Size zero

Haluaisin laihtua. Keventeyä, pienentyä, kutistua ja pim! olla pieni. En ole koskaan ollut sanan varsinaisessa merkityksessä pieni, olen mielestäni vienyt aina liikaa tilaa.

Muistan leikin, jota leikin 9-vuotiaana suihkussa: kun suihkutti kylmällä vedellä tiettyä kohtaa, se pieneni. Näin minä mielikuvissani kavensin reidet, käsivarret, vatsan, hartiat ja posket. Pienenä tyttönä. Vihasin valokuvaa vauva-ajaltani. Siinä minulla on ylläni vain pitsinen hellehattu ja vaippa, istun pihalla ja vatsani ikään kuin roikkuu vieressäni. Näin näen sen kuvan, muut tuntuvat näkevän siinä vain söpön michelinmiehen. 11-vuotiaana tiesin olevani armoton ihrakasa, järkyttävä läski, joka kuuluisi silppuriin. 12-vuotiaana kietouduin isoihin vaatteisiin, en halunnut kenenkään huomaavan kuinka armottoman iso olen.

Nyt kun tiedän, mitä iso on, en ymmärrä mistä vaahtosin: olin täysin normaalikokoinen, en missään nimessä edes grammaakaan liian painava. Minua ei koskaan kiusattu ulkonäöstäni, kotona ei arvosteltu painoa (se alkoi sitten kyllä myöhemmin). Olin epävarma itsestäni, tämän suuruuskuvitelman vuoksi aloin vähitellen inhota yhä enemmän itseäni, ajattelin olevani toivoton köntys. Kun ruokin itseäni näillä kuvitelmilla, aloin tiedostamattani myös toteuttaa niitä: 12-vuotiaana keksin, että salaakin voi syödä ja se tuntuu vieläpä hyvältä. Mikä nerokas idea! Silloin se ei ollut yhtä hurjaa kuin nykyään, söin vain aina pikkuisen liikaa, sen verran että tuli parempi mieli. Myöhemmin rankkojen kesätöiden lomassa yritin ruokatunnilla piristää itseäni ylimääräisellä mikroruoalla ja jäätelöllä. Kotona söin väsyneenä makaronia ja mitä nopeasti vain sain suuhuni.

Joskus 16-vuotiaana aloin tietoisesti suunnitella ahmimissessioita: kirjoitin pitkät listat ruoista, joita voisin suuhuni tunkea, suunnittelin täsmäiskut kolmeen eri kauppaan jotta voisin ostaa massoittain samoja herkkuja aiheuttamatta ihmetystä. Pahinta oli, jos tiesin jo etukäteen jääväni esim. viikonloppuna yksin: suunnitelmat vilisivät päässäni niin että jouduin kirjoittamaan lappuja jo tunneilla, mieleni täyttyi pelastavista herkuista niin että lopulta unohdin kaiken muun. Tätä oireilua on jatkunut sitten enemmin tai vähemmin tähän päivään asti. Viimeinen vuosi on ollut ehkä aiempia helpompi, en yksinkertaisesti jaksanut keskittyä enää tuollaiseen suunnitelmallisuuteen - söin vain mitä sain suuhuni, liikaa kylläkin. Yleensä kuulemma vaikeasti masentuneiden paino laskee huomattavasti, ei nouse. Nouseminen liittyy epätavalliseen masennukseen. Ömh? Olen törmännyt moniin moniin ihmisiin, joiden paino on vain noussut masennuksen seurauksena. Olemmeko me epätavallisia?

Näinä vuosina olen myös oksentanut ahmimaani ruokaa, paastonnut päiväkausia, ahminut sitten lisää ja jättänyt oksentamatta. Osastollakin onnistuin viikon ajan oksentamaan kaiken, mikä suuhuni laitoin. Osaan minä laihduttaakin ihan perinteisin keinoin, jokainen yritys vain laukaisee entistä pahemman ahmimiskierteen. Nykyään en uskalla edes yrittää mitään suurta painonpudotusoperaatiota, se olisi sillä sekunnilla tuhoon tuomittu. Sen sijaan yritän luopua yhdestä viettelyksestä kerrallaan, ensin sokerilimsat, sitten sipsit, sitten suklaa...ja lopulta kaikki päättyy järjettömään syömiseen. Olen keittänyt melkoisen noitaliemen, tästä on tuskaista pyristellä irti. Tarvitsisin jostain paljon ylimääräistä energiaa, jos tosissani meinaisin kiloista päästä.

Tänään haaveilen taas normaalista syömisestä, siitä että osaisin pitää ruokaa vain ravintona, jota on pakko nauttia, mutta josta voi joskus harkitusti nauttiakin. Uskon naiivisti siihen, että olisin onnellinen laihana, sitten kaikki olisi helppoa, sitten uskaltaisin lähteä ulos ja kylään, kun ei tarvitsisi hävetä itseään. Olisin iloinen, sillä voisin käyttää fantastisia vaatteita ja näyttäisin hyvältä!

Ja Helinä-keiju olisi siskoni ja me lentäisimme yhdessä katsomaan Peter Pania. Kaikki olisi niin mahtavan upeaa, melkein kuin Jenkkilässä.