I make myself sick

Tämä alkaa mennä jo vähän yli. Tämä läskiahdistus. Koska hätkähdän aamuöisin hereille, enkä saa enää unta, aloitan ahdistelun heti aamutuimaan. Saatan sovittaa kymmentä eri paitaa ja toppia, mahdollisia housuvalintoja ja tuhahdella vihaisesti joka ikiselle uudelle peilikuvalleni. Mikään ei näytä hyvältä, ei edes hyväksyttävältä. Tai no vähiten hyväksyttävältä. Kun näyttäisi edes siltä, että kehtaisi lähteä ulos. Tai sinne kauppaan.

En voi ymmärtää miksi pieninkin ihokurttu tai väärin laskeutuva paidan helma saa minut hysteerikseksi, ihan raivohulluksi. Revin tukkaa ja tuherran itkua. Jokaisen vaatekappaleen pitäisi istua täydellisesti, laskostua täydellisesti, olla täydellisen kokoinen, näyttää täydellisen sopivalta - olla simppelisti kerta kaikkisen täydellinen. Mutta luulen, ettei mikään vaate voi näyttää hyvältä niin kauan, kun ihmistorso niiden alla on mielestäni syntisen ruma. Ja se ahdistaa, ahdistaa ihan sietämättömän paljon. Ja koska näen itse ne kaikki pienimmätkin virheet, arvelen myös toisten näkevän ne. Jos tarkemmin ajattelen, en itse jaksa välittää jos jollakulla pursuaa vähän ylimääräistä jonkin vaatteen reunan yli, joten voisin aivan hyvin ajatella toisten suhtautuvan yhtä "välinpitämättömästi" minun virheisiini. Mutta kun en vain voi. Koska pelkään, että joku nauraa minulle, että joku ajattelee mitä minä tuo nyt oikein yrittää, onkohan se ollut pukeutuvinaan kauniisti, buah hah. Voi arg arg ja arg.

Hiljalleen minussa on tapahtunut kahtiajakautuminen: on pää ja muu ruumis. Pää on yhtä kuin minä, ja ruumis on jotain erillistä. Tuollainen inhottava osa, joka roikkuu minusta. Se en voi olla minä, en missään nimessä. En halua olla se. Enkä aio olla se. Mietin vain voinkohan minä joskus olla myös ruumiini, sitten kun olen tarpeeksi laiha. En vain tiedä koska olen "tarpeeksi laiha". Tänään sain oikein kehuja keventyneestä olemuksestani ja niistä innostuneena ajattelin hetken, että olenkin ehkä ihan ok, mutta sitten luin lehdestä pienen jutun joka suisti kottikärryni taas ojaan. Lehdessä minua viisi senttiä pitempi ja viisi kiloa painavampi nainen rankattiin ihan lääkärin toimesta sairaalloisen lihavaksi. Jeah, great, kiitti vaan. Täytyy myöntää että hetkeksi hämmennyin, sillä en ole pitänyt itseäni enää mitenkään sairaalloisen lihavana, lihavana kylläkin. Tämä taas oli hämmentävä ajatus, sillä minähän pidän itseäni maailman suurimpana mammuttina. Ja sitten oli neiti ihan huuli pyöreänä.

Näkyykö peilistä sairaalloisen lihava tyttö? Painanko minä enää sairaalloisen paljon? Jotenkin tämä kaavio on mielestäni sekava. Kuka on oikeassa, voinko luottaa yleisiin ihannepainotaulukoihin vaikka niissä ei huomioida ikää eikä yleistä ruumiinrakennetta? Vai onko tämä minun oma pieni porsaan reikäni, johon uskon? Että ehkä ne taulukot eivät päde kaikkiin samalla tavalla? Raskaaseen luustoon vetoaa moni, minä en, mutta tiedostan sen etten ole koskaan ollut millään tavalla siro, hento tai pieni. Pituudeltani olen pieni, muodoltani pyöreä. Menee totaalisesti pää sekaisin. Aloin pohtia, josko voisin tavata jonkun asiantuntijan, joka osaisi kertoa minulle mikä on juuri sopiva ihannepaino minulle, huomioiden minun ruumiinrakenteeni ja muut mahdolliset vaikuttavat tekijät. Se helpottaisi varmasti oloani. Voisin tarrautua siihen tietoon kuin hukkuva pelastajan käteen.

Huomata saattaa, että pää meinaa poksahtaa. Ja kaikki ihan vain siksi, että olen tehnyt kehostani pakkomielteen. Ihan kuin sitä rääkkäämällä voisin pyyhkiä pöydän ja aloittaa alusta. Tämän projektin lopussa ei vain välttämättä ole alkua.