I was me, but now she's gone

Olen sekoamassa, pelkään menettäväni kontrollin lopullisesti. Viiltelin eilen käsivarttani, on oltava jokin keino päästä tästä helvetistä, joka sisälläni pauhaa. Sen jälkeen ahdisti vain enemmän. Otin rauhoittavia ja unilääkkettä ennen nukkumaan menoa, ettei tarvitsisi ajatella yhtään mitään yksin pimeässä asunnossa. Nykyään pelottaa öisin, säpsähtelen jokaiseen narahdukseen ja kolahdukseen. Joskus vain herään pakokauhuisena, etsin paniikissa yövalon katkaisijaa vain huomatakseni, ettei missään ole ketään, vain kissa nukkumassa jaloissani. Tuntuu usein, että täällä on jotain. En tiedä mitä, mutta varmasti karmivaa.

Heräsin aamulla ja näin tekoseni jäljet kädessäni, sen jälkeen en voinut jäädä sänkyyn vaikka haluaisin vain nukkua ikuisuuden. Nyt minua ahdistaa tuo viiltely, miksi ihmeessä tein sen taas? Minun ei pitänyt enää olla itsetuhoinen, vain ajatuksissani minulla oli lupa teloittaa itseni. Nyt joudun verhoutumaan pitkähihaisiin, sillä äiti saa hepulin jos näkee viillot, se yrittää viedä minut samantien päivystykseen ja saada minulle pakkohoitomääräyksen. Äiti ei ymmärrä, että satutan itseäni, koska minulla on paha ja tuskainen olo - ei se välttämättä tarkoita että vaatehuoneessani olisi hirttosilmukka valmiina.

Läheisistä on harmia. Ei jaksaisi aina peitellä sekavuuttaan ja tuskaa. En halua huomiota viiltelyllä, se on ihan oma asiani. Joskus haaveilen katoavani, siis ihan konkreettisesti. Voisin muuttaa johonkin tunturiin erakkomökkiin, kauas kaikesta tutusta. Silloin en satuttaisi muita. Katkaisisin välit kaikkiin, silloin voisin halutessani myös tappaa itseni, eikä se liikuttaisi ketään. Kukaan ei edes saisi tietää kuolemastani, jos vaikka polttaisi mökin ja itsensä siinä samalla, minua ei tunnistettaisi. Läheiset vaan ihmettelisivät mihin katosin. Hyvä idea.

Tämä teksti on muuten ristiriitainen edellisen kanssa. Sellainen juuri olen - sotkuinen ristiriita.