiaamuna ja tiennyt että minun on kuoltava. Se kuuluisa viimeinen viikonloppu ennen sairaalaa, ne helvetilliset hetket yksin kotona, musta joka imi minua, kuolema joka kutsui luokseen. En olisi uskonut voivani kokea sitä uudestaan, en ole osannut täysin palata niihin hetkiin, enkä halunnutkaan. Ja silti muistin taas miltä se tuntui, kun ei tuntunut mitään, mutta jokin rusikoi niin kovaa että painuin litteäksi peiton alle, näin kuoleman sängyn päädyssä ja pelkäsin, pelkäsin ihan hirveästi.

Elin ne hetket uudestaan tuossa omassa pehmeässä sängyssäni, täysin toisessa paikassa, kaukana niistä ajoista. Sitä on vaikea selittää, en keksi sanoja kuvaamaan sitä oloa. Se on pahinta mitä ihminen voi kuvitella, enkä silti usko ihmisen kykenevän kuvittelemaan sitä. Se on tyhjyyttä, ahdistusta, pelkoa, painajaista, helvettiä. Tuntee olevansa niin yksin, niin kaukana muista, lasiseinien sisällä, seuraamassa normaalia elämää jostain pirun pitkältä. Sattuu, sattuu niin kamalasti, mutta ei tiedä mihin. Se on tappavaa. Nyt ymmärrän miksi halusin valita kuoleman - siitä olosta haluaa eroon, se on ainoa ajatus. Uskoo ettei mikään lääke, lääkäri tai terapia voi pelastaa ja poistaa sitä pahaa, kuolema tuntuu helpottavalta.

Kierryin pienelle rullalle, heitin kirjan kauas minusta ja tuuditin itseäni. Itkin, itkin niin kovasti että suu vääntyi inhottavasti, päiväpeitto kastui ja minua ihan kirjaimellisesti ravistutti. Aloin hokea sanoja, joita olen toistellut mielessäni siitä lähtien, ajatuksia joita pyörittelen mielessäni päivittäin, annoin sanat katkeruudelle ja vihalle jota tunnen. Siitä syntyi A4:n täynnä mustaa tussia. Tuntuu kuin olisin halunnut sanoa sen kaiken jollekkin, selittää ja kertoa miltä tuntui. Mutta kukaan ei uskalla kuunnella.

Myöhemmin pakkasin kirjan syvälle kirjastokassiin, en halua enää nähdä sitä. Vaikka kirjaressukkahan oli vain ponnahduslauta, minä sen lopun kehitin.

Tuo kokemus tuntuu vieläkin raskaana painona mielessä. Vaikea käydä sänkyyn nukkumaan.