Things are not what they used to be

Pelottaa. Paha ja tuskainen olo vaanivat selän takana, jos en keskity tarkasti ja pidättele niitä, ne nielaisevat minut. Voin toimia aivan normaalisti, katsoa televisiota ja lukea, mutta hetkittäin päähäni pilkahtaa outoja ajatuksia. Kierot mietteet kuiskivat minulle, ne väittävät etten jaksa enää, ettei mikään tule auttamaan epätoivooni, ne käskevät minua unohtamaan kaiken hyvän ja seuraamaan itseään. Ne aikovat viedä minut mukanaan tunneliin, heilauttaa olkapäälle ja kantaa syövereihin. On aivan turha huutaa, sillä kukaan ei kuule. Pelottaa kovasti.

En tiedä, miksi lääkitys ja terapia eivät kannattele minua. En ymmärrä, miksi masennuskaudet kestävät niin kauan, hyperaktiiviset vain muutamia päiviä. Niitäkään ei ole viime aikoina näkynyt. Tuntuu, että kolmen viikon tauko terapiassa on ikuisuus, käsittämätön litania päiviä ja öitä ilman merkitystä. Olen ottanut hurjan takapakin tänä aikana. En tiedä mitä sanoisin terapeutille maanantaina, pääni sisällä on oikea ajatuskerrostuma joka pitäisi purkaa, mutten tiedä mistä aloittaa. En kaiketi voi pommittaa kolmen viikon tapahtumia kronologisessa järjestyksessä ja saada sitä kaikkea mahtumaan tuntiin, mutta niin haluaisin tehdä. Tahtoisin ottaa päiväkirjani mukaan ja lukea kaikki kymmenet kymmenet sivut, jotka olen tuhertanut täyteen näinä päivinä. Sitten terapeutti tietäisi tarpeeksi. Muuten jää paha musta aukko meidän suhteeseen, siitä en pitäisi. Haluan aina selvittää kaiken mahdollisimman tarkasti, tuntuu että toisen pitää tietää ihan kaikki.

Ajatuksesta kolmanteen ja kaikkein pöljimpään: luin juuri että Britney Spears onkin kaksisuuntainen. Tämä varsin epäilyttävä tieto on medialle kuin makeaa mahlaa, ihastuttavaa saada kuvia sairaalaan kuljetettavasta julkkiksesta. En halua ottaa kantaa tuon naikkosen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin, kiinnostava uutinen oli suomalaisen psykiatrin lausunto Britneyn tilasta. Kohta, joka sai korvani hörisemään oli "Itsemurhariski on kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä ilman muuta aika iso. Se on tavalliseen väestöön verrattuna jopa 30kertainen. Nimenomaan siinä masennusvaiheessa, psykiatri Liikkanen totesi --". Vau, ilmankos tekee mieli koko ajan hypätä kiikkuun. Jäin miettimään miksi se riski on niin suuri, mistä se johtuu. Tuo kai tarkoittaa myös sitä, että itsemurhariski on suurempi kuin yksisuuntaisessa masennuksessa. Vai siis mitä täh häh.