Voi itku ja ahdistus. Miksi terapia ei voi olla joka päivä? Turhauttaa: kaikki on oikeasti ihan hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Selittämätön paha olo. Toisina hetkinä taas ihan hyvä, jopa energinen.
Mitään en silti saa aikaiseksi. Jonkun pitäisi tiskata, imuroida tai edes lakaista lattia. Viedä lehdet keräykseen, tyhjentää komposti ja kiikuttaa roskat ulos. Latoa kirjat kirjahyllyyn, viedä pyykkejä pesuun, leikittää kissaa. Tulee tässä hulluksi muutenkin, tai pysyy hulluna.
Millä voi rauhoittaa itseään? Ei lääkkellä, se ei poista näitä ajatuksia. Alkoholia en ole juonut yli vuoteen, en enää uskalla kokeilla mitä kaikkea kivaa keksisin humalassa. Ei ole edes maitojuomaa kaakaoon.
Kunpa pääsisin velvotteista, ei mitään typeriä itse aloitettuja etäopiskeluja ja työharjoitteluun työntäviä psykiatreja. Nyt tuntuu, että ilman näitä suuria ja mahtavia odotuksia olisi helpompaa vain olla ja keskittyä olemiseen. Toisaalta siinä tilanteessa itkisin, kun olen niin turha, kukaan ei tarvitse minua enkä voi tehdä mitään. Missä menee keskitie? En usko jaksavani vielä tehdä töitä, enkä selvästikään opiskella. Mitä sitten voisin tehdä kokeakseni olevani tärkeä? En tiedä.
Olen liian kireälle venytetty kuminauha. Missä mene raja, milloin napsahdan poikki?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti