Suurimmat tunteeni ovat tyhjyys ja syyllisyys, nyt ja aina.
Tyhjyyttä ei voi koskaan täyttää, musta kumiseva kuilu minussa ei saa täydennystä mistään. Tuntuu kuin tämän elollisen biologisen kuoreni alla olisi koneisto. Jos rintaani tehtäisiin luukku, siellä sykkisi sähköinen keinosydän. Jos päälaeltani sahattaisiin viipale pois, alla raksuttaisi rautaisia rattaita, metallisia levyjä ja mikrosiru, joka pitää moottorin käynnissä. Kukaan ei vain ohjaa tätä masiinaa. Minut pantiin tähän maailmaan harhailemaan ja ottamaan turhia askeleita, ohjelmoitiin etsimään elämää ja oikeutta siihen.
Lapsellahan pitäisi olla oikeus olla, elää ja hengittää kun se elämään putkahtaa. Jostain syystä jotkut lapset eivät saa tuota oikeutta noin vain, automaattisesti. Heidän täytyy suorittaa, yrittää, pyrkiä ja lopulta epätoivoisesti roikkua elämän liepeessä pikkusormen varassa, jotta he ansaitsisivat paikan täältä. Kun elää jatkuvan putoamisen tunteen pelossa tai vallassa, ei ehdi nähdä elämää turvallisen välimatkan päässä reunalta. Ei edes tiedä, mitä keskellä on. Ei osaa kuvitellakaan millaista elämä voisi olla reunojen sisäpuolella.
Ja lopulta käteen jää vain tyhjyys. Kuilu luola monttu aukko, miksi sitä haluaa kutsua. Siellä se on, koko ajan pinnan alla. Itse yritän tilkitä sitä ostamalla, satuttamalla, ahmimalla, oksentamalla, laihduttamalla - mitä vain mikä voisi saada minut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka ansaitsee rakkautta ja turvaa.
Ja kaiken lisäksi sitä tuntee vielä syntistä syyllisyyttä siitä, että on. On olemassa. Muiden harmina, muiden vaivana, muiden taakkana. Antakaa anteeksi, että synnyin. Lieventävänä asianhaarana pitäisi huomioida se, etten suinkaan pyytänyt saada menolippua tähän elämään, ehen. En saanut vaihtoehtoa. Ja nyt minun pitäisi rämpiä tämä elämä läpi, suorittaa velvollisuuteni elää kunnes kuolema kuittaa minut. Ja tietysti luonnollinen kuolema, itsemurhahan ei tule kysymykseen. Se vasta olisikin syyllistä, aivan liian syntistä.
Mutta sen lisäksi, että olen syyllistynyt olemassa oloon, tunnen syyllisyyttä kaikesta. Ihan kaikesta. Etenkin viime aikoina siitä, että käytän yhteiskunnan rahoja ruokiin, jotka tungen kaksin käsin suuhuni ja lopulta kaksin sormin oksennan. Olen tässä miettinyt, miksi koen juuri oksentamisen erityisen syntiseksi. Kaikki olisi hyvin jos en tyhjentäisi vatsaani. Miksi? Olisinhan silti mättänyt kurkusta alas kuution ruokia, joilla näläkäkuoleman partaalla olevat lapset eläisivät vuoden. En tiedä. Ennen tein niin: söin, söin, söin ja pyyhkäisin vain muruset sormista, vatsa kasvoi ja vyötärö katosi, mutten miettinyt pätkän vertaa haittaako hotkimiseni jotakuta. Mutta se, että sen ruoan oksentaa, se on erityisen likaista. Se on niin noloa, että sen tahtoo salata kaikilta. Se on epänormaalia.
Tämä touhu on langettanut päälleni raskaan ja tuskaisen kirouksen, ihan kuin pääni yllä lepattaisi kärähtänyt musta sädekehä. Pelkään että ihmiset huomaavat sen, kun kävelen kadulla. Pidän laukussa pientä suuvesipulloa, ettei kukaan haistaisi hengityksestäni oksennusta. Vältän syömistä kenenkään nähden, olen aina juuri syönyt, maha ihan täynnä. "Elätkö sä nykyään pyhällä hengellä?" ne kysyvät. Juu, just sillä. Ja kotona odottaa iso kahdeksan hengen suklaakakku, en saa sitä mielestäni hetkeksikään, ja kun pompin kotiin en voi estää virnettä kasvoillani: Vihdoinkin kahden kakkuseni!
Totta tosiaan pöydällä on kakku. Maltan tuskin odottaa. Sulaisi nyt äkkiä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Rakkautta ei voi olla, ellei sitä salli itselleen. Me kaikki olemme vain ihmisiä, puutteinemme kaikkinemme. Sinä et ole aiheuttanut kenenkään nälkää tai tämän yhteiskunnan ongelmia. Kukaan ei voi ottaa tämän maailman syntejä omille harteilleen ja kantaa niitä kaikkien puolesta. Ei kukaan, et edes sinä.
Mistä sinä syytät itseäsi? Sen täytyy olla jotain kauheaa, kun et salli itsellesi muuta elämää kuin katumusharjoituksia.
Minä tarvitsin terapeutin apua, ennen kuin vihdoin myönsin itselleni että syytin itseäni perheeni kaikista ongelmista. Vasta, kun myönsin sen itselleni ja annoin itselleni luvan surra sitä, etten saanut sellaista lapsuutta tai sellaisia vanhempia kuin olisin halunnut - sellaisia, kuin olisin ansainnut -, vasta sitten kuilu sisälläni alkoi sulkeutua.
Nyt kun vielä oppisi pois pahoista tavoista, jotka palvelivat jotain tarkoitusta kun kuilu oli olemassa: shoppailu yli varojen, karkin syönti ylenmäärin, jne.
Anteeksiantoa seuraa suru, mutta se menee ohi itkemällä.
Tyhjyys on kai yksi epävakaan persoonan tyypillinen oire. Tutulta kuulostaa...! Minua joskus lohduttaa se, että se on vain sitä pers.häiriötä (jota ei siis kukaan ole virallisesti edes diagnosoinut mulle), silloin se tunne ei ole niin ammottava. Tyhjyyttä voi ajoittain täyttää syömällä, mutta ei pysyvästi.
Syyllisyyskin on tuttu tunne. Mutta itse uskon jokaisen itse valinneen vanhempansa, syntymänsä ja elämänsä. Jotkut sielut valitsevat vain aika kovan koulun! Ei tämä tietenkään kokonaan poista ajoittaista katkeruutta ja vihaa, mutta antaa lohtua. Oppimassa täällä ollaan. Vaikkakin sitten kantapään kautta.
Syyllisyys yht.kunnan rahojen käyttämisestäkin on tuttua... Mutta onko afrikkalaisilla enemmän ruokaa, jos sinä et syö? Ei. Ja voisimmeko ajatella niin, että meillä on heikompina suuri tehtävä yht.kunnan muuttamisessa pehmeäarvoisemmaksi? Ja että olemme ekologisia, kun emme tuota turhaa tavaraa esim. Tiimarin tehtaalla raataessamme emmekä kuluta niin paljoa? Terveet reagoivat maailman menoon, sairaat jatkavat sairasta menoa.
rampamieli: Terapeutin mukaan minä kasvoin vanhempieni vanhemmaksi jo pienenä, ja näin ollen kokemani vastuu oli aivan liian suuri. Yritän myös tukahduttaa vihaani äitiä kohtaan, pettymystä siitä etten saanut sitä mitä tarvitsin, ansaitsin. Koen etten saa olla äidille vihainen, en voi rikkoa äitiä. Esim. nyt tämä laihdutus, se on kuulema minun itsenäistaisteluni, kehno yritys pyristellä irti äidin vallasta. Paha äiti asuu jatkuvasti minussa, enkä osaa käsitellä ristiriitaisia tunteitani häntä, isää ja minua itseäni kohtaan. Tämä on yksi iso sotku, josta en ole vielä saanut otetta.
Hmm, terapeutti sanoi ihan samaa: ensin pitää vihata, jotta voi antaa anteeksi, jonka jälkeen voi surra ja lopulta hyväksyä tilanteen tai ainakin oppia tulemaan toimeen sen kanssa. Menetyksiä ei saa takaisin, mutta nykyisyyden kanssa voi selvitä.
Marina: Niin, tyhjyyden tunne on epävakaan perustunne, mutta koska se syntyy kuitenkin meissä itsessämme, en pysty heittämään sitä diagnoosin piikkiin. Persoonallisuushäiriöt (siis nimikkeinä) ovat vain yhteen nivottuja oireita, joita on löydetty useista samoin käyttäytyvistä ja tuntevista ihmisistä. Vaikka kyllä myönnän tunnistavani itseni lähes kaikista epävakaan tunnuspiirteistä.
Niin, en usko oikeastaan itsekään että juuri minä syön afrikkalaisten lasten ruoat. Enkä usko, että yhteiskunta menee konkurssiin vaikka maksaakin minulle tukia. Mutta silti pelkään että Kelalta loppuu rahat, kun se maksaa terapiaani ja asumistukea ja vielä sairaspäivärahaakin - ihan liikaa, apua!
Pelkään myös hakea toimeentulotukea, sillä koen hirveää syyllisyyttä kunnan varojen käytöstä...vaikka joskus yritän järkeillä sosiaaliturvan kuuluvan meille, joilla ei ole rahaa elää ilman tukea. Ja kun miettii sitä, että kunta laittaa kuitenkin sujuvasti tuhansia euroja esim. uuden vuoden ilotulitusnäytökseen...hmm. Ehkä niiltä liukenee vähän minullekin. Enkä ole varmasti edes pahin sossupummi.
Taistelen itse saman asian kanssa: saanko vihata äitiä vai en. En vihaa häntä itse asiassa kuitenkaan vaan hänen tekojaan. Ja tunnen vihaa sitä kohtaan, mitä hän on tehnyt ja miten ei ole ottanut vastuuta teoistaan vaan kieltää kaiken. Olen vihannutkin häntä syyllisyydellä höystettynä, mutta ei kai voi vihata ihmistä, joka ei tiedosta mitä tekee, ei tajua vahingoittavansa. Loppujen lopuksi minun on sääli äitiä, tunnen myötätuntoa häntä kohtaan ja toivoisin, että hän voisi hyvin. Ja opettelen pitämään omia rajoja siinä, etten ole liikaa tekemisissä hänen kanssaan, koska se ei tee hyvää.
Tyhjyyden tunne toki syntyy meissä itsessämmne mutta siihen on jokin syy. Ja jos se kuuluu pers.häröön, se on semmoinen osa itseä, jolle ei tarvitse antaa valtaa. Sinä et ole pers.härö etkä tyhjyys vaan jotain enemmän!
Mene nyt ihmeessä sossuun, jos voit sieltä jotain saada!!! Oikeasti, ne muutamat sataset joita me saamme Kelasta tai muualta, ovat kärpäsenpaskaa verrattuna joidenkin ryövärien optioihin, kansanedustajien ökypalkkoihin jne. Jos on systeemi jossa tukia voi saada, mikset ottaisi sitä vastaan? Jos Suomi menee konkkaan siitä että joku sairastaa ja tarvitsee apua, ehkä emme sitten olleetkaan teknologian huipulla oleva hyvinvointivaltio! Ei ole meidän ongelma huolehtia tollaisesta. Et ole sossupummi. Harva sairastava on sossupummi. Minusta sossupummit on niitä alkkiksia jotka eivät edes yritä hoitaa itseään vaan juovat kaikki rahansa. Ota kaikki mitä irti lähtee!
Niin, ja tule sitten sanomaan tämä sama minulle, kun itse saan syyllisyyspuuskan taas "loisimisesta"! =)
Lähetä kommentti