Teoria miehistä vol. 2

Koska tämä aihe puhuttaa, jatkan tästä lisää.

Nuorena tutustuin helposti ihmisiin, myös poikiin. Olin rajattoman varma omasta erinomaisuudestani, hauskuudestani, kauneudestani - kaikesta. En epäillyt hetkeäkään, ettenkö saisi juuri sitä poitsua kenet halusin. Ja minähän halusin! Se oli niin helppoa silloin, ja koska itseluottamukseni oli reilusti yläkanttiin, ei siinä jäänyt epäilyksen varaa muillekaan. Ihan haikeana muistelen niitä aikoja, voisinpa olla se sama tyttö vieläkin. Edes kerran. Tuntuu, että elämä on muovannut minusta harmaan vanhuksen näinä välivuosina, jos vertaan menneitä nykyhetkeen.

Silloin koin pojat leikkikentäksi, jolla saattoi mellastaa ja vaihtaa pelaajaa milloin huvitti. Seurustelin liian nuorena liian paljon, liian vanhojen poikien kanssa. Mutta mukaan mahtui myös muutama tosi ihana poika, joita muistelen vieläkin hymy suupielessä. Minulla kävi hyvä tsäkä siinä mielessä, etten saanut pikkutyttönä suurempia kolhuja rakkaudessa. Otin yhteyttä niihin poikiin, joita vaanin ja ihmeen kaupalla haavitin useimmat. Yksi heistä oli muuten juuri tämä jonka kanssa juuri erosin. Lisäksi mukaan mahtuu myös pari kundi kundista, jotka onnistuivat pyristelemään seitistäni, ja johon en ollut ollenkaan tyytyväinen. Tähän päivään asti olen tuntenut jonkinlaista kostonhimoa, sellaista pakottavaa tarvetta tasata tilit, suudella suutelemattomat. Jos vielä joku päivä törmänä heihin kadulla, hyppään ilmalennon kautta kaulaan, pussaan ja tuuletan! Onnistuin sittenkin, ähäkutti!

Mjaa, no nykyhetki tulikin tutuksi edellisessä kirjoituksessa. Olen nuiva ja tylsä tyyppi, kaukana siitä miestennielijäpikkugiltsistä. Hetkittäin minua riivaa takaumat nuoruuden vimmaani, sekunnin murto-osan aikana ehdin jo kuvitella olevani edelleen samanlainen tehotyttö. Pelkään, että joskus noina flashback-hetkinäni teen jotain typerää, jotain mistä seuraa kiusallinen hiljaisuus ja maximaalinen itseinho. Minun pitää muistaa, että nyt olen tällainen ja tällaisena pysyn. Mutta toisaalta, jos ajattelen aina olevani niin tylsä ja rajoittunut ja ujo ja tyhmä ja ruma ja ties mitä, en anna itselleni edes mahdollisuutta. Huoh.

Noniin, nyt viimein asiaan...minulla on ollut tässä taka-ajatuksena pieni salaisuus. Sellainen kahdeksan vuoden salaisuus, hihi. Olipa kerran nuori minä, uusi vuosi ja ohi pyöräilevä poika. Ja seurasipa kerran vuosisadan ihastus! Ihastus, joka on kestänyt tähän päivään asti. Nyttemmin tiedän, että poika, eli nykyään mies, oli jo silloin kahdeksan vuotta sitten vanhempi kuin minä nyt. Nyttemmin tiedän hänestä paljon, olen jopa työskennellyt hänen kanssaan. Ja vuodesta toiseen jaksan olla ihastunut, saan siitä pientä iloa, kutkutusta mahanpohjaan ja tunnelmallisia suloisia unia. Vaikka olenkin koko tämän ajan seurustellut! Kamala tyttö, hyi hyi.

Siinä miehessä, miehessä isolla M:llä, on jotain niin mystisen vetoavaa. Vai onkohan sen magian salaisuus juuri siinä saavuttamattomuudessa? Nyt kun tämän eron jälkeen tunteet ovat olleet ihan solmussa, syömisoireilu karannut käsistä, kaikki tuntunut hajovan murusiksi käsiini - olen lohduttautunut pakenemalla omaan maailmaani. Siellä on parempi olla. Ja ehkä tämä Mies, joka myös asustaa maailmassani, on nyt jokin reaktio eron laukaisemiin tunteisiin, joita en tahdo käsitellä. En pysty vieläkään sisäistämään sitä, että olen nyt yksin, totaalisen yksin, joten loin maailman jossa on Mies. Ja arvatkaa vaan heikottaako, kun näen Miehen oikeasti! Onneksi en ole nähnyt muutamaan viikkoon. Punaistuisin varmaan syyllisen näköisenä, vaikkei kukaan voi ajatuksiani lukeakaan. Nyt minun pitäisi pitää mielessä kaikki faktat ja tilannetaju, eikä murskata unelmaa. Niin siinä kävisi, jos lähestyisin kaveria. Vaikka kovasti tekisi mieli kyllä. Ehkä juuri sen takia ajatukset pyörii aiheen ympärillä.

Mutta ensin tämä ero, se pitää käsitellä. Ja seuraavaksi hyväksyä, ettei voi saada kaikkea.