Deletoin tämän päiväisen merkinnän. Menin liian kauas, unohdin etten voi paljastaa kaikkea itsestäni. Postaus oli myös melko angstinen (kuvasi kyllä hyvin kirjoitushetken mielialaa), joten parempi kun sitä ei kokonaisuudessaan ole.
Lyhennettynä se meni näin: olin 12-vuotias, kun siirryin sulavasti avohoitoon. Olin syvästi masentunut, itsetuhoinen ja yksinäinen lapsi. Kotitilanne oli tulehtunut, minua ei laskettu nuorisopsykiatriselle osastolle (jälkeenpäin olen tähän ehkä tyytyväinenkin), mutta kitkuttelin yläasteen ja jatkoin odotusten mukaisesti lukioon. Suoritin kiltisti kaiken, mitä eteeni ladottiin, kirjoitin hyvin arvosanoin ja olin kaiken aikaa masentunut. Pääsin käymään kerran viikossa psykiatrilla, mikä oli erittäin hyvä tilasto moniin nähden. Jossain vaiheessa luulin jopa selättäneeni pahimman masennuksen, vaikka oikeasti en edes vielä tiennyt kuinka alhaalla ihminen voi käydä. Nyt tiedän.
Terapiatunti oli pettymys. Odotin sitä turhan innokkaasti, taisin taas pitää terapeuttia ylipapittarena, joka voi poistaa ahdistuksen ja pahan olon yhdellä valtikan heilautuksella. Ja kun niin ei käynytkään, tulin entistä surullisemmaksi. Ostin kaksi muovikassillista ruokaa ja söin ja oksensin sen kaiken kahden tunnin aikana. Sitä en olekaan vähään aikaan tehnyt, olikin hyvä kerrata, miten se onnistuu. Ruoka lohduttaa juuri sen hetken verran, samoin ostaminen. Mikään herkku tai materia ei voi poistaa tätä puudutusta, mutta yritän silti käyttää niitä apuna.
Joskus tuntuu, ettei kukaan tajua mistään mitään, minä vähiten. Terapeutti sanoo kaiken olevan ihan hyvin, vaikka mikään ei ole hyvin. Kuinka väärässä voi ihminen olla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti