Bastu

Minä rakastan saunomista. Lämmin elvyttävä löyly, hämyinen tunnelma ja puhtaus. Ennen kaikkea sauna tuo mieleeni puhtauden, en tunne peseytyväni hyvin ilman lauteella hikoilua. Harmi ettei sähkökiukaan kuumentaminen ole ilmaista, muuten voisin kylpeä joka ilta. Tähän yksiöön kuuluu pieni, soma ja hengittävä sauna, mutta lämmitän sen vain kerran viikolla, perjantaisin voin nauttia löylyistä muualla ja samalla pääsen altaaseen loiskimaan.

Kuumassa hautumisen karmiva kääntöpuoli on kipu ja kohmeinen olo joka iskee seuraavana aamuna. Heti saunan jälkeen on notkea ja raukea olo, mutta yön aikana tapahtuu jotain kummaa, aamulla herään rentona kuin rautakanki, rintaa puristaa ja oksettaa, tekee mieli käydä vain pitkäkseen. Lääkäri sanoo sen kuuluvan fibromyalgiaan, saunakrapulaa vain, ei mitään ihmeellistä. Ei kai, mutta erittäin ikävä tunne jonka kesto vaihtelee muutamasta tunnista koko päivään.

Tästä pääsenkin lempiaiheeseeni osastoon. Sairaalajuttuihin yllästyneet voivat lopettaa tähän ;) Meidän osastolla oli saunavuoro maanantaisin, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Viikonloppuna osasto oli melko tyhjä, ja ne jotka eivät päässeet lomalle saattoivat olla myös saunakiellossa. Ensimmäisten viikkojen aikana katselin uteliaana potilaita jotka pakkasivat samppoot ja kylpyvaahdot mukaan ja lähtivät hoitajan saattamana saunaan. Mietin missä se sauna oikein on, onko se jokin suuri laitosmainen kirkkaasti valaistu puuhuone, saako sinne mennä yksin ja jos saa, voiko oven lukita.

Yhtenä keskiviikkoiltana palasin reissulta, soitin ovisummeria. Oven avannut hoitaja kysyi yhtäkkiä haluanko saunomaan. Totta kai! Olin ollut jo varmasti useammin viikon osastolla, suurin itsemurhariski oli ohi ja pääsisin kylpemään! Hoitaja saattoi minut kaksi kerrosta alemmas käytävään, jossa oli kuntosalit, toiminta- ja kuvaterapiahuoneet. Ja kylpyhuone. Oven sai auki ainoastaan avaimella ulkopuolelta, joten kukaan harhaileva hullu ei pääsisi yllättämään. Pukuhuone oli viihtyisä, kylpyhuone kamala halogeenivalaistu valkolaattainen murju. Sauna oli yllätyksekseni melko pieni. Mutta pimeä, tunnelmallinen. Ylälauteella mahtui makaamaan, löyly oli pehmeää, tuntui uskomattomalta lepuuttaa vartaloa, vajota mukaviin ajatuksiin ja tajuta samalla olevansa psykiatrisella osastolla pohjattoman masennuksen ja ahdistuksen takia. Kiuas muistutti ikävästi tilanteesta: se oli suojattu vankalla ja painavalla rautakehikolla. Kerran kyllä ajattelin, ettei kukaan huomaisi jos kävisin kehikon päälle grillaamaan itseäni. No senpä takia kaikille ei lupaa herunut.

Saunan jälkeen sai itse kaikessa rauhassa lähteä takaisin yläkertaan. Usein matkalla poikkesin ulos tupakalle (psykiatrian osastot ovat omassa erillisessä siivessä, en ihan keskuspihalla hippaloinut), ostin aulan automaatista omenaporetta ja katselin kesäillassa sirkuttavia lintuja, läheisen tien liikennettä. Joskus seuraan liittyi seuraava saunaan menijä, istuimme ja ihmettelimme elämää yhdessä Nämä ovat niitä hetkiä joita kaipaan eniten. Ihan maagisia muistoja. Kun osaston ovet lukkiutuivat selän takana, illuusio haihtui. Ja seuraavana aamuna voin pahoin.

Tämän muistelon viritti sunnuntaisauna.