En tiedä koenko koskaan iltaisin normaalia väsymystä. Sellaista "ohhoh, olipas rankka päivä"-väsymystä. Päivällä saatan haukotella ja silmät tuntuvat usein painuvan ihan väkisin kiinni, mutta jostain syystä ltaisin ei. Ilman lääkkeitä valvon koko yön, pyörin levottomana kuin poranterä ja kiipeilen seinillä. Lääkkeiden kanssa nukahtamisesta katoaa kaikki tavanomainen, se muuttuu kemialliseksi prosessiksi.
N. tunnin kuluttua iltalääkkeistä näkö alkaa hämärtyä, on vaikea keskittää katsetta tiettyyn kohtaan. Liikkeet alkavat hidastua ja tuntuvat sangen jähmeiltä. Pää tuntuu sumealta, kuin olisi lasipallossa jonka pinta vääristää ympäristön. Aistit heikentyvät, myös kuulo, mutta silti yksittäiset äänet korostuvat. Pieni napsahdus kylppärin patterissa kuuluu selkeänä ja pelottavana. Yötupakalla lehtien rapina nousee kovimmaksi ääneksi. Kissan pehmeä loikka jysähtää korvissa. Lopuksi tuntuu kuin yhteys pätkisi, radioaallot eivät tavoittaisi mastoa, puhelin ei löytäisi kenttää, lamppu palaisi. Zuuuup ---- zup. Zup ----- zuup --. Tuolta se kuulostaa omissa korvissa. Sitten aamyöllä herään siitä mykkyrästä johon ollen illalla sammunut. Ihan kuin joku olisi vain laittanut minut pois päältä ja avannut taas. Aamun ensimmäisestä tunnista en yleensä muista myöhemmin mitään, olen niin lääkepöhnässä herätessäni. Ja sen jälkeen vedän heti lisää troppia kitusiini dosetista.
Että ei muuta kuin sänkyyn ennen kuin yhteys katkeaa, hyvää yötä yökyöpeleille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti