Levoton

Kirjaimellisesti lapioin itseni sisään äsken. Lumi oli nietostunut oven eteen ja jökötti siinä kuin Jerikon muuri. Ei siinä auttanut muu kuin rynnistää hyökkäykseen lumentyönnin pystyssä, kunnes muuri sortui jyminällä ja minä huusin riemuissani. Ja nyt olen tässä.

Viime yönä en pelännyt, koska en nukkunut. Kiihdytin itseni yötä kohden ihan maximaaliseen ahdistukseen, teki mieli repiä ja raadella, viskellä tuolit ikkunasta ja kynsiä tapetit. Ajatukset lähtivät pyörimään liian lujaa, sillä inhottavalla kieppuvalla tavalla niin että pian ne alkavat lennellä pois kyydistä, sinkoilevat vaan ulos päästä. Tuntuu ettei saa pidettyä päätä kasassa, kontrolli pettää, luhistuu pieneksi solulimaksi lattialle kunnes hajoaa murusiksi. Niin se meni. Kaksi Opamoxia ei auttanut juurikaan mitään, silmät liikkuivat kenties vain vähän hitaammin. Otin unilääkkeen ja juoksin silti ympyrää. Jos minulla olisi keppihevonen, olisin painellut sen kanssa ulos laukkaamaan ja huudellut "tättärää!". Mutta kun ei ole.

Makasin sängyssä ja ehdin miettiä kaiken kymmenen vuoden päähän (ei näyttänyt hyvältä). Kolmelta yöllä katselin tätä. HBO:n dokumentti, pidin siitä vaikken anorektikko olekaan, enkä ketään sitä sairastavaa tunnekaan. Dokumentti liikkuu kauniisti mielen maisemissa, tällainen asiasta mitään tietämätönkin pääsee lähemmäs tuota sairautta. Olen aina ymmärtänyt sen kauheuden, varsinkin osastolla kun näin mitä se konkreettisesti on, mutta en silti tietänyt tarpeeksi. Olen myös kiinnostunut tuosta sairaalan sisäisestä yhteisöstä, se vei minut takaisin omiin osastomuistoihin. Lopun yötä sitten kiertelinkin muistikuvissani sairaalassa ja sen pihalla, luin välillä kirjaa ja kävin ostamassa automaatista omenalimpparin - niin paljon niin hyviä muistoja. Huokaus tähän kohtaan.

En silti tahdo takaisin osastolle, en enää kun saattaisin sinne joutua. Eilinen ei tosin tuntunut hyvältä, vaikka saattaisi kovin hypomaanista käytöstä ollakin. Se oli ahdistavaa ja inhottavaa levottomuutta, ennemminkin jonkin asian aiheuttamaa päänvaivaa kuin ihan oikeita ylikierroksia. Kotona on tapahtunut taas kaikenlaista mieltä riipivää. Eihän sen tarvitsisi vaivata minua, vanhempien on selvitettävä omat asiansa, mutta sano se empaattiselle toisten ymmärtäjälle ja ikuiselle sovittelijalle (jolla on muuten pirun hyvä kokemus alalta). En voi lakata huolehtimasta. En, vaikka olen jo oppinut aika paljon irtautumaan kodin lonkeroista terapian avulla. En tiedä, voinko koskaan täysin päästäkkään irti, sillä pakkohan jonkun on huolehtia ettei siellä käytetä pumppuhaulikkoa.

Missä menee itsenäisyyden ja välinpitämättömyyden raja?