Jaiks

Tänään minulla oli päiväohjelmaa. Ihan oikeita menoja, joiden vuoksi heräsin hyvin hyvin aikaisin ja meikkasin, pöyhin jopa hiuksia sekä vääntelin huulia mutruun peilin edessä. Näytin typerältä jokaisen keksimäni ilmeen kera, joten turha edes yrittää - paras vain astella ulos ja antaa suun roikkua lerpallaan kuolarihman heiluessa iloisesti reippaan kävelyn tahdissa. Kävelin autokatokselle asti. Ehdin kuitenkin jo iltapäiväksi takaisin uuden harrastukseni - pöydän ääressä istumisen - pariin. Hyvä niin, sillä tuollainen "oikea elämä oikeine menoineen" on vierasta ja ahdistavaa.

Masennus alkaa tuntua kokovartalopuudutuksena. En tiedä huomaisinko vaikka joku heilauttaisi paistinpannulla naamaan. Se voisi olla sopiva herätys kyllä. Huomenna on psykiatri, jännää jännää. Juttelin terapeutin kanssa tänään ja teimme sopimuksen: soitan hänelle jos ja kun meinaan tappaa itseni. Kun siksi, että saatan hyvinkin saada kuningasidean jonakin onnettomana iltana. Soitin viimeksikin, vaikka olin paljon sekavampi ja masentuneempi kuin nyt, soitin terapeutille ja sanoin aikovani tehdä sen nyt. Suostuin kuitenkin harkinta-aikaan ja menin illaksi hänen luokseen; muutaman tunnin, korvapuustin ja hunajateen jälkeen olinkin valmis lähtemään kotiin ja se itsemurhakin unohtui pariksi päiväksi. Kolmantena päivänä lähdinkin sitten osastolle...niin, eli soitan tälläkin kertaa, mikäli tarvetta kuolemiseen ilmenee.

Tämän sopimuksen myötä yritän saada lääkärin ymmärtämään, että tarvitsen mitä ilmeisimmin lisää sairaslomaa, mutten missään nimessä lukittuja ovia tai kokopäivävahdintaa. Enkä ihan välttämättä halua niitä massiivisia lääkemuutoksiakaan, tunnen olevani vielä suht järissäni vaikka pohjalla olenkin. Kaikki ratkeaa huomenna. Hui.

Voisin periaattessa käydä nukkumaan. Ei ole mitään tähdellistä tekemistä (onkohan minulla koskaan?) ja väsyttääkin taas sopivasti. Olen viime päivinä yrittänyt lueskella kaikesta turtumuksesta huolimatta. Suutun, jos tauti yrittää viedä ainoan kivan harrastukseni: kirjat. Tauti sumentaa silmät ja katkaisee piuhat niin etten tajua tekstistä mitään, se on niin riipivää ettei mikään (paitsi kaikki). Nyt on menossa Johnny Deppin elämäkerta ja sen hehkuttamani vampyyrirakkaustarinan jatko-osa Uusikuu. Paitsi ettei tuo jatko-osa olekaan puoliksikaan niin ihastuttava kuin edeltäjänsä. Vampyyrikin katoaa jo alkusivuilla. Tylsää.

En muuten saanut palautettua sitä koulutehtävää ajoissa kun en näemmä ole vieläkään tehnyt sitä. Voisin piiskata itseni kallion koloon. Nolottaa ja ahdistaa vain lisää.