I need to find a reason to live this way

Alkaa jo itseänikin rasittaa tämä turhanpäiväinen lojuminen. Haluaisin tehdä jotain aktivoivaa ja virkistävää, luoda vaikkapa jotain ja herätellä viimeiset aivosolut ja voimistella muistia. Tämän kaiken olen kadottanut, ennen niin näppärästä ja kipakasta tytöstä on tullut harmaahylje, joka vain makaa ja kerää rasvakerrosta. Muistini jatkaa heikentymistään, minulta katoaa sanoja päästä, en muista mitä tapahtui milloinkin, sekoitan päivät ja viikot. Minusta on tullut hidas, enkä voi sietää sellaista puutetta ja epätäydellisyyttä itsessäni.

En tiedä johtuuko jälkeenjääminen lääkkeistä, masennuksesta vai mistä. Varmaa on vain, että häpeän sitä. Voisin ihan mielelläni aloittaa jonkin harrastuksen, kunhan se ei vaadi sitoutumista, ei maksa paljoa, eikä vie liikaa energiaa. Sitten en kuitenkaan jaksaisi lähteä mihinkään, en uskaltaisikaan nähdä ihmisiä. Pelkään luvata mitä tahansa. Alan heti hikoilla ja repiä hiuksia, mitä meninkään tekemään! En tiedä mikä siinä ahdistaa. Ehkä se paine, että minun täytyy tehdä jotain, mennä johonkin. Ja pelko, etten osaa kykene pysty, ja nolaisin itseni. Vaikeaa. Työhän olisi yksi hyvä päivien täyte, mutta sitä pelkään kaikkein eniten. Jos minusta halutaan tehdä muussia, niin voin aivan hyvin hypätä jo tänään hakettimeen, miksi turhaan valita pidempi tie.

Tarvitsisin taas kipeästi jonkin ulkoisen syyn elää, että kokisin olevani tarpeellinen. Haen aina motiiveja ulkoapäin, muilta ihmisiltä. Tarkkailen ja mietin, onko tuolle henkilölle aivan sama mitä minulle tapahtuu, lasken ihmisiä joille voisin merkitä jotain. Kesällä sairaalassa suurin huolenaiheeni oli, välittääkö omahoitaja todella kohtalostani, vai onko hänelle yhdentekevää tappaako tämä lapsi itsensä. Olin huolissani siitä, työskentelevätkö hoitajat siellä vain toivoen meidän hullujen painuvan kylpyhuoneeseen partaterän kanssa, jotta he pääsisivät jo kotiin kahvikupposen ääreen. Halusin merkitystä, halusin että minusta välitetään, janosin sitä.

Ja sainkin sitä. Kun rauhoittui, istui yhteisen olohuoneen nojatuoliin hoitajien ja potilaiden keskelle, huomasi tunnelman olevan lämpimä. Me olimme kiinnostuneita toistemme tilanteista, me tunsimme toistemme sairaudet ja surimme takapakkeja, iloitsimme edistymisistä, pelasimme ja juttelimme keskenämme. Aina joku hoitaja oli kanssamme, ja ainakin minä halusin ajatella, että hänkin on kiinnostunut.