Ikävä

Psykiatri kysyi minulta viime kerralla mietinkö usein kesää ja sitä jos olisin ehtinyt tappaa itseni. Mietin, mietin koko ajan. Viime kevät ja kesä oli unenomaista aikaa, en enää tuntenut itseäni, se en ollut minä. Hyvinäkin päivinä palaan viimeiseen viikonloppuun ennen osastoa. Miksi en tehnyt sitä? Usein toivon että olisin vain antanut periksi, lopettanut tämän elämän. Ei tarvitsi nytkään istua tässä murehtimassa. Ei kohdata uusia esteitä ja odotuksia. Olisi niin helppoa olla mullan alla.

Pelkään elämää liikaa voidakseni osallistua siihen. Psykiatri ja terapeutti puhuvat parantumisesta, mutta minä en kerro heille totuutta. En halua parantua. En halua takaisin normaaliin elämään. Pahuus on minulle tutumpaa, on turvallista hautautua ja elää omassa maailmassa. En uskalla ajatella tulevaisuutta. Kaikki odottavat minun lepäävän nyt sairaslomalla ja jatkavan sitten töitä ja hankkivan opiskelupaikan. Ne eivät tiedä etten minä jaksa sitä elämää. Voin suoriutua uskmattoman paljosta, kesällä kävin töissä vaikken tiennyt mikä päivä on enkä ymmärtänyt mitä asiakas sanoi. Olin valmis kuolemaan ennemmin kuin myöntämään etten taida nyt jaksaa. Mutta minä en halua enää suorittaa. Osaston lääkäri sanoi heinäkuussa ettei minun ikäisilleni anneta pitkää sairaslomaa, sillä töihin paluu tekee vain hyvää. Nyt olen kuitenkin ollut lomalla jo puoli vuotta, toinen psykiatri ymmärtää hitusen enemmän.

Haluan epätoivoisesti pitää kiinni synkästä ja pahasta. Säikähdän jos nautin jostakin. Alan tietoisesti kutsua mustaa luokseni ja lasken sen sisälleni. Hyvänä hetkenä haen veitsen ja viiltelen itseäni. En tiedä miksi. En tiedä miksi aloitin viiltelyn taas monen kuukauden tauon jälkeen, miksi annoin itselleni luvan siihen. En tahdo uusia arpia, vahingosta viisastuneena teen vain pieniä ihon rikkovia haavoja. Kesän jäljiltä reiteni ovat raidalliset, muistan monet arvet, voin palata hetkeen jolloin tein ne. Yhden tumman arven tein halutessani viiltää mahdollisimman syvään, kerran raaputin vasempaan jalkaani tekstin "hei apua". Sen voi lukea vieläkin. Oikeaan jalkaan kirjoitin "miksi?". Hyvä kysymys. Sivelen arpia usein, ne muistuttavat minua elämäni synkimmistä hetkistä. Toisaalta elämäni parhaimmasta ajasta, kahdesta kuukaudesta suljetulla.

Kaipaan osastoa kovasti vieläkin. Muistelen niitä valloittavia persoonia joita tapasin siellä, joiden kanssa vietin päivät lukkojen takana. Kaupungissa käydessäni ajan sairaalan pihaan ja suljen silmäni; voin nähdä itseni lukemassa pihan penkeillä, syömässä jäätelöä nurmikolla, kahviossa nauramassa ystäväni kanssa paksut siteet käsissäni. Jollain sairaalla tavalla haluaisin takaisin noihin hetkiin. Minusta pidettiin huolta sairaalassa, oli hoitajia jotka välittivät. Ja oli ystäviä, kohtalotovereita. Harmi ettemme pidä yhteyttä.

Löysin tänään osastokaverini tekemän helmikorun, laitoin sen heti ranteeseen. Mitä sitten vaikka se on vähän liian suuri eikä ollenkaan minun värinen. Se tuo kaverin mieleen, ne hetket kun hän teki korua huoneessani ja mietimme tulevaisuuttamme.

En tiedä onko tämä hyvä, huono vai mitäänsanomaton päivä. Mutta ikävä on kova.