Tuossa pöydällä nököttää kassillinen ruokaa, jota en halunnut ostaa. Lähdin vain hakemaan pepsiä, ihan vilpittömänä ilman minkäänlaisia herkutteluhaluja. Eihän sitä limpparia olisi ollut ihan pakko hakea, mutta kun nyt kuitenkin päätin lähteä sitä ostamaan ja ehkä hieman saatoin haaveilla minttusuklaarakeista ja kaupan ovella oli ehdottomasti järkevämpää mennä sinne sisälle eikä kääntyä takaisin vain siksi, että saattaisin repsahtaa ja ostaa jotain pientä purtavaa, niin sitten menin kuitenkin vaarasta huolimatta. Ja sitten joku kytki minut sille "mässynmässyn" vaihteelle, koska kassalla huomasin haalineeni mukaani järkyttävän satsin purtavaa sen "pienen" sijasta. En tunne sanaa pieni ruoan suhteen. Enkä myöskään ilmaisua vähän. Kohtuullisesti. Ehei, ihme sanoja.
En missään nimessä haluaisi nyt ahmia, en jaksaisi ryhtyä meikinputsaukseen ja valmistelemaan vessaa koitokseen. Mutta kun nuo ruoat kuitenkin nyt ovat tuossa, ne kannattaa hotkia nyt heti eikä myöhemmin. Niin kauan kun ne ovat näkyvillä, tai jos edes tiedän että jossakin luukussa on ruokaa, en pysty ajattelemaan mitään muuta. Ne on saatava pois päiviltään. Nyt heti mieluiten. Ihan tämän kirjoituksen jälkeen. Ja koska käytin niihin ison osan viimeisistä rahoistani, olisi kerrassaan tyhmää heittää ne kompostiin nauttimasta niistä ensin. Eiks jeh? Näinhän se menee. Ainakin melkein.
Ahdistus poraa reikää kalloon. Syyllisyys alkaa painaa niin pirusti, että selkä taipuu. Otsa laahaa tuolla lattialla kissan ripistelemien hiekkamurusten seassa. Hitto kun olisi rahaa, soittaisin siivoojalle ja tilaisin tehokuurauksen tähän ummehtuvaan koppiin. En vaan jaksa imuroida. En millään.
Nyt on kai pakko syödä. Vaikken yhtään haluaisi, uskokaa pois että v*tuttaa niin p*erkeleesti kun tein sen taas! Puhu tässä nyt sitten hallinnasta ja lopettamisesta. Miten tällaista voi hallita? Kuka sen osaa? Miten sen oppii? Haluan ihan oikeasti eroon tästä ongelmasta ennen kuin se levähtää käsiin. Tai, no ennen kuin se levähtää vielä pahemmin.
Minä säälin itseäni. En jaksa edes vihata näin surkeaa ja säälittävää ihmistä. Käyn kuoppaan valmiiksi, sen jälkeen saa kivittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ei sua kukaan kivitä. Syömishäiriö on varmaan kuin mikä tahansa addiktio, on olemassa jokin hankala tunne (ahdistus, tyhjyys), jota on vaikea sietää. Siihen tarvitsisi sitä tukea ja ymmärrystä, paljon lämpöä ja välittämistä ympärilleen. Tuo minkä kahleissa olet, on vain seurausta. Mutta älä anna sen karata käsistä.
Voitko soitaa sille sairaalan lääkärille ja kertoa tilanteen?
En kehtaa, en vaan millään kehtaa :( Pakko kai aloittaa omasta terapeutista. Ja seuraavaksi omasta lääkäristä. Ja kuten pahasti näyttää, voi olla että menen taas jossakin vaiheessa moikkaamaan osaston lääkäriä vähän pidemmän kaavan mukaan.
Tää on NIIN tätä!
Lähetä kommentti