En saanut itkua loppumaan ilman moxia. Ihmeellinen pilleri, se irrottaa kylmät lonkerot kaulalta ja laskee hengityksen kulkemaan vapaana, auttaa ajattelemaan selkeästi ja suhteuttamaan asioiden mittapuun. Ja ennen kaikkea saatteelee murskaavan syyllisyyden hetkeksi pois. Hei hei vaan, älä palaa pian.
Itkin koska päästin miljoonannen valheen. Kun voin huonosti, kaikkein huonoimmin, muutun rehellisestä äärimmäisen epäluotettavaksi, mestarivalehtelijaksi. Hyppään hautaan ennemmin kuin paljastan totuuden voinnistani, kellekään. Lääkärini sanoi viimeksi minun olevan 98% luotettava, mutta että se jäljelle jäävä 2% huolestuttaa häntä. Ja siinä hän oli oikeassa, juuri sen kahden prosentin verran olen huijannut. Kauniisti sanottuna jättänyt mainitsematta. Silti kärsin kamalista tunnontuskista kun sumutan läheisiäni, olen puhunutkin tästä täällä.
Olen oksentanut suupieleni halki. En voinut vedota B-vitamiinin puutteeseen, sillä syön jatkuvasti voimakasta B-vitamiinia sen puutoksen ja vähälihaisen ruokavalioni takia. Joten vetosin ties mihin puutoksiin ja syihin. Hiukseni alkoivat tippuilla jo kuukausi sitten, ja sen olen onnistunut peittämään hyvin. Kunnes nyt kun alan jo itsekin olla huolissani joka paikkaan jäävistä hiustupoistani, tukanpesu pelottaa jo etukäteen kun tiedän näkeväni sen järkyttävän sulkasadon käsissäni. Pyyhkeeni on täynnä, kirjaimellisesti täynnä suortuviani. Keksin selittää sen samalla oudolla "puutostilalla", joka myös suupieliä ratkoo. Vaikka minä tiedän aivan tasan tarkkaan mistä tuo kaikki johtuu! Kuten myös huimaus, nukkumaan käydessä ylilyöntejä pomppiva sydän, etuhampaiden vihlonta...kaikki tämä nyt jo, vaikka aikaa on kulunut vain kuukausia. Haluanko jatkaa tätä? Haluanko todella sairastua bulimiaan? Upota uuteen syvyyteen?
En. En. Minusta se on noloa. Minä häpeän sitä. Minä pelkään sitä. Vihaan sitä. Haluan lopettaa sen. Yksi kohtaus laukaisee toisen ja se seuraavan ja se vielä yhden ja se vielä yhden ja yhden ja yhden. Jokainen kohtaus saa minut käpertymään sohvalle sykkyrään ja itkemään vielä lohduttomammin kuin ennen ruokasessiota. Minä vihaan tätä jo nyt. En voi kuin kuvitella millaista elämä jatkuvassa oksennuskierteessä on kun se jatkuu vuosia. Ja nyt minä haluan panna tälle jutulle stopin heti alkuunsa. Rytmihäiriöt ja huimaus tuntuu oikeasti pelottavalta, pieni suoni sykkii ohimolla niin hädissään, että pelkään sen puhkeavan, kurkku on käheä ja jatkuvasti poltteleva. Olo ei parane yhtään, ahdistus ei helpotu. Kaikki menee vain pieleen.
Minulle ollaan mukavia ja minua halutaan piristää. Ja samalla minä kannan niin painavaa salaisuutta, etten millään jaksa. Kunpa joku kysyisi suoraan, niin minä vastaisin suoraan. Mutta ei, ei ne arvaa. Enkä minä kehtaa kertoa, ne ajattelisivat ettei tuo nyt voi sellaista tehdä, pyh, kuhan yrittää olla sairas.
Minä koen olevani sairas. Mutta pelkään että ongelmani (ihan kaikki niistä, ei pelkästään tämä syömissekoilu) eivät ole vakavia muiden silmissä, ja että minut nauretaan ulos jos kerron.
Lääkkeiden täyteistä yötä. Snif.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Veikkaan kyllä että ihmiset ois pikemminkin kauhuissaan ja surullisia sun puolesta jos kertoisit. Sodan nähnyt mummonikin sanois että sulla menee huonosti :/ Linkitin sut, jos ei sovi niin käy kertomassa.
Oho, kiitos :o Et tiedäkään miten otettu olen :)
Nyt ei ole kyse siitä, haluatko sairastua bulimiaan vai et, sulla on jo se. Mulle kävi 3 kk:n kuluttua aivan samoin: ääni käheni, huimasi, olin levoton nälästä ja tukka lähti suurina tuppoina. Kun lopetin oksentamisen, tukanlähtö jatkui silti. Minulla oli paksut hiukset, ei ole enää. Olen kärsinyt hiustenlähdöstä 10v eli bulimian alusta asti. Jossain vaiheessa tilanne parani, kun bulimia loppui, mutta tilalle tuli hormonaalinen häiriö, stressi sekä hiuspohjan ongelmat, joten... Syön säännöllisesti hiustabletteja ja käytän erikoissampoita (ei alkoholia eikä suolaa, joita on kaikissa sampoissa enemmän kuin mitään muuta), joten tilanne on tasaantunut, mutta tukka ei koskaan palanne entiselleen.
Opamox on ihan jees, mutta itse nyt olen huomannut, että se vaan siirtää ahdistusta, ja olo on kummallinen, ikään kuin paniikki tukahtuisi eikä pääsisi ulos.
Lääkärillekö siis selitit puutoksia vai läheisillesi? Bulimia on vakava sairaus, se on tappavampi kuin anoreksia, juuri rytmihäiriöiden vuoksi. Montako kertaa päivässä oksennat? Mulla riitti hiustenlähtöön ynnä muuhun kerta päivässä muutaman kuukauden ajan.
En kyllä pysty vielä myöntämään tätä bulimiaksi. Tuo sana on niin virallinen ja vaarallinen. Uskon kiltisti, että tämä on vain ohimenevä vaihe..En vain tiedä milloin se menee ohi...
Läheiselle yritin selitellä. Lääkäri varmaan äkkäisi nopeasti, mutta kun en kehtaa millään sanoa. Silloin alkuvuodesta puhuttiin asiasta, kävin osastolla ja pim - sen jälkeen kukaan ei ole kysynyt enkä ole sitten viitsinyt kertoa. Musta on ollut aina tosi vaikeaa myöntää terapeutille tai lääkärilleni, jos olen viillellyt. Jotenkin tämä oksentelu menee samaan, ellei pahempaan kastiin.
Toi hiustenlähtö on musta hampaita huolestuttavampi oire! Olen laittanut elämäni aikana tukkaani rahaa enemmän kuin vaatteisiin, se on osa identiteettiäni väriä myöten. Malli vaan vaihtuu. Ja onneksi mun hiukset on überpaksua epätyypillistä suomalaislaatua (paksua ja karheaa kuin hevosen häntä), niin vielä tuo harveneminen ei varsinaisesti näy..mutta tuntuu. Ja onnistuit säikyttämään! Kiitos. Haluan pitää hiukseni.
Nyt olen ollut tässä kierteessä nelisen kuukautta. Tahti vaan vaihtelee, pahimpina aikoina 1-3 kertaa päivässä, parempina kerran viikossa. Jossain vaiheessa taisin pitää kyllä muutaman viikon tauon..mutta jokainen kerta on liikaa.
En vain tiedä kuinka lopettaisin tämän, kun homma ei tunnu olevan minun hallussani. Ja jostain sairaasta syystä koen helpommaksi jatkaa tätä kuin ryhtyä hallitsemaan tätä. Sitä kun ei voi vain ryhtyä hallitsemaan. Näen kauhukuvissani osaston lukitut ovet, itkua, ahdistusta...ihmiset vahtimassa syömisiämi. Tämä on tuskainen tilanne.
Minunkin on ollut tosi vaikea puhua ammatti-ihmisille oksentelusta ym. Se on vaan niin noloa ja hävettävää. Mutta minäkin uskoin että se on ohimenevä vaihe - se vaan jää päälle, siihen jää koukkuun, eikä se menekään ohi ilman työtä ja tahdonvoimaa. Homma siis tosiaan lähtee käsistä ja hallinnasta helposti.
Mullakin on tukka osa identiteettiä, ja sanotaanhan että "hiukset ovat naisen kruunu". Siksi hoidan niitä kaiken tuhoamisen jälkeen niin huolella!
Lähetä kommentti