Joskus, tai no useimmiten, haluaisin vain unohtaa elämäni synkän puolen ja keskittyä kaikkeen muuhun. Huitaisisin saman tien kaiken piiloon ison villamaton alle ja olisin kuin muut. Vapaa, iloinen. Terve. Ei viittä mielialalääkettä päivässä, ei terapeutteja psykologeja psykiatreja, ei ahmimista ei oksentamista, ei masennusta, ei ahdistusta. Normaaliin elämään kuuluvaa ajoittaista ja tilanteiden aiheuttamaa masennusta ja ahdistusta täytyy terveenkin sietää, mutta ne kestäisin minäkin mielihyvin tähän omaan soppaani verrattuna.
Edessä on kesä ja ystävä. Mutta edessä on myös hoitohenkilökuntani lomat, joiden aikana olen aina kiikkumassa reunalla. Kaikki on epäselvää, en tiedä uusista lääkkeistä, en missä kontrollini järjestetään kesälomien aikana, en mistään mitään. Minä vain toivon, että voisin elää tämän kesän kuin normaali tyttö. Mennä muiden mukana ja kestää ihmisjoukot panikoimatta. Tämä yksi ykkösystäväni tietää ja ymmärtää minusta kaiken, mutta kesällä paikalle pelmahtaa joukko ex-kavereita, joilla ei ole muuta tietoa minusta kuin että se pimahti. Miten siinä sitten esität normaalia niille? Tiedän aiheuttavani hämmennystä ja kiusallisen tilanteen, jos nostan asioita pöydälle. Joten haluaisin hivuttaa ne pöydän alle. Koska haluaisin todella olla myös muiden kanssa, pystyä kommunikoimaan muidenkin kanssa. Tähän asti minä olen nähnyt kaksin ystäväni kanssa ja tämä taas ilman minua muiden kanssa.
Haluaisin hitto vie vaan unohtaa kaiken ja aloittaa alusta! Nyt on ihan sellainen olo, ainakin juuri tällä hetkellä. Huomenna voi olla toisin, kuten usein kohdallani onkin. Ylös alas ylös alas. Ehkä minun täytyy vain yrittää, ja niellä sitten pettymyksen karvasta litkua jos en onnistu ja lannistun.
Voi kyynel.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti