Ja huonompaa

Ihanaa kun ei koskaan pääse kyllästymään siedettävämpään oloon, rahtusen siitä saa nauttia kunnes taas muistutetaan tyttöä siitä missä oikeasti mennään. Näytetään mikropätkä melkein oikeaa elämää, sitä mitä ihmiset, ne kaikki onnekkaat viettävät.

Tavallisen ihmisen ei tarvitse miettiä miten jaksaisi iltaan asti, kuinka selviäisi aamulla postinhausta, viettäisikö päivän pöydän ääressä istuen vaiko kenties sängyssä maaten. Tavallinen ihminen herää aamulla, hän ei haparoi vessaan paksussa lääkehuurussa vaan pudistelee unet nopeasti silmistä, hän keittää kahvia tai ehkä teetä, kipaisee lehden laatikosta ja ehtii siinä samalla paimentaa lauman lapsia kouluun ja napata pienimmän etupenkille turvaistuimeen, jättää sen päiväkotitädin syliin ja vilkuttaa vielä etuikkunasta ennen kuin pöristelee hopeisella Mersullaan töihin pikkuruiseen toimistoonsa ja vastaa aamun ensimmäiselle asiakkaalle reippaasti puhelimeen. Niih. Niin se menee. Ainakin melkein.

Olen tosi väsynyt. Vaikka ehtona olisi luovuuden menettäminen, kirjoittamisharrastuksen jättäminen, jopa terapian loppuminen, tylsä ikävä työ eläkeikään asti, normaali arki - suostuisin kaikkeen samantien, jos vain pääsisin sairaudestani. Luovuus ja hulluus kulkevat ikävästi käsi kädessä. Toisaalta pelkään kuollakseni tappavan tylsää toimistotyötä. Ryhtyisin mieluummin vaikka rahtariksi, se voisi sopiakin minulle - örähtelisin yksin rekan hytissä ja söisin Teboililla nugetteja yöstä toiseen. Jeah. Miksei ammatinvalintaohjelmat koskaan suositelleet rahtarin uraa minulle? Sen sijaan niiden top 3 oli: pappi (ateistista, ho ho), nuorisotyönohjaaja (uik, en tykkää nuorista, varsinkaan itsestäni) ja opettaja (puistatus).