Tyhmä tyhmä Tiitiäinen

Pelkään näköjään edelleen ihmisiä, ainakin niitä tuttuja.

Tänään yksi pääsi yllättämään, pelkäämäni törmäys tapahtui niin yhtäkkiä, ettei pakomahdollisuutta jäänyt. Kävelin pahaa aavistamattomana pihatietä, polttelin tupakkaa ja mietin toisen kissani pahanhajuista hengitystä (tämä ajatus täytti oikeasti koko pääni) - ja silloin se tapahtui. Kova ääni kajautti tervehdyksen. Ja miten minä reagoin? Suustani pääsi tahaton vinkaisu ja pomppasin ilmaan. Säikäytti ihan pirusti. Vilkuilin pakokauhuisena ympärilleni, ja siinä se seisoi, hirviö. Vanha koulukaveri, yksi niistä joiden kanssa olin aikoinani hyvissä väleissä, lähes ystävä, kunnes sairastuin ja muutuin niin kammottavaksi, ettei minua enää tervehditty.

Miksi ihmeessä hän nyt sanoi hei? Koska koki sen pakolliseksi? Niinhän sitä tehdään kun kohdataan tuttuja, mutta kun me ei olla edes puhuttu viimeiseen vuoteen sanaakaan. Olisin tietysti voinut luikerrella puun taakse piiloon tai porautua maan läpi, mutta siinähän seisoin kun en halvaannukseltani mihinkään päässyt. En tiennyt mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, joten sanoin hei. Sitten kipitin kiireellä pakoon ja ruoskin itseäni samalla: kuinka helvetissä minusta tuli tälläinen?? Miksen osaa käyttäytyä kuin ihminen? Teki mieli taittaa pihamännystä oksa ja piiskata itseni terassin alle. Mies olisi voinut sitten tullessaan onkia minut sieltä.

Olen yhteiskuntakelvoton, tarvitsisin lähestymiskiellon ihmisiin. Näin vältyttäisiin samankaltaisilta tilanteilta. Miksi ihmisestä tulee masentuessaan näin pelokas, miksi vanhat tutut pelottavat? Olen törmännyt tähän samaan ilmiöön muidenkin masentuneiden/ahdistuneiden kohdalla. Onko se juju siinä, kun tutut tunsivat sen entisen ihmisen, sen joka harrasti ja kävi töissä? Onko se häpeää omasta tilanteestaan, sairaudestaan? Vaikka eihän masennus ole itseaiheutettua.

Töissä voidaan kyllä hyvinkin ilmoittaa koko henkilökunnalle, että X:ltä on juuri leikattu rintasyöpä, hän jää sairaslomalle. Työkaverit ovat myötätuntoisia ja tukevat sairasta. Mutta entäs jos ilmotettaisiin, että X jää nyt töistä pois vakavan masennuksen takia? Suurin osa ei uskaltaisi sanoa tai tehdä mitään, X:ää karsastettaisiin ja mietittäisiin mikä ihme sillä nyt pimahti, sillähän on mies lapset ja puutarha, mitä vaikeaa sen elämässä muka on? Joku ennakkoluuloton saattaisi käydä sanomassa muutaman lohduttavan kommentin, saman kokenut ymmärtäisi täysin.

Voi luoja tätä maailmaa. Voisi luulla, että nykyään ollaan avarakatseisia ja mielenterveysongelmatkin ovat nyt niin tapetilla että huh sentään. Mutta sitten kun se mielenvikainen onkin tuttu - se on ihan eri juttu.

Näillä mennään, hyvää viikonloppua.