Nirhaaja

Viime yönä säpsin koko ajan ylös, vilkuilin hermostuneena ympärilleni, napsautin yövalon vähän väliä päälle. Lopulta kurotin varovasti kohti kännykkää ja painoin ruutuun valmiiksi 112. Sen jälkeen juoksin keittiöön, sieppasin lennossa leipäveitsen ja hiivin. Etenin kuin kommando, nostin jo viidakkoveitsen ylös - kunnes muistin että kannattaa iskeä alhaaltapäin. Siispä veitsi kohti maata, varovaisia ristiaskelia ja salamahyökkäys! Hakkasin veitsellä ilmaa pimeässä kylpyhuoneessa. Murhaaja ei vakoillutkaan minua suihkuverhon takana, onneksi en puukottanut hyvää verhoa puhki. Olisinpa nähnyt itseni.

Olen vainoharhainen. Olin melko varma, että kylpyhuoneesta kuuluva napse syntyy murhaajan naksutellessa sorminiveliään verryttelynä ennen silpomistani. Ei tullut mieleenkään, että sähköpatteri voi napsahdella itsekseen. Ei, koska silloinhan olisin ihan täysjärkinen. Pelkään kaikkea ihan älytöntä, mörköjä ja murhaajia ja nirhaajia ja sen sellaista. Ja minä ihan oikeasti uskon niihin: luulen olevani niin tärkeä, että joku vainoaa minua. Vilkas mielikuvitus tehostaa mukavasti kaikkia absurdeja ajatuksiani, syntyy monenlaisia hirviöitä.

Niih. Väsyttää. Varmaankin tuon viimeöisen takia. Pää tuntuu raskaalta, kuin aivojen asemesta siellä hoippuisi pieni vene aallokossa.