Olen yksin ja on paha olla. Söin pitkästä aikaa oikein kunnolla, siis tosi kunnolla ja pääsin ähkyn kautta euforiaan. Kun tyhjentää ratkeamaisillaan olevan vatsan, sen tyhjyys ja ontto kumeus tuntuu ihan taivaalliselta. Hetken on kuin höyhen. Kunnes katsoo peiliin.
Loukkaannuin pahasti, kun eräs ihminen luonnehti minua "runsaaksi". Runsas = läski, ay? Hän ei ole siis ainakaan huomannut laihtumistani. Iski heti hirveä tarmo keventää lisää. En halua, että minua enää voidaan kuvata runsaaksi. Järkyttävä sana.
En todellakaan tiedä mitä tekisin. Makaan ja yritän lukea, kävelen ympyrää (kämppäni lattiassa on varmasti pian syvä rinki), yritän itkeä. Olen kerta kaikkiaan turta. Jos lasken asioita mieleeni, siihen tiedostavaan osioon, ahdistus alkaa virrata suonissa kuin syanidi. Ei kiitos ajatuksia. Ei kiitos mitään.
Paitsi kipua, sitä riittää. Siis sydämen lisäksi niskassa, hartioissa, pitkissä selkälihaksissa, nilkoissa, polvissa, kyynärpäissä, ranteissa, rintalastassa, olkapäissä, käsivarsissa. Tässä tytössä ei ole kohtaa, joka ei olisi kipua kokenut. Haluan heti paikalla sopeutumiskuntoutukseen. Heti. Sellaista pitäisi ehdottomasti olla tarjossa nuorille reumapotilaille. Enhän minä siis ole edes nuori, tiedän ihan lapsiakin ko. diagnoosilla, mutta jotain opastusta tai mitä tahansa apua olisi hyvä olla tarjolla. Oikeasti en jaksa tätä fysiikkaa hirveästi juuri nyt surra, olisi vain kiva päästä pois kotoa johonkin puolihoitoon. Vaikka sitten reumasairaalaan, on se taatusti jännempi paikka kuin suljettu.
Olisin kyllä nyt valmis lähtemään osastollekin. Mutta varmasti liian hyväkuntoinen sinne. Pitäisi olla vekit ranteissa ja pillerit navassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti