Huomenna olisi hyvä tilaisuus kertoa asiantuntijoille ongelmistani. En vain keksi yhtäkään hyvää keinoa ilmaista asiani niin, että se ymmärretään oikein. En kyllä tiedä mitä tarkoitan sanoilla ymmärtää ja oikein, voiko tällaista tajuta missään määrin "oikein"? Ei hajuakaan. Mietin ihan tosissani mitä sanoisin. Vai sanoisinko mitään. Olisi ehdottoman järkevää sanoa nyt eikä viiden vuoden päästä.
Mutta mitä hyötyä kertomisesta todella olisi? Eihän kellään ole kaiken korjaavaa valtikkaa, jota heilauttamalla voisin syödä normaalisti. Pallohan riippuisi edelleen minun jalassani, ja sillä seurauksella vielä että joutuisin häpeämään joka kerta nähdessäni terapeutin tai lääkärin. Koska ne tietäisivät ja näkisivät. En varmaankaan osaisi lopettaa touhua sillä seisauksella, kun joku saisi tietää. Joten pääsen itseäni miellyttävään lopputulokseen: turha puhua.
Tiedän ettei se mene ihan noin. Mutta tuntuu siltä. En pysty kuvittelemaan sitä tilannetta, kun avaisin suuni ja pudottaisin niitä kipeitä sanoja. Tästä ei tosiaan tule mitään. Voi piru.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Perustelusi kuulostavat kliseisiltä tekosyiltä. Tajuat itsekin, ettei tilanne voi jatkua, mutta pelkäät muutosta. Terapeutit ja lääkärit eivät arvota ihmisiä näiden ongelmien tai sairauksien mukaan. He ovat ammatissaan, koska heillä on aito halu auttaa. Et nolaa itseäsi mitenkään kertomalla syömisongelmistasi. Olen itse ihmetellyt, miksi olet antanut tämän jatkua näin pitkään, etkä ole hakenut apua. Jatkan blogisi lukemista jatkossakin, ja toivon todella, että saat elämäsi kuntoon. Kroppasikin kiittää sinua, kun annat itsellesi luvan pyytää apua. Ehkä joskus alat taas rakastaa itseäsi. Silloin nykyinen tilanne voi vaikuttaa yhtä absurdilta kuin nyt vaikuttaa tilanne, että elämä olisi ihanaa ja helppoa. Jaksamista!
Harjoittele ennen tapaamista joku avunpyyntörepliikki, missä tarpeeksi selvästi sanot asian. Tiedän että bulimia helposti itsessään tuntuu hävettävältä, sitä se mullekin oli aikoinaan, vaikkakin nykyään tuntuu että siitä kuitenkin puhutaan ja ettei sairaudessa itsessään ole mitään erityistä. Sunkin elämän kokonaisuudessa se on vain oire jonka kautta yrität pitää elämän hallinnassa (tai huutaa apua).
Tarviit sitä apua juuri nyt. Olet sen arvoinen että susta välitetään. Mäkin välitän susta.
Äiti tietää, oli tiennyt jo kauan ennen kun myönsin, koska itsekin kärsi bulimiasta vielä sillon kun me kakarat oltiin pieniä. Eli ei ole omena kauas puusta pudonnut tässäkään asiassa. Isä ei tiedä edes siitä että äiti on ollut sairas. Ootko sä edes harkinnut kertomista?
Kiitän ja kumarran. Mietin eilen itsekin tuota kirjoitusta ja naurettavia argumenttejani. Meinasin poistaa koko höskän, mutta tulin siihen tulokseen että nuokin ajatukset ovat ihan totta ja sen takia arvokkaita.
Äsken kerroin ensimmäiselle auttajalle, muutaman tunnin päästä seuraavalle. Ja uskokaa tai älkää, pyörä pyörähti: hammaslääkäriä, kaliumia ja magnesiumia, verikokeita - näin se alkaa. Nimittäin itsehoitoni.
Jouduin kyllä kiristämään aika kovaa terapeuttia suitsista, ettei hän toteuttaisi avunantosuunnitelmaansa. Hän olisi halunnut soittaa isälleni ja pyytää tätä auttamaan minua. Siis isälleni?? Täh? Ehkä isä on kyllä turvallinen ja luotettava verrattuna hermoheikkoon äitiini, mutta että isä saisi tietää tästä..no way. Ollaan sen verran etäisiä, hoidetaan yhdessä lähinnä käytännönasioita, ei missään nimessä pipipääasioita. Ja terapeuttiahan sitoo vaitiolovelvollisuus! Tämä ei ole niin uhkaava tilanne, että terpalla olisi velvollisuus ilmoittaa tästä eteenpäin.
wendy: Tämä on suota lainaus wikipediasta:
"Sairauteen saattaa liittyä geneettistä alttiutta: jos lähisukulaisella on todettu bulimia, oma riski siihen sairastumiseen on kasvanut. Kromosomeissa 10 ja 11 sijaitsevat geenit vaikuttavat alttiuteen sairastua bulimiaan. Bulimiaan sairastumisen alttius on voimakkaasti perinnöllistä; kaksostutkimusten perusteella bulimisen oireyhtymän periytyvyys on jopa 54-83.
Eli äitisi sh:lla voi tosiaan olla vaikutusta sinun bulimiaasi. Tämän ei ole tarkoitus olla loukkaavaa! Muistin vain lukeneeni tuon, kun sanoit ompun tipahtaneen lähelle puuta.
Minä en harkitse kertomista. Ainakaan vielä. En halua stressata porukoita yhtään enempää.
Löysin sattumalta blogisi ja luin suurimman osan kirjoituksistasi. Jäin koukkuun, sillä kuvasit tunteita ja aisteja samanlaisesti kuin minä ne olen tuntenut. Olen pitkään miettinyt, miten masentunut ihminen kirjoittaa aina niin kuvaavan monimuotoisesti maailmasta, jota muut eivät näe. Ihan kuin se avaisi silmät todelliseen maailmaan ja tähän tajuttomaan mitättömyyteen, mutta samalla sulkisi portin siihen toiseen maailmaan, jossa muut elävät. Pystyt oikeasti näkemään asiat niin kuin ne ovat, mutta jäät vangiksi oman tahtosi alle jota et pysty hallitsemaan. Anteeksi, sekoilen taas.
Greya kirjoitti todella viisaita sanoja! Noin minäkin sen koen. Maailman mitättömyyden ja kaiken turhuuden tajuaminen sulkee portin siihen ns. normaaliin ja tavalliseen maailmaan, missä muut elävät.
Rampamieli kirjoittaa myös viisaita. Voin kokemuksesta sanoa, että tulee se aika, jolloin ihmettelet, miten olet voinut vahingoittaa itseäsi noin! Kaliumit ja muut kuulostaa tosi hyvältä alulta. Kyllä se siitä lähtee! Olet paranemisen arvoinen.
En ottanut loukkauksena, älä huoli :) Tiedän ton itsekin, olen saanut oikein kunnon pipipäägeenit, äidiltä sh:n ja msennuksen ja isältä paniikkihäiriön. One big happy family.
Olen ihan järjettömän ilonen sun puolesta kun sait kerrottua :) Kaikki kääntyy vielä paremmaksi, usko vaan!
Edit: Siis kerrottua ammatti-ihmisille, en ole ihan vireessä.
Lähetä kommentti