Yksi iäkäs tuttava sanoi, ettei enää kehtaa katsoa peiliin, koska sieltä näkyy äiti. Minäkään en uskalla katsoa peiliin, koska sieltä näkyy äiti. Ulkoisesti en häntä muistuta, mutta pelkään että sisältä olen loppujen lopuksi juuri sitä mitä eniten en halua olla.
Jo lapsena päätin, ettei minusta koskaan ikinä taatusti tule samanlaista äitiä kuin omastani. Etten ikinä toista samoja asioita, tee samoja virheitä. Nyt tuntuu siltä, etten koskaan voi ryhtyä äidiksi, en voi tehdä lapselle sitä mitä minulle tehtiin. Tai paremminkin sitä mitä jätettiin tekemättä. En halua pistää vahinkoa kiertämään, siirtää myrkkyä uudelle sukupolvelle. Äitini ei osannut rakastaa itseään, joten kuinka hän olisi voinut rakastaa minua? En jaksa enää syyttää häntä, hän teki parhaansa niillä onnettomilla eväillä jotka itse oli saanut. Nykyisin hän on täysin kiinni omassa lapsuudessaan, siinä miten hänen äitinsä jätti hänet huomiotta. Hän kertoo itku kurkussa kuinka hän tunsi itsensä hylätyksi ja kysyy ei kai minulla ollut yhtä onneton lapsuus. Ei äiti ei, ei tietenkään. Kiellän kolmesti. Totta kai, niin lapsi toimii. Särkyvää pitää suojella. Äiti voi mennä rikki.
Äiti etsii minusta tukea ja turvaa. Olen tottunut siihen, vaikka se tekee uskomattoman kipeää. Aloitin jopa oman terapiani kertomalla miten äidilläni menee huonosti. Toivon että tilanne muuttuisi joskus, että äitini tajuaisi jossakin vaiheessa minun olevan hänen lapsensa. En ole tasavertainen aikuinen hänen kanssaan, en ole ystävä jolle voi kertoa kaikki huolensa, en ole ensimmäinen jolle kerrotaan avio-ongelmat ja erosuunnitelmat. Äiti unohtaa, että kyseessä ovat minun vanhempani. Että hän todella on vanhempi jollekin, että hänellä on lapsi. Olen kertonut sen hänelle. Mutta olen myös oppinut pitämään suuni kiinni, sillä riitamme saavat äidin ihan hysterian partaalle, silloin ollaan katkomassa välejä ja heittämässä hyvästejä.
Kerran riidan jälkeen päädyin ensiapuun yliannostus vatsassani. Olin silloin kotilomalla osastolta ja palasin sinne keskiyöllä suoraan ensiavusta kuin bumerangi konsanaan. Äidistä ei kuulunut mitään. Ei seuraavanakaan päivänä. Kävelin ympyrää osaston käytävällä ja pelkäsin ahdistuksen katkaisevan suonen päästäni. Pyysin anteeksi viestillä, en saanut vastausta. Äiti tuli seuraavan päivänä käymään ja kaikki oli kuin ennenkin, emme puhuneet sanaakaan tapahtuneesta, hän ei pyytänyt anteeksi eikä selitellyt. Niin se vain menee. Emme ole tähänkään päivään mennessä puhuneet tapahtumasta, vaikken minä voi unohtaa sitä koskaan.
Nykyään näen elämäni ikävien tapahtumien ketjuna. En ymmärrä kun äiti sanoo silmät kirkkaana, että elämäni on ollut suurimmaksi osaksi hyvää. Eikö hän muista? Miten hän ei voi muistaa? Kuinka ne asiat voi unohtaa? Sillä minäkin haluaisin pyyhkiä muistini.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
itsellänikin on kovin vaikea äitisuhde. En tosin tiedä, onko se yhtä vaikea kuin omasi, mutta hankala kuitenkin.
Etenkin tuo mitä sanoit äidin suojelemisesta on niin tuttua. Minä en osaa puhua äidin kanssa mistään, mikä voisi pahoittaa hänen mielensä. Kaikki pitää silittää ja suodattaa.
Huono äitisuhde ei ole syy olla ryhtymättä äidiksi, mutta ymmärrän pelkosi hyvin. On todella vaikeaa olla äiti, kun yrittää tehdä kaiken toisin kuin oma äiti teki (tai oli tekemättä).
Äiti-tytär suhde taitaa olla naisen elämän vaikein suhde :/
Tiitiäinen..
Olen monta kertaa halunnut jättää kommenttia, kirjoitat ylös valtavan kuvaavasti ja iso osa tunteista tunnen hyvin sisimmässäni.
Oma maailmani rävähti auki silmieni edessä muutaman kuukausi sitten ja siihen liittyi isolta osalta se, että heräsin näkemään juuri äitini sellaisena kuin mitä hän on, alkoholistina, ja siihen, kuinka on Pakko lakata paijaamasta häntä ja hoitamasta hänen asioitaan ja elämästä hänen kauttaan. Ei mikään helppo tehtävä.
Toivon Tiitiäinen paljon voimia. Se, että olet herännyt noita ajattelemaan, on jo puoli voittoa. Oma psykologini sanoi, että nykyajan sukupolvilla on voima katkaista vuosisatoja kestänyt kierre, jossa isolta osin alitajuisesti siirretään toimintamalleja isältä pojalle, äidiltä tyttärelle.
Kiitos kommentistasi :)
Hei klooni! Taas kirjoitit kuin minusta! =) Ja minun äidistäni... Äiti ei meilläkään muista mitään, kieltää lyöneensä, vetäneensä hiuksista, huutaneensa, haukkuneensa, dissanneensa.... Välillä marttyyrina ja puolileikillä sanoo: "Kai mä sit oon ollut kamala äiti!" eikä tuohon voi muuta sanoa kuin et oo, olet ollut ihan hyvä. Tiedän että jokainen yrittää parhaansa, mutta silti!! Äiti ei tajua miten molemmat lapset on masentuneita ja elämä meni ihan just niin kun EI suunniteltu, "kun teillä on ollut niin hyvä lapsuus, ootte saaneet ruokaa ja vaatteita ja varmasti on rakastettu!" Hei, hyvä lapsuus on muutakin kuin materiaa... ja hei, miksi me molemmat luultiin 25v että äiti vihaa meitä??
Kirjoituksesi oli niin samaa kuin mulla lukuun ottamatta sitä, että äiti etsii turvaa lapsestaan. Välillä äiti purkaa jotain juttuja mutta ei noin kuin sulla.
Eli siis ymmärrän kyllä sinua taas! Minäkin olen aina ajatellut etten voi hankkia lapsia äidin takia. En halua siirtää kellekään tätä meidän suvun traumakasaa. Mies on samoilla linjoilla: se pelkää että olisin lapselle sellainen kuin äiti meille, varsinkin kun raivarimerkkejä on olemassa. En sitten tiiä mikä olisi oikea ratkaisu.
Ai niin, vielä yks juttu: Sharon Ozzbournelle sano telkassa joku psykologi, että on ihan tavallista että ihminen alkaa suojella sitä joka teki hänelle pahaa. Eli samassa veneessä kaikki ollaan?!
Jeap, olen joskus ihmetellyt kuinka eräs tuttuni on valmis menemään hautaan ennen kuin myöntämään että alkoholistiäitinsä toimi erittäin väärin ja vastuuttomasti tuttavani ollessa lapsi. Ei ei ei, äiti oli loistava, äidillä oli vain vaikeaa. Minun tekisi mieli tukistaa tuttuani ja karjua päin naamaa, että se muija jota hän äidiksi kutsuu, on kammottava eukko! Mutta sitten pysähdyn aina miettimään, että puolustelenhan minäkin äitiä...sanon että äiti varmasti yritti parhaansa, vaikken ole ollenkaan varma siitä..niin lapsi vain tekee.
Kai sitä haluaisi rakastaa äitiään, mutta kun jatkuvasti törmää kylmään seinään ja saa kuulla taas samat valitukset, ei kysymystäkään minun elämästäni, turhautuu tosi paljon. Minä haluaisin äidiltä enemmän, mutten tunnu saavan sitä en sitten millään.
Hehe, äiti sanoo ihan samalla tavalla "...kaiken olette saaneet mitä olette tarvinneet, VARMASTI on rakastettu!" - ja silti lapset voivat pahoin...
Lähetä kommentti