Sekalaista seurakuntaa

Selvisin pahimmasta ulkonäkökriisistä taas hetkellisesti. Siihen auttoi ystävän lohduttavat sanat ja loputon tuki ja turva. Olen niin kiitollinen, että minulla on se yksi elämäni nainen. Teidän pitäisi todella tavata hänet, sillä hänen kaltaisiaan ei löydy joka kulman takaa. Uskaltauduin jopa lähtemään vähän ulos ja pukeutumaan hirveän ahdistuksen ja mittailun jälkeen nättiin toppiin. Toppi on mielestäni kaunis ja selkeä "minun vaate", mutta kun pelkäsin niin kamalasti että näytän siinä tyhmältä ja lihavalta. En tiedä näytinkö, mutten ainakaan ajatellut sitä ihan koko ajan. Aika paljon kyllä tuli nyittyä ja suittua hiuksia ja vaatteita illan aikana, mutta lopputuloksena oli silti onnistunut ja hauska ilta. Tadaa! Näin sitä tyttö alkaa hiljalleen kuntoutua.

Kaikesta huolimatta nimittäin olen huomannut masennuspäivien iskevän yhä harvemmin. Hetkittäin olen tosi ahdistunut ja itkuinen, enimmäkseen silloin kun syömiset menee pieleen, toisinaan tunnen itseni tosi yksinäiseksi ja vaivun epätoivoon, suren eroa ja en kuitenkaan sure eroa ja nuo ristiriitaiset tunteet tuntuvat pahalta. En tiedä miten suhtautuisin koko asiaan. Koen syyllisyyttä siitä, etten ehkä ole tarpeeksi harmissani. Vaikka miksi minun pitäisi ehdoin tahdoin olla harmissani, jos ei siltä tunnu? Kai se on vaikeaa myöntää, että ehkä ero tuli ihan sopivaan paikkaan kun kerra tunnen itseni jotenkin vapautuneemmaksi. Yhdet kahleet ja huolet jäivät taakse.

Olen vain niin kiltti, että yritän edelleen auttaa exää (hassua sanoa noin...) vaikka minun ei kaikkien hänen tekostensa jälkeen todellakaan tarvisi. Joku toinen olisi ollut paljon tylympi. Mutta enhän minä hiirulainen sellaista osaa. Olla edes vihainen minuun kohdistuneista vääryyksistä. En uskalla. Jotain pahaahan voisi tapahtua jos minä rupeaisin ryttyilemään. Vielä kun pääsisi jotenkin irti exästä, niin että sekin tajuaisi kaiken olevan nyt lopullisesti finaalissa. Ärsyttää kun se roikkuu edelleen kintereillä ja soittelee vähän väliä. Välillä tuntuu että se kyttää minua, utelee ja urkkii asioitani.

Ja onhan minulla oma lehmä ojassa, kun himoitsen sitä suurta M:ää. No se on vain piristävää, tulee hyvä mieli kun on haaveita. Kunhan nyt vain laihtuisin. Nyt syöminen on jäänyt tosi vähälle, koska koen jotenkin helpommaksi olla kokonaan syömättä kuin yrittää miettiä mitä voisi syödä, milloin syödä ja kuinka paljon syödä. Tänään söin väkisin tonnikalaa ja täytyy myöntää että se maistui ihanalta. Ehkä voisin sallia itselleni silloin tällöin vähän vesitonnikalaa.