Lainaten Pyryä minisarjasta Veljet: Vituttaa niin, ettei veri kierrä. Oikein hyvä ja kuvaava lause, täydellinen slogan. Varmasti nykyään myös ihQ-listan ykköshokema teiniparvissa. Ja minähän en ole teini, täytän kohta 21 ja olen vasta selvinnyt kahdenkympin kriisistä. Piste. Ja paljon sarkasmia.
Niin juu. Alan olla melko varma, että minusta on tullut tyhjäpäinen kana. Viime päivinä olen vain ja ainoastaan äksyillyt, oikutellut lapsellisesti ja miettinyt peilikuvaani. Minä, joka olen aina ollut mielelläni se rölli, luonnonlapsi, takkutukka ruttusukka. Kun jokunen vuosi sitten kaverini sopivat täydellisesti glamouryökerhon kermaiselle design sohvalle hileisissä topeissaan, minä istuin heppoisella baarijakkaralla isona ja tyhmänä ainoa kiva t-paitani päällä. Tai siksi siis tunsin itseni sen kaiken laihuuden, hiuslakan ja siiderin keskellä, vaikka kotona olin näyttänyt vielä ihan kivalta. Phyi, puistattaa vieläkin. Nyt olen yhtäkkiä niin ulkonäkökeskeinen, etten kestä tätä itsekään. Näen joka puolella peilejä, jotka kertovat kuinka ruma ja hirvittävä ihmiskuvotus olen. Enkä silti voi lakata tuijottamasta sitä karmivaa kuvaa. Minun on päästävä eroon siitä, tehtävä sille jotain.
Huonoina päivinä, tai ei huonoina, vaan tällaisina repivinä päivinä ärsyynnyn jopa peilikuvasta.
Niinä tosi huonoina en jaksa ajatella koko asiaa, ja kun kaikki on taas oikein ihanaa ja mainiota - peilikuvakin on maailman paras. Minulla ei oikeastaan ole selkeää minäkuvaa, käsitystä fyysisistä rajoistani. Suurimman osan ajasta tiedostan, että minun kuuluisi tukehduttaa itseni muovipussiin, mutta toisaalta joskus näen itseni ihan erinäköisenä. Äh, vaikea selittää. Kaikkihan me kai vaihdellaan käsitystä itsestämme. Plaa plaa plap.
Vaikea pitää tätä blogia, kun kirjoitukseni kulkevat yhä psykedeelisempään suuntaan. Nyt joku taiteilija funtsii, ettei mimmi edes tiedä mitä se tarkoittaa - en täysin kirjoituksen kohdalla tiedäkään, keksin sen juuri. Olen sellaisessa välitilassa, etten tiedä pitäisikö antaa itselleni turpaan vai käydä vain suosiolla nukkumaan. Kun masentaa ja ei masenna, ahdistaa ja ihastuttaa, vituttaa ja hymyilyttää. Terapeutti eikä edes psykiatri tiedä, miksi en koe juurikaan niitä rauhallisia hetkiä, lentelen aina ääripäästä toiseen ja sekoilen vielä niiden välilläkin. Olen saanut tosihullun paperit siis virallisesti. Terveen paperit on ojennettu useasti, mutta vedetty tasaisin väliajoin takaisin.
Nyt menen hyppimään pihan ainoaan lätäkköön, moro.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti