My sweet revenge

Tämä ei puhuttele teitä lukijat.

Olen temperamenttinen, kyllä. Otan herkästi nokkiini, kyllä. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa, kyllä. Mutta toivon silti, että kaikki selän takana inisevät nilkit tulisivat ryttyilemään päin naamaa. En minä ketään ole tähän mennessä ihan oikeasti syönyt, purrut kyllä. Vaikka pauhaan naama punaisena, kaulasuoni katkeamaisillaan ja haluaisin kalauttaa halolla - en luultavimmin tee sitä. Joten rakkaat vittuilijat (en tarkoita ketään blogistaniassa), kohdistakaa sananne minulle. Säästytte vaivalta, kun teidän ei tarvitse kierrellä ja kaarrella, väistellä ja vältellä.

Katsokaas kun minäkin olen ihminen, niin, ihan normaali tyttö ja minulla on ihan nokkelat hoksottimet, ymmärrän näin ollen myös suoraa puhetta. Jos en miellytä sinua, älä vingu siitä yleisissä keskusteluissa vaan vattuile minulle. Silloin voin kertoa, että olemiseni tai tekemiseni eivät kuulu pätkääkään muille. Enkä missään tapauksessa aio muuttaa itseäni vain siksi että sinä tahdot. Mene muualle urputtamaan. Hus hus.

Palaa kaikki mahdolliset piuhat, kävyt ja käämit taas kerran. Voi pyhä Pietari, että vihaan ihmisiä. Miten voin yrittää hillitä raivoani, kun se kuplii jo kurkussa? Jos en laske sitä pihalle, räjähdän riekaleiksi. Ei ole enää halpoja lautasia rikottavaksi, noita kalliita en tahdo paiskoa. Pehmokoirakin on kuristettu jo liian monta kertaa. Mies on sätitty kallion koloon. Enkä enää ihan vähällä mene siihen halpaan, että kostan toisten ihmisten ilkeyden itselleni viiltelemällä.

Olen kai oikeasti itse paha ja julma ihminen. Ilkeä, oikea myrkkykäärme kun sihahtelen solvauksia toisille. Ja silti loukkaannun helposti, ihan liian helposti. Kierre on valmis: kun toinen loukkaa, minä loukkaan - ja useimmiten vielä vääriä ihmisiä.

Rakas joulupukki, ensi jouluna en tarvitse lainkaan paketteja - tee minusta sen sijaan sosiaalisesti pätevä ihminen. Kiitos jo etukäteen. Ja terkkuja poroille.