Näyttää siltä ettei hyvältä näytä

Tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, etten jaksa ollenkaan nousta sängystä. Viime aikoina olen vaivihkaa pitkittänyt sängyssä lojumista, mutta tänä aamuna mielessäni pyöri "miksi ihmeessä nousisin?". Nukun taas öisin huonosti, heräilen neljästä lähtien ja pyörin sängyssä unen ja valveen välillä. Jäin siis aamulla horrostamaan sänkyyn moneksi tunniksi. Tiukkis päässäni raivosi sylkipisarat lennellen, että nostahan nyt se ruhosi, menee muuten rutiinit sekaisin. Ja siinä maatessani kävin tiukkaa keskustelua itseni kanssa, tuntui siltä että pakko nousta, mutta siltä etten halua nousta. Lopulta tupakanhimo veti minut pystyyn.

Seuraavaksi stressasin sängyn petaamisesta. Se on vaan pakko tehdä joka aamu, vaikka vihaan koko hommaa, vaikken koskaan jaksaisi tehdä sitä - se on PAKKO tehdä. Yksi neuroosini. Meinasin purskahtaa itkuun ihan vain siksi, että minusta tuntui etten haluaisi pedata sänkyä. Siinä taas tajusi, että olen masentunut, masentuneempi kuin yleensä aamuisin, mutta myös sen että elän todellakin omien sääntöjeni vankina. Minulla ei ole oikeutta jättää sitä kirotun päiväpeittoa lattialle. En siis jättänyt.

Kun tällaiset normaalit asiat ovat joskus näin vaikeita, kun jo pelkkä hengissä pysyminen vaatii taistelua, niin normaalit vastoinkäymiset ovat sitten jo ihan ylitsepääsemättömiä. Voipi olla, tai ehkä onkin jo semmottinen tilanne, että tulee ero. Ei jaksa. Ei pysty. En millään haluaisi tuntea yhtäkään tunnetta, käsitellä minkäänlaista surullista asiaa, aloittaa suurta psyykkausta jotta kestäisin tämän tilanteen. Siitäkin voi ottaa nimittäin stressin, siitä tuleeko jokainen tuntemus ja pieninkin tunne varmasti käsiteltyä, ettei vaan tulisi taas padottua tunteita ja aiheutettua itselleen turhan pitkää kärsimystä. Mutta miten käsitellä yhtään mitään, kun ei perkele tunnu miltään. Anteeksi, kiroilen taas.

Ahdistaa ihan hirveästi, kun en osaa keskittyä tuntemaan. Olisin surullinen, haluaisin itkeä, raivota, hautoa kostoa, ihan mitä vaan jos kykenisin. Mutta minä vain istun kotona ja siivoan mekaanisesti keittiön kaappeja. Haluaisin jo unohtaa kaiken, kunpa olisi vierähtänyt jo vuosi ja kaikki olisi taas hyvin. Tai edes jotenkin. Haluaisin myös jatkaa suhdetta, vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä. Se tuntuisi vaan helpommalta kuin tämä vahvan ja itsenäisen esittäminen, jota tilanne nyt vaatii. Sillä haluanko todella jäädä huijattavaksi vai säilyttää ylpeyteni? Niinpä. Valitsepa siitä sitten. Olen seurustellut ihan nuoresta lähtien, joten eipä ole tullut vastaan vielä yhtäkään "oikeaa" eroa. Mutta lähipiiriä seurattuani ennustan, ettei tule olemaan ainakaan hauskaa.

Ihan sama. En voi hallita koko maailmankaikkeutta, vaikka kuinka yrittäisin. Pelkään kaaosta, sitä että kaikki menee tosi tosi pahaan myttyyn, ellen pyri säheltämään joka asian ja päätöksen kanssa. Sillä toisethan eivät osaa tehdä päätöksiä niin, että lukisivat samalla ajatuksiani ja ahdistuskäyrääni. Pelottaa kun jokin asia onkin jonkun toisen käsissä. Vaikka tämä ehkä-ero onkin minun käsissäni. Huhhuh.