Kuolemaan tuomitut

Heti alkuun haluan sanoa muutaman sanan edellisestä tekstistä: en hyväksy arvottelua, en missään nimessä. Olen surullinen, kun minut kasvattaneet ihmiset näin tekevät. Heidän arvonsa ja motiivinsa kumpuavat omista lähtökohdistaan, arvottelu lienee keino turvata omaa olemistaan. Olen suorastaan vihainen itselleni, kun annoin aivopestä itseni. Vaikken itse halunnut jatkaa siivoojanuraani, en kummeksunut työkavereitani yhtään. He olivat lempeitä ja fiksuja ihmisiä.

Minä palasin tyhjään kotiini. Hiivin veitsen kanssa nurkasta nurkkaan ja kurkistin sängyn alle, pelkään taas mörköjä. Ne hyökkäävät silloin, kun mieleni alkaa olla palasina. Kaikki muukin vaanii silloin: bakteerit, murhaajat, ötökät ja ruoka. Sitä on jääkaapissa. Se odottaa minua. En uskalla avata jääkaapin ovea, saatan silmänräpäyksessä hotkaista kaapin tyhjäksi.

Viikonloppuna kuulin kummia. Olen ollut maissa viime viikot, kyllä. Olen lojunut tyhjyydessä, kasvanut kiinni tähän penkkiin ja pelännyt itseäni, juu. Olen luullut kuolevani. Odottanut pahinta ajatustani ja saanutkin sen pahimpina hetkinä. Mutta että toisetkin pelkäävät! Terapeutti sanoi eilen "älä kuole, tai ainakaan auta itseäsi siinä". Mies on huolissaan, kysyi soittaisiko lääkärilleni. Minäkin huolestuin ihan kamalasti itsestäni, olenko noin huonossa kunnossa? En halua kuolla, en. Mutten tiedä kuinka jaksan tämän taas. Kokemuksen perusteella tästä voi selvitä. Mutta kuinka monta kertaa täältä kaivosta on kiivettävä? Menetän joka kerta enemmän itsestäni. Viimeisen syvänteen jäljiltä olen puolikas, minulla ei ole voimaa vastustaa tätä.

Haluan vain sen olon pois. Se kietoo minua tiukempaan syleilyyn. Tuntuu, ettei jaksa edes nukkua, mutta silti nukun koko ajan. Kadotan taas kaikki ihmissuhteeni, kun en jaksa pitää yhteyttä keneenkään, välillä tuntuu etten enää edes tunne ihmisiä kohtaan mitään. Ihan sama onko lähellä ketään, voisin vain pyöriä reunalle ja humpsahtaa pimeyteen. Ei se mene noin, ei sen pidä mennä noin. Nyt täytyy saada jostain iso kapula, survoa se voimalla rattaisiin. Tiedän, mitä tässä käy, ellei jotain tehdä. Sen olen itsestäni jo oppinut, masennus ei häviä mihinkään - se vain pahenee.

En halua takaisin sairaalaan. En nyt, vaikka monesti haluaisinkin. Se olisi vain takapakkia, kaikki alkaisi taas alusta. Tapaan psykiatrin tiistaina, hän keksii kyllä jotain: vaihtaa lääkkeitä, muuttaa entisten annostusta, ihan mitä tahansa. Vaikka pelkään kyllä jäädä yksin kotiin muuttuneen lääkityksen kanssa, entäpä jos käy niin huonosti, ettei temppu toimikaan? Pystynkö enää siinä vaiheessa pyytämään apua, vai olenko jo niin syvällä haudassa etten välitä? En tiedä en tiedä.