Tämä alkaa mennä jo vähän yli. Tämä läskiahdistus. Koska hätkähdän aamuöisin hereille, enkä saa enää unta, aloitan ahdistelun heti aamutuimaan. Saatan sovittaa kymmentä eri paitaa ja toppia, mahdollisia housuvalintoja ja tuhahdella vihaisesti joka ikiselle uudelle peilikuvalleni. Mikään ei näytä hyvältä, ei edes hyväksyttävältä. Tai no vähiten hyväksyttävältä. Kun näyttäisi edes siltä, että kehtaisi lähteä ulos. Tai sinne kauppaan.
En voi ymmärtää miksi pieninkin ihokurttu tai väärin laskeutuva paidan helma saa minut hysteerikseksi, ihan raivohulluksi. Revin tukkaa ja tuherran itkua. Jokaisen vaatekappaleen pitäisi istua täydellisesti, laskostua täydellisesti, olla täydellisen kokoinen, näyttää täydellisen sopivalta - olla simppelisti kerta kaikkisen täydellinen. Mutta luulen, ettei mikään vaate voi näyttää hyvältä niin kauan, kun ihmistorso niiden alla on mielestäni syntisen ruma. Ja se ahdistaa, ahdistaa ihan sietämättömän paljon. Ja koska näen itse ne kaikki pienimmätkin virheet, arvelen myös toisten näkevän ne. Jos tarkemmin ajattelen, en itse jaksa välittää jos jollakulla pursuaa vähän ylimääräistä jonkin vaatteen reunan yli, joten voisin aivan hyvin ajatella toisten suhtautuvan yhtä "välinpitämättömästi" minun virheisiini. Mutta kun en vain voi. Koska pelkään, että joku nauraa minulle, että joku ajattelee mitä minä tuo nyt oikein yrittää, onkohan se ollut pukeutuvinaan kauniisti, buah hah. Voi arg arg ja arg.
Hiljalleen minussa on tapahtunut kahtiajakautuminen: on pää ja muu ruumis. Pää on yhtä kuin minä, ja ruumis on jotain erillistä. Tuollainen inhottava osa, joka roikkuu minusta. Se en voi olla minä, en missään nimessä. En halua olla se. Enkä aio olla se. Mietin vain voinkohan minä joskus olla myös ruumiini, sitten kun olen tarpeeksi laiha. En vain tiedä koska olen "tarpeeksi laiha". Tänään sain oikein kehuja keventyneestä olemuksestani ja niistä innostuneena ajattelin hetken, että olenkin ehkä ihan ok, mutta sitten luin lehdestä pienen jutun joka suisti kottikärryni taas ojaan. Lehdessä minua viisi senttiä pitempi ja viisi kiloa painavampi nainen rankattiin ihan lääkärin toimesta sairaalloisen lihavaksi. Jeah, great, kiitti vaan. Täytyy myöntää että hetkeksi hämmennyin, sillä en ole pitänyt itseäni enää mitenkään sairaalloisen lihavana, lihavana kylläkin. Tämä taas oli hämmentävä ajatus, sillä minähän pidän itseäni maailman suurimpana mammuttina. Ja sitten oli neiti ihan huuli pyöreänä.
Näkyykö peilistä sairaalloisen lihava tyttö? Painanko minä enää sairaalloisen paljon? Jotenkin tämä kaavio on mielestäni sekava. Kuka on oikeassa, voinko luottaa yleisiin ihannepainotaulukoihin vaikka niissä ei huomioida ikää eikä yleistä ruumiinrakennetta? Vai onko tämä minun oma pieni porsaan reikäni, johon uskon? Että ehkä ne taulukot eivät päde kaikkiin samalla tavalla? Raskaaseen luustoon vetoaa moni, minä en, mutta tiedostan sen etten ole koskaan ollut millään tavalla siro, hento tai pieni. Pituudeltani olen pieni, muodoltani pyöreä. Menee totaalisesti pää sekaisin. Aloin pohtia, josko voisin tavata jonkun asiantuntijan, joka osaisi kertoa minulle mikä on juuri sopiva ihannepaino minulle, huomioiden minun ruumiinrakenteeni ja muut mahdolliset vaikuttavat tekijät. Se helpottaisi varmasti oloani. Voisin tarrautua siihen tietoon kuin hukkuva pelastajan käteen.
Huomata saattaa, että pää meinaa poksahtaa. Ja kaikki ihan vain siksi, että olen tehnyt kehostani pakkomielteen. Ihan kuin sitä rääkkäämällä voisin pyyhkiä pöydän ja aloittaa alusta. Tämän projektin lopussa ei vain välttämättä ole alkua.
perjantai 30. toukokuuta 2008
torstai 29. toukokuuta 2008
Ei kuule, ei nää
Huomaan hokevani toisille, etten voi tehdä sitä ja tätä tai mennä sinne tai tänne, koska olen niin lihava. Huomaan toisten hokevan minulle päinvastaista. Olen itse aina vihannut niitä, joille täytyy jatkuvasti vakuuttaa etteivät he näytä siltä miltä väittävät. Ja nyt minä olen sellainen. Paitsi ettei mikään vakuuttelu korjaa oloani, en oikeastaan edes rekisteröi muiden kommentteja koska niillä ei todellisuudessa ole väliä - liikanaisuuden tunne on minussa eikä kukaan voi vakuutella sitä pois. Tämä tunne tuntuu tappavalta, jatkuvalta piinalta. En voi ymmärtää miten olen kehdannut 18kg sitten edes poistua kotoa. Järisyttävää.
Haluaisin uskoa muita. Haluaisin uskoa, ettei takapuoleni ole puolen hehtaarin kokoinen. Haluaisin uskoa, että voin mennä kaupaan ilman että toiset asiakkaat oksentavat minut nähdessään. Haluaisin.
Pahkeinen mikä olo.
Mutta suosittelen: Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa.
Haluaisin uskoa muita. Haluaisin uskoa, ettei takapuoleni ole puolen hehtaarin kokoinen. Haluaisin uskoa, että voin mennä kaupaan ilman että toiset asiakkaat oksentavat minut nähdessään. Haluaisin.
Pahkeinen mikä olo.
Mutta suosittelen: Khaled Hosseini - Tuhat loistavaa aurinkoa.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Varoitus! Saattaa sisältää sopimatonta materiaalia
On tasan yksi asia, josta antaisin heti giljotiinituomion, kenties myös alkupaloiksi ruoskintaa, varpaankynsien irti vetämistä, sormien katkomista, naulojen iskemistä jalkapohjiin, porausta ympäri kehoa, vaikkapa myös lihaksia voisi irrotella japanilaisella kokkiveitsellä, kaivaa simät päästä, repiä päänahan irti, leikata korvat irti, huulet, nenän, ja sitten lopuksi jos uhrissa vielä henki pihisee, terä vaan irti. Viuh! pään nostaisin seipään nokkaan, veisin näkyvälle paikalle ja työntäisin siihen kyltin jossa lukee "Yritäpä uudestaan".
Tämän kaiken tekisin eläinrääkkäjille. Se on asia, joka kuvottaa minua, oksettaa, tulen fyysisesti niin huonovointiseksi kuullessani mitä käsittämättömimmistä ihmispedoista, että voisin pyörtyä. Minä en vain ymmärrä, en jumalauta ymmärrä! Tulen niin vihaiseksi, tutisen raivosta, voisin omin käsin vääntää niskat nurin siltä saastaiselta häiriintyneeltä ihmiseltä, joka haluaa, siis voitteko käsittää HALUAA aiheuttaa eläimelle kipu tuskaa ja kärsimystä. Hyi helvetti. Hyi saatana.
Nyt varoitus, älä klikkaa tätä mikäli olet herkkä. Mutta jos klikkaat, yritä pyyhkiä mielikuva mielestäsi. Itse yritän juuri parhaillaan eliminoida muistijälkeä, en vain usko onnistuvani. Tämä nyt on taas vain yksi juttu tuhansien joukosta, mutta minä muistan tällaiset tapahtumat, enkä saa painajaista mielestäni. Minua tulee kuvottamaan ja raivostuttamaan joka ikinen kerta, kun muistan tuon. Haluaisin lähteä heti metsästämään syyllistä varsijousen kanssa ja tehdä sille saman kuin hän, ei, paremminkin SE sillä tuollaisella ei ole edes ihmisarvoa, erehtyi tekemään. Kun olisin ensin ampunut sitä muutamalla jousella silmään, toteuttaisin tuon ihanan kutkuttelevan rääkkäyssuunnitelmani.
En kai vain lietso väkivaltaan? En, muuten en kannata kidutuskammiota, ainoastaan eläinrääkkäjiä varten. Eläimet ovat minun sydämessäni tärkeämpiä kuin ihmiset, näin vain on ja on aina ollut. En edes jaksa enää esittää mitään aktivistia, teen vain pieniä omia valintojani joiden kautta voin vaikuttaa eläinten hyvinvointiin. Huolehdin omistani mitä suurimalla hellyydellä ja rakkaudella, ja teen sen myös muille apua tarvitseville. Olen työskennellyt eläinsuojeluyhdistyksessä, mutta olen huono työntekijä juuri siksi, kun en meinaa pysyä tolpillani nähdessäni sitä hätää ja kärsimystä. Vaikka kissat saavat väliaikaisen pelastuksen yhdistyksessä, ne häkit joissa niitä pidetään surettavat minua vieläkin. Ne ovat niin pieniä. Kissat ovat niin yksin. Joskus täytyy vain suojella itseään, olla itsekäs. Opin välttelemään lehtijuttuja Viron löytökoirista sen jälkeen, kun valvoin öitä itkien niiden pieniä ja surkeita asumuksia.
Joo, olen herkkis ja itkijä. Varmaan myös tekopyhä ja ties mitä. Mutta en valehtele sanoessani, ettei Kiinan maanjäristys herättänyt minussa juurikaan tunteita. Kun taas tuo uutinen sai minut melkein katatoniseen tilaan. Jostain syystä se menee minulla näin päin. Ja se on minusta ihan ok.
Tämän kaiken tekisin eläinrääkkäjille. Se on asia, joka kuvottaa minua, oksettaa, tulen fyysisesti niin huonovointiseksi kuullessani mitä käsittämättömimmistä ihmispedoista, että voisin pyörtyä. Minä en vain ymmärrä, en jumalauta ymmärrä! Tulen niin vihaiseksi, tutisen raivosta, voisin omin käsin vääntää niskat nurin siltä saastaiselta häiriintyneeltä ihmiseltä, joka haluaa, siis voitteko käsittää HALUAA aiheuttaa eläimelle kipu tuskaa ja kärsimystä. Hyi helvetti. Hyi saatana.
Nyt varoitus, älä klikkaa tätä mikäli olet herkkä. Mutta jos klikkaat, yritä pyyhkiä mielikuva mielestäsi. Itse yritän juuri parhaillaan eliminoida muistijälkeä, en vain usko onnistuvani. Tämä nyt on taas vain yksi juttu tuhansien joukosta, mutta minä muistan tällaiset tapahtumat, enkä saa painajaista mielestäni. Minua tulee kuvottamaan ja raivostuttamaan joka ikinen kerta, kun muistan tuon. Haluaisin lähteä heti metsästämään syyllistä varsijousen kanssa ja tehdä sille saman kuin hän, ei, paremminkin SE sillä tuollaisella ei ole edes ihmisarvoa, erehtyi tekemään. Kun olisin ensin ampunut sitä muutamalla jousella silmään, toteuttaisin tuon ihanan kutkuttelevan rääkkäyssuunnitelmani.
En kai vain lietso väkivaltaan? En, muuten en kannata kidutuskammiota, ainoastaan eläinrääkkäjiä varten. Eläimet ovat minun sydämessäni tärkeämpiä kuin ihmiset, näin vain on ja on aina ollut. En edes jaksa enää esittää mitään aktivistia, teen vain pieniä omia valintojani joiden kautta voin vaikuttaa eläinten hyvinvointiin. Huolehdin omistani mitä suurimalla hellyydellä ja rakkaudella, ja teen sen myös muille apua tarvitseville. Olen työskennellyt eläinsuojeluyhdistyksessä, mutta olen huono työntekijä juuri siksi, kun en meinaa pysyä tolpillani nähdessäni sitä hätää ja kärsimystä. Vaikka kissat saavat väliaikaisen pelastuksen yhdistyksessä, ne häkit joissa niitä pidetään surettavat minua vieläkin. Ne ovat niin pieniä. Kissat ovat niin yksin. Joskus täytyy vain suojella itseään, olla itsekäs. Opin välttelemään lehtijuttuja Viron löytökoirista sen jälkeen, kun valvoin öitä itkien niiden pieniä ja surkeita asumuksia.
Joo, olen herkkis ja itkijä. Varmaan myös tekopyhä ja ties mitä. Mutta en valehtele sanoessani, ettei Kiinan maanjäristys herättänyt minussa juurikaan tunteita. Kun taas tuo uutinen sai minut melkein katatoniseen tilaan. Jostain syystä se menee minulla näin päin. Ja se on minusta ihan ok.
maanantai 26. toukokuuta 2008
I have a dream
Joskus, tai no useimmiten, haluaisin vain unohtaa elämäni synkän puolen ja keskittyä kaikkeen muuhun. Huitaisisin saman tien kaiken piiloon ison villamaton alle ja olisin kuin muut. Vapaa, iloinen. Terve. Ei viittä mielialalääkettä päivässä, ei terapeutteja psykologeja psykiatreja, ei ahmimista ei oksentamista, ei masennusta, ei ahdistusta. Normaaliin elämään kuuluvaa ajoittaista ja tilanteiden aiheuttamaa masennusta ja ahdistusta täytyy terveenkin sietää, mutta ne kestäisin minäkin mielihyvin tähän omaan soppaani verrattuna.
Edessä on kesä ja ystävä. Mutta edessä on myös hoitohenkilökuntani lomat, joiden aikana olen aina kiikkumassa reunalla. Kaikki on epäselvää, en tiedä uusista lääkkeistä, en missä kontrollini järjestetään kesälomien aikana, en mistään mitään. Minä vain toivon, että voisin elää tämän kesän kuin normaali tyttö. Mennä muiden mukana ja kestää ihmisjoukot panikoimatta. Tämä yksi ykkösystäväni tietää ja ymmärtää minusta kaiken, mutta kesällä paikalle pelmahtaa joukko ex-kavereita, joilla ei ole muuta tietoa minusta kuin että se pimahti. Miten siinä sitten esität normaalia niille? Tiedän aiheuttavani hämmennystä ja kiusallisen tilanteen, jos nostan asioita pöydälle. Joten haluaisin hivuttaa ne pöydän alle. Koska haluaisin todella olla myös muiden kanssa, pystyä kommunikoimaan muidenkin kanssa. Tähän asti minä olen nähnyt kaksin ystäväni kanssa ja tämä taas ilman minua muiden kanssa.
Haluaisin hitto vie vaan unohtaa kaiken ja aloittaa alusta! Nyt on ihan sellainen olo, ainakin juuri tällä hetkellä. Huomenna voi olla toisin, kuten usein kohdallani onkin. Ylös alas ylös alas. Ehkä minun täytyy vain yrittää, ja niellä sitten pettymyksen karvasta litkua jos en onnistu ja lannistun.
Voi kyynel.
Edessä on kesä ja ystävä. Mutta edessä on myös hoitohenkilökuntani lomat, joiden aikana olen aina kiikkumassa reunalla. Kaikki on epäselvää, en tiedä uusista lääkkeistä, en missä kontrollini järjestetään kesälomien aikana, en mistään mitään. Minä vain toivon, että voisin elää tämän kesän kuin normaali tyttö. Mennä muiden mukana ja kestää ihmisjoukot panikoimatta. Tämä yksi ykkösystäväni tietää ja ymmärtää minusta kaiken, mutta kesällä paikalle pelmahtaa joukko ex-kavereita, joilla ei ole muuta tietoa minusta kuin että se pimahti. Miten siinä sitten esität normaalia niille? Tiedän aiheuttavani hämmennystä ja kiusallisen tilanteen, jos nostan asioita pöydälle. Joten haluaisin hivuttaa ne pöydän alle. Koska haluaisin todella olla myös muiden kanssa, pystyä kommunikoimaan muidenkin kanssa. Tähän asti minä olen nähnyt kaksin ystäväni kanssa ja tämä taas ilman minua muiden kanssa.
Haluaisin hitto vie vaan unohtaa kaiken ja aloittaa alusta! Nyt on ihan sellainen olo, ainakin juuri tällä hetkellä. Huomenna voi olla toisin, kuten usein kohdallani onkin. Ylös alas ylös alas. Ehkä minun täytyy vain yrittää, ja niellä sitten pettymyksen karvasta litkua jos en onnistu ja lannistun.
Voi kyynel.
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Purrrfect
Miksi, oi miksi ihmisen pitää peilata itseään toisista ihmisistä? Miksi toisten sanomiset ovat viittoja tielläni? Miksi uskon kaiken mitä minulle sanotaan vaikken pohjimmiltani uskoisikaan? Miksi lutistan itseni yhtä helposti kuin tupakan tumpin hiekkaan kengän kärjelläni? Miksi moitin itseäni kaikesta mahdollisesta ja vieläpä mahdottomastakin? Miksi minun täytyy hallita ja taitaa kaikki?
En ole koskaan tarpeeksi hyvä, sillä voisin aina olla parempi. Hitto miten voisin ruoskia itseäni tuostakin piirteestä.
Rakas joulupukki, annan minun rakastaa itseäni enemmän ettei minun tarvitsisi enää olla toisten marionetti.
ps. Kiitos jo etukäteen.
En ole koskaan tarpeeksi hyvä, sillä voisin aina olla parempi. Hitto miten voisin ruoskia itseäni tuostakin piirteestä.
Rakas joulupukki, annan minun rakastaa itseäni enemmän ettei minun tarvitsisi enää olla toisten marionetti.
ps. Kiitos jo etukäteen.
lauantai 24. toukokuuta 2008
Teoria miehistä vol. 2
Koska tämä aihe puhuttaa, jatkan tästä lisää.
Nuorena tutustuin helposti ihmisiin, myös poikiin. Olin rajattoman varma omasta erinomaisuudestani, hauskuudestani, kauneudestani - kaikesta. En epäillyt hetkeäkään, ettenkö saisi juuri sitä poitsua kenet halusin. Ja minähän halusin! Se oli niin helppoa silloin, ja koska itseluottamukseni oli reilusti yläkanttiin, ei siinä jäänyt epäilyksen varaa muillekaan. Ihan haikeana muistelen niitä aikoja, voisinpa olla se sama tyttö vieläkin. Edes kerran. Tuntuu, että elämä on muovannut minusta harmaan vanhuksen näinä välivuosina, jos vertaan menneitä nykyhetkeen.
Silloin koin pojat leikkikentäksi, jolla saattoi mellastaa ja vaihtaa pelaajaa milloin huvitti. Seurustelin liian nuorena liian paljon, liian vanhojen poikien kanssa. Mutta mukaan mahtui myös muutama tosi ihana poika, joita muistelen vieläkin hymy suupielessä. Minulla kävi hyvä tsäkä siinä mielessä, etten saanut pikkutyttönä suurempia kolhuja rakkaudessa. Otin yhteyttä niihin poikiin, joita vaanin ja ihmeen kaupalla haavitin useimmat. Yksi heistä oli muuten juuri tämä jonka kanssa juuri erosin. Lisäksi mukaan mahtuu myös pari kundi kundista, jotka onnistuivat pyristelemään seitistäni, ja johon en ollut ollenkaan tyytyväinen. Tähän päivään asti olen tuntenut jonkinlaista kostonhimoa, sellaista pakottavaa tarvetta tasata tilit, suudella suutelemattomat. Jos vielä joku päivä törmänä heihin kadulla, hyppään ilmalennon kautta kaulaan, pussaan ja tuuletan! Onnistuin sittenkin, ähäkutti!
Mjaa, no nykyhetki tulikin tutuksi edellisessä kirjoituksessa. Olen nuiva ja tylsä tyyppi, kaukana siitä miestennielijäpikkugiltsistä. Hetkittäin minua riivaa takaumat nuoruuden vimmaani, sekunnin murto-osan aikana ehdin jo kuvitella olevani edelleen samanlainen tehotyttö. Pelkään, että joskus noina flashback-hetkinäni teen jotain typerää, jotain mistä seuraa kiusallinen hiljaisuus ja maximaalinen itseinho. Minun pitää muistaa, että nyt olen tällainen ja tällaisena pysyn. Mutta toisaalta, jos ajattelen aina olevani niin tylsä ja rajoittunut ja ujo ja tyhmä ja ruma ja ties mitä, en anna itselleni edes mahdollisuutta. Huoh.
Noniin, nyt viimein asiaan...minulla on ollut tässä taka-ajatuksena pieni salaisuus. Sellainen kahdeksan vuoden salaisuus, hihi. Olipa kerran nuori minä, uusi vuosi ja ohi pyöräilevä poika. Ja seurasipa kerran vuosisadan ihastus! Ihastus, joka on kestänyt tähän päivään asti. Nyttemmin tiedän, että poika, eli nykyään mies, oli jo silloin kahdeksan vuotta sitten vanhempi kuin minä nyt. Nyttemmin tiedän hänestä paljon, olen jopa työskennellyt hänen kanssaan. Ja vuodesta toiseen jaksan olla ihastunut, saan siitä pientä iloa, kutkutusta mahanpohjaan ja tunnelmallisia suloisia unia. Vaikka olenkin koko tämän ajan seurustellut! Kamala tyttö, hyi hyi.
Siinä miehessä, miehessä isolla M:llä, on jotain niin mystisen vetoavaa. Vai onkohan sen magian salaisuus juuri siinä saavuttamattomuudessa? Nyt kun tämän eron jälkeen tunteet ovat olleet ihan solmussa, syömisoireilu karannut käsistä, kaikki tuntunut hajovan murusiksi käsiini - olen lohduttautunut pakenemalla omaan maailmaani. Siellä on parempi olla. Ja ehkä tämä Mies, joka myös asustaa maailmassani, on nyt jokin reaktio eron laukaisemiin tunteisiin, joita en tahdo käsitellä. En pysty vieläkään sisäistämään sitä, että olen nyt yksin, totaalisen yksin, joten loin maailman jossa on Mies. Ja arvatkaa vaan heikottaako, kun näen Miehen oikeasti! Onneksi en ole nähnyt muutamaan viikkoon. Punaistuisin varmaan syyllisen näköisenä, vaikkei kukaan voi ajatuksiani lukeakaan. Nyt minun pitäisi pitää mielessä kaikki faktat ja tilannetaju, eikä murskata unelmaa. Niin siinä kävisi, jos lähestyisin kaveria. Vaikka kovasti tekisi mieli kyllä. Ehkä juuri sen takia ajatukset pyörii aiheen ympärillä.
Mutta ensin tämä ero, se pitää käsitellä. Ja seuraavaksi hyväksyä, ettei voi saada kaikkea.
Nuorena tutustuin helposti ihmisiin, myös poikiin. Olin rajattoman varma omasta erinomaisuudestani, hauskuudestani, kauneudestani - kaikesta. En epäillyt hetkeäkään, ettenkö saisi juuri sitä poitsua kenet halusin. Ja minähän halusin! Se oli niin helppoa silloin, ja koska itseluottamukseni oli reilusti yläkanttiin, ei siinä jäänyt epäilyksen varaa muillekaan. Ihan haikeana muistelen niitä aikoja, voisinpa olla se sama tyttö vieläkin. Edes kerran. Tuntuu, että elämä on muovannut minusta harmaan vanhuksen näinä välivuosina, jos vertaan menneitä nykyhetkeen.
Silloin koin pojat leikkikentäksi, jolla saattoi mellastaa ja vaihtaa pelaajaa milloin huvitti. Seurustelin liian nuorena liian paljon, liian vanhojen poikien kanssa. Mutta mukaan mahtui myös muutama tosi ihana poika, joita muistelen vieläkin hymy suupielessä. Minulla kävi hyvä tsäkä siinä mielessä, etten saanut pikkutyttönä suurempia kolhuja rakkaudessa. Otin yhteyttä niihin poikiin, joita vaanin ja ihmeen kaupalla haavitin useimmat. Yksi heistä oli muuten juuri tämä jonka kanssa juuri erosin. Lisäksi mukaan mahtuu myös pari kundi kundista, jotka onnistuivat pyristelemään seitistäni, ja johon en ollut ollenkaan tyytyväinen. Tähän päivään asti olen tuntenut jonkinlaista kostonhimoa, sellaista pakottavaa tarvetta tasata tilit, suudella suutelemattomat. Jos vielä joku päivä törmänä heihin kadulla, hyppään ilmalennon kautta kaulaan, pussaan ja tuuletan! Onnistuin sittenkin, ähäkutti!
Mjaa, no nykyhetki tulikin tutuksi edellisessä kirjoituksessa. Olen nuiva ja tylsä tyyppi, kaukana siitä miestennielijäpikkugiltsistä. Hetkittäin minua riivaa takaumat nuoruuden vimmaani, sekunnin murto-osan aikana ehdin jo kuvitella olevani edelleen samanlainen tehotyttö. Pelkään, että joskus noina flashback-hetkinäni teen jotain typerää, jotain mistä seuraa kiusallinen hiljaisuus ja maximaalinen itseinho. Minun pitää muistaa, että nyt olen tällainen ja tällaisena pysyn. Mutta toisaalta, jos ajattelen aina olevani niin tylsä ja rajoittunut ja ujo ja tyhmä ja ruma ja ties mitä, en anna itselleni edes mahdollisuutta. Huoh.
Noniin, nyt viimein asiaan...minulla on ollut tässä taka-ajatuksena pieni salaisuus. Sellainen kahdeksan vuoden salaisuus, hihi. Olipa kerran nuori minä, uusi vuosi ja ohi pyöräilevä poika. Ja seurasipa kerran vuosisadan ihastus! Ihastus, joka on kestänyt tähän päivään asti. Nyttemmin tiedän, että poika, eli nykyään mies, oli jo silloin kahdeksan vuotta sitten vanhempi kuin minä nyt. Nyttemmin tiedän hänestä paljon, olen jopa työskennellyt hänen kanssaan. Ja vuodesta toiseen jaksan olla ihastunut, saan siitä pientä iloa, kutkutusta mahanpohjaan ja tunnelmallisia suloisia unia. Vaikka olenkin koko tämän ajan seurustellut! Kamala tyttö, hyi hyi.
Siinä miehessä, miehessä isolla M:llä, on jotain niin mystisen vetoavaa. Vai onkohan sen magian salaisuus juuri siinä saavuttamattomuudessa? Nyt kun tämän eron jälkeen tunteet ovat olleet ihan solmussa, syömisoireilu karannut käsistä, kaikki tuntunut hajovan murusiksi käsiini - olen lohduttautunut pakenemalla omaan maailmaani. Siellä on parempi olla. Ja ehkä tämä Mies, joka myös asustaa maailmassani, on nyt jokin reaktio eron laukaisemiin tunteisiin, joita en tahdo käsitellä. En pysty vieläkään sisäistämään sitä, että olen nyt yksin, totaalisen yksin, joten loin maailman jossa on Mies. Ja arvatkaa vaan heikottaako, kun näen Miehen oikeasti! Onneksi en ole nähnyt muutamaan viikkoon. Punaistuisin varmaan syyllisen näköisenä, vaikkei kukaan voi ajatuksiani lukeakaan. Nyt minun pitäisi pitää mielessä kaikki faktat ja tilannetaju, eikä murskata unelmaa. Niin siinä kävisi, jos lähestyisin kaveria. Vaikka kovasti tekisi mieli kyllä. Ehkä juuri sen takia ajatukset pyörii aiheen ympärillä.
Mutta ensin tämä ero, se pitää käsitellä. Ja seuraavaksi hyväksyä, ettei voi saada kaikkea.
perjantai 23. toukokuuta 2008
Teoria miehistä
Koska olen nyt yksin, ypöyksin kun erosin miehestä, mietin tulevaisuuttani ihmissuhteiden kannalta. Tajusin että tulen varmaan tästä lähtien olemaan yksin. Kamalaa itsesääliä jälleen kerran.
Mutta koska en pysty näkemään itseäni millään tavalla rakastettavana ihmisenä, saati sitten kauniina tai edes sen näköisenä, että kehtaisin mennä mihinkään missä miehiä liikkuu, kuka minut huomaisi? Olen lihava. Järkyttävän lihava. Tai kuten minulle kauniisti sanotaan "pyöreä, runsas". En halua olla pyöreä, mutta tajuan itsekin ettei perusruumiinrakennetta voi muuttaa. En voi murskata hartioitani tai lantiotani pienemmiksi, en voi sahata poskia kapeammiksi. Ovathan nuo kavenneet laihdutuksen myötä, mutta pulloposkilta näyttävät edelleen. Eikä vähiten siksi, että oksennan aivoni pönttöön säännöllisin väliajoin. Ja koska olen täysin vakuuttunut hirveydestäni, välttelen alitajuisesti miehiä.
Ja ehkä vielä edellistä suurempi ongelma on se, että olen pipipää. Kuka haluaisi seurustella tällaisen kanssa? Se on eri asia kun sairastuu suhteen aikana, se ei niin helposti erota, mutta uuden ihmisen kohdalla on helpompi valita. Jos joskus tapaisin jonkun, kuinka selittäisin tämän pimeän puoleni? Sori kulta, lähden tästä suljetulle. Hei vaan. Äijä pakkaisi kamat ja pinkoisi karkuun.
Kai niitä ymmärtäväisiäkin miehiä jossain luuraa. Toivottavasti törmään sellaiseen sitten kun on sen aika.
Paitsi että jos voisin valita kenet haluan, ottaisin Kari Taalasmaan. Unelmamies, joka syö jokaisessa kohtauksessaan jotain. Lohkoo veitsellä omenaa, lenkkiä, pitsaa. Nam. Tykkään Karin isätyylistä, muistuttaa omaa isääni. Juttelee Oonalle ihan mitä sattuu. Perussuomalainen mies.
Kiitos nam.
Mutta koska en pysty näkemään itseäni millään tavalla rakastettavana ihmisenä, saati sitten kauniina tai edes sen näköisenä, että kehtaisin mennä mihinkään missä miehiä liikkuu, kuka minut huomaisi? Olen lihava. Järkyttävän lihava. Tai kuten minulle kauniisti sanotaan "pyöreä, runsas". En halua olla pyöreä, mutta tajuan itsekin ettei perusruumiinrakennetta voi muuttaa. En voi murskata hartioitani tai lantiotani pienemmiksi, en voi sahata poskia kapeammiksi. Ovathan nuo kavenneet laihdutuksen myötä, mutta pulloposkilta näyttävät edelleen. Eikä vähiten siksi, että oksennan aivoni pönttöön säännöllisin väliajoin. Ja koska olen täysin vakuuttunut hirveydestäni, välttelen alitajuisesti miehiä.
Ja ehkä vielä edellistä suurempi ongelma on se, että olen pipipää. Kuka haluaisi seurustella tällaisen kanssa? Se on eri asia kun sairastuu suhteen aikana, se ei niin helposti erota, mutta uuden ihmisen kohdalla on helpompi valita. Jos joskus tapaisin jonkun, kuinka selittäisin tämän pimeän puoleni? Sori kulta, lähden tästä suljetulle. Hei vaan. Äijä pakkaisi kamat ja pinkoisi karkuun.
Kai niitä ymmärtäväisiäkin miehiä jossain luuraa. Toivottavasti törmään sellaiseen sitten kun on sen aika.
Paitsi että jos voisin valita kenet haluan, ottaisin Kari Taalasmaan. Unelmamies, joka syö jokaisessa kohtauksessaan jotain. Lohkoo veitsellä omenaa, lenkkiä, pitsaa. Nam. Tykkään Karin isätyylistä, muistuttaa omaa isääni. Juttelee Oonalle ihan mitä sattuu. Perussuomalainen mies.
Kiitos nam.
torstai 22. toukokuuta 2008
Jotain ihan muuta
Arg. Olisi mahtavaa nukkua edes yksi yö rauhallisesti, herätä aamulla levänneenä ja venytellä uniset jäsenet vetreiksi. Mutta minä taisin mennä väärään jonoon silloin kun unenlahjat jaettiin. Sama taistelu jatkuu vuodesta toiseen, lääkkeestä seuraavaan ja seuraavaan. Perushuonon unen lisäksi on näitä kausia, jolloin nukkuminen on kerta kaikkiaan mahdotonta. Ero, ruoka, pelot, ahdistus - nämä kaikki pyörivät yöllä mielessä niin että olen alkanut vältellä sänkyyn käymistä. Istun mieluummin sohvalla ja venytän iltaa, vaikka haluaisin nukahtaa ajoissa ja päästä taas yhdestä vaikeasta päivästä eroon. Aamulla en keksi hyvää syytä nousta sängystä, mikäli olen sinne päätynyt.
Äh, en osaa selittää nukkumisprosessin vaikeutta ja sitä stressiä, jonka otan nukkumisesta. Kadehdin niitä, jotka nukkuvat luonnollisesti. Ihan suoraan sanottuna kadehdin pirusti. Plääh mikä selitys.
Tarvitsisin jotain työtä aivoilleni. En tykkää olla täysin jouten. Vaikka en juuri nyt mitään jaksakaan tehdä mitään vaativaa tai sitovaa, haluaisin jotain pientä joka pitäisi minut koossa. En vain tiedä mitä se voisi olla. Ei mitään fyysistä, olen ajanut itseni pelottavan heikkoon kuntoon, sydän ei oikein tahdo jaksaa. Hitto mitä valitusta. Juu moi vaan.
ps. Tekemisideoita otetaan vastaan.
Äh, en osaa selittää nukkumisprosessin vaikeutta ja sitä stressiä, jonka otan nukkumisesta. Kadehdin niitä, jotka nukkuvat luonnollisesti. Ihan suoraan sanottuna kadehdin pirusti. Plääh mikä selitys.
Tarvitsisin jotain työtä aivoilleni. En tykkää olla täysin jouten. Vaikka en juuri nyt mitään jaksakaan tehdä mitään vaativaa tai sitovaa, haluaisin jotain pientä joka pitäisi minut koossa. En vain tiedä mitä se voisi olla. Ei mitään fyysistä, olen ajanut itseni pelottavan heikkoon kuntoon, sydän ei oikein tahdo jaksaa. Hitto mitä valitusta. Juu moi vaan.
ps. Tekemisideoita otetaan vastaan.
keskiviikko 21. toukokuuta 2008
Suurin niistä ei ollutkaan rakkaus
Suurimmat tunteeni ovat tyhjyys ja syyllisyys, nyt ja aina.
Tyhjyyttä ei voi koskaan täyttää, musta kumiseva kuilu minussa ei saa täydennystä mistään. Tuntuu kuin tämän elollisen biologisen kuoreni alla olisi koneisto. Jos rintaani tehtäisiin luukku, siellä sykkisi sähköinen keinosydän. Jos päälaeltani sahattaisiin viipale pois, alla raksuttaisi rautaisia rattaita, metallisia levyjä ja mikrosiru, joka pitää moottorin käynnissä. Kukaan ei vain ohjaa tätä masiinaa. Minut pantiin tähän maailmaan harhailemaan ja ottamaan turhia askeleita, ohjelmoitiin etsimään elämää ja oikeutta siihen.
Lapsellahan pitäisi olla oikeus olla, elää ja hengittää kun se elämään putkahtaa. Jostain syystä jotkut lapset eivät saa tuota oikeutta noin vain, automaattisesti. Heidän täytyy suorittaa, yrittää, pyrkiä ja lopulta epätoivoisesti roikkua elämän liepeessä pikkusormen varassa, jotta he ansaitsisivat paikan täältä. Kun elää jatkuvan putoamisen tunteen pelossa tai vallassa, ei ehdi nähdä elämää turvallisen välimatkan päässä reunalta. Ei edes tiedä, mitä keskellä on. Ei osaa kuvitellakaan millaista elämä voisi olla reunojen sisäpuolella.
Ja lopulta käteen jää vain tyhjyys. Kuilu luola monttu aukko, miksi sitä haluaa kutsua. Siellä se on, koko ajan pinnan alla. Itse yritän tilkitä sitä ostamalla, satuttamalla, ahmimalla, oksentamalla, laihduttamalla - mitä vain mikä voisi saada minut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka ansaitsee rakkautta ja turvaa.
Ja kaiken lisäksi sitä tuntee vielä syntistä syyllisyyttä siitä, että on. On olemassa. Muiden harmina, muiden vaivana, muiden taakkana. Antakaa anteeksi, että synnyin. Lieventävänä asianhaarana pitäisi huomioida se, etten suinkaan pyytänyt saada menolippua tähän elämään, ehen. En saanut vaihtoehtoa. Ja nyt minun pitäisi rämpiä tämä elämä läpi, suorittaa velvollisuuteni elää kunnes kuolema kuittaa minut. Ja tietysti luonnollinen kuolema, itsemurhahan ei tule kysymykseen. Se vasta olisikin syyllistä, aivan liian syntistä.
Mutta sen lisäksi, että olen syyllistynyt olemassa oloon, tunnen syyllisyyttä kaikesta. Ihan kaikesta. Etenkin viime aikoina siitä, että käytän yhteiskunnan rahoja ruokiin, jotka tungen kaksin käsin suuhuni ja lopulta kaksin sormin oksennan. Olen tässä miettinyt, miksi koen juuri oksentamisen erityisen syntiseksi. Kaikki olisi hyvin jos en tyhjentäisi vatsaani. Miksi? Olisinhan silti mättänyt kurkusta alas kuution ruokia, joilla näläkäkuoleman partaalla olevat lapset eläisivät vuoden. En tiedä. Ennen tein niin: söin, söin, söin ja pyyhkäisin vain muruset sormista, vatsa kasvoi ja vyötärö katosi, mutten miettinyt pätkän vertaa haittaako hotkimiseni jotakuta. Mutta se, että sen ruoan oksentaa, se on erityisen likaista. Se on niin noloa, että sen tahtoo salata kaikilta. Se on epänormaalia.
Tämä touhu on langettanut päälleni raskaan ja tuskaisen kirouksen, ihan kuin pääni yllä lepattaisi kärähtänyt musta sädekehä. Pelkään että ihmiset huomaavat sen, kun kävelen kadulla. Pidän laukussa pientä suuvesipulloa, ettei kukaan haistaisi hengityksestäni oksennusta. Vältän syömistä kenenkään nähden, olen aina juuri syönyt, maha ihan täynnä. "Elätkö sä nykyään pyhällä hengellä?" ne kysyvät. Juu, just sillä. Ja kotona odottaa iso kahdeksan hengen suklaakakku, en saa sitä mielestäni hetkeksikään, ja kun pompin kotiin en voi estää virnettä kasvoillani: Vihdoinkin kahden kakkuseni!
Totta tosiaan pöydällä on kakku. Maltan tuskin odottaa. Sulaisi nyt äkkiä.
Tyhjyyttä ei voi koskaan täyttää, musta kumiseva kuilu minussa ei saa täydennystä mistään. Tuntuu kuin tämän elollisen biologisen kuoreni alla olisi koneisto. Jos rintaani tehtäisiin luukku, siellä sykkisi sähköinen keinosydän. Jos päälaeltani sahattaisiin viipale pois, alla raksuttaisi rautaisia rattaita, metallisia levyjä ja mikrosiru, joka pitää moottorin käynnissä. Kukaan ei vain ohjaa tätä masiinaa. Minut pantiin tähän maailmaan harhailemaan ja ottamaan turhia askeleita, ohjelmoitiin etsimään elämää ja oikeutta siihen.
Lapsellahan pitäisi olla oikeus olla, elää ja hengittää kun se elämään putkahtaa. Jostain syystä jotkut lapset eivät saa tuota oikeutta noin vain, automaattisesti. Heidän täytyy suorittaa, yrittää, pyrkiä ja lopulta epätoivoisesti roikkua elämän liepeessä pikkusormen varassa, jotta he ansaitsisivat paikan täältä. Kun elää jatkuvan putoamisen tunteen pelossa tai vallassa, ei ehdi nähdä elämää turvallisen välimatkan päässä reunalta. Ei edes tiedä, mitä keskellä on. Ei osaa kuvitellakaan millaista elämä voisi olla reunojen sisäpuolella.
Ja lopulta käteen jää vain tyhjyys. Kuilu luola monttu aukko, miksi sitä haluaa kutsua. Siellä se on, koko ajan pinnan alla. Itse yritän tilkitä sitä ostamalla, satuttamalla, ahmimalla, oksentamalla, laihduttamalla - mitä vain mikä voisi saada minut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka ansaitsee rakkautta ja turvaa.
Ja kaiken lisäksi sitä tuntee vielä syntistä syyllisyyttä siitä, että on. On olemassa. Muiden harmina, muiden vaivana, muiden taakkana. Antakaa anteeksi, että synnyin. Lieventävänä asianhaarana pitäisi huomioida se, etten suinkaan pyytänyt saada menolippua tähän elämään, ehen. En saanut vaihtoehtoa. Ja nyt minun pitäisi rämpiä tämä elämä läpi, suorittaa velvollisuuteni elää kunnes kuolema kuittaa minut. Ja tietysti luonnollinen kuolema, itsemurhahan ei tule kysymykseen. Se vasta olisikin syyllistä, aivan liian syntistä.
Mutta sen lisäksi, että olen syyllistynyt olemassa oloon, tunnen syyllisyyttä kaikesta. Ihan kaikesta. Etenkin viime aikoina siitä, että käytän yhteiskunnan rahoja ruokiin, jotka tungen kaksin käsin suuhuni ja lopulta kaksin sormin oksennan. Olen tässä miettinyt, miksi koen juuri oksentamisen erityisen syntiseksi. Kaikki olisi hyvin jos en tyhjentäisi vatsaani. Miksi? Olisinhan silti mättänyt kurkusta alas kuution ruokia, joilla näläkäkuoleman partaalla olevat lapset eläisivät vuoden. En tiedä. Ennen tein niin: söin, söin, söin ja pyyhkäisin vain muruset sormista, vatsa kasvoi ja vyötärö katosi, mutten miettinyt pätkän vertaa haittaako hotkimiseni jotakuta. Mutta se, että sen ruoan oksentaa, se on erityisen likaista. Se on niin noloa, että sen tahtoo salata kaikilta. Se on epänormaalia.
Tämä touhu on langettanut päälleni raskaan ja tuskaisen kirouksen, ihan kuin pääni yllä lepattaisi kärähtänyt musta sädekehä. Pelkään että ihmiset huomaavat sen, kun kävelen kadulla. Pidän laukussa pientä suuvesipulloa, ettei kukaan haistaisi hengityksestäni oksennusta. Vältän syömistä kenenkään nähden, olen aina juuri syönyt, maha ihan täynnä. "Elätkö sä nykyään pyhällä hengellä?" ne kysyvät. Juu, just sillä. Ja kotona odottaa iso kahdeksan hengen suklaakakku, en saa sitä mielestäni hetkeksikään, ja kun pompin kotiin en voi estää virnettä kasvoillani: Vihdoinkin kahden kakkuseni!
Totta tosiaan pöydällä on kakku. Maltan tuskin odottaa. Sulaisi nyt äkkiä.
tiistai 20. toukokuuta 2008
Hurt
"I hurt myself today
to see if I still feel
I focus on the pain
the only thing that's real
the needle tears a hole
the old familiar sting
try to kill it all away
but I remember everything
what have I become?
my sweetest friend
everyone I know
goes away in the end
and you could have it all
my empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt
I wear this crown of thorns
upon my liar's chair
full of broken thoughts
I cannot repair
beneath the stains of time
the feelings disappear
you are someone else
I am still right here
what have I become?
my sweetest friend
everyone I know
goes away in the end
and you could have it all
my empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt
if I could start again
a million miles away
I would keep myself
I would find a way"
Johnny Cash - Hurt
to see if I still feel
I focus on the pain
the only thing that's real
the needle tears a hole
the old familiar sting
try to kill it all away
but I remember everything
what have I become?
my sweetest friend
everyone I know
goes away in the end
and you could have it all
my empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt
I wear this crown of thorns
upon my liar's chair
full of broken thoughts
I cannot repair
beneath the stains of time
the feelings disappear
you are someone else
I am still right here
what have I become?
my sweetest friend
everyone I know
goes away in the end
and you could have it all
my empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt
if I could start again
a million miles away
I would keep myself
I would find a way"
Johnny Cash - Hurt
sunnuntai 18. toukokuuta 2008
Tää vaan täällä
Huomenna olisi hyvä tilaisuus kertoa asiantuntijoille ongelmistani. En vain keksi yhtäkään hyvää keinoa ilmaista asiani niin, että se ymmärretään oikein. En kyllä tiedä mitä tarkoitan sanoilla ymmärtää ja oikein, voiko tällaista tajuta missään määrin "oikein"? Ei hajuakaan. Mietin ihan tosissani mitä sanoisin. Vai sanoisinko mitään. Olisi ehdottoman järkevää sanoa nyt eikä viiden vuoden päästä.
Mutta mitä hyötyä kertomisesta todella olisi? Eihän kellään ole kaiken korjaavaa valtikkaa, jota heilauttamalla voisin syödä normaalisti. Pallohan riippuisi edelleen minun jalassani, ja sillä seurauksella vielä että joutuisin häpeämään joka kerta nähdessäni terapeutin tai lääkärin. Koska ne tietäisivät ja näkisivät. En varmaankaan osaisi lopettaa touhua sillä seisauksella, kun joku saisi tietää. Joten pääsen itseäni miellyttävään lopputulokseen: turha puhua.
Tiedän ettei se mene ihan noin. Mutta tuntuu siltä. En pysty kuvittelemaan sitä tilannetta, kun avaisin suuni ja pudottaisin niitä kipeitä sanoja. Tästä ei tosiaan tule mitään. Voi piru.
Mutta mitä hyötyä kertomisesta todella olisi? Eihän kellään ole kaiken korjaavaa valtikkaa, jota heilauttamalla voisin syödä normaalisti. Pallohan riippuisi edelleen minun jalassani, ja sillä seurauksella vielä että joutuisin häpeämään joka kerta nähdessäni terapeutin tai lääkärin. Koska ne tietäisivät ja näkisivät. En varmaankaan osaisi lopettaa touhua sillä seisauksella, kun joku saisi tietää. Joten pääsen itseäni miellyttävään lopputulokseen: turha puhua.
Tiedän ettei se mene ihan noin. Mutta tuntuu siltä. En pysty kuvittelemaan sitä tilannetta, kun avaisin suuni ja pudottaisin niitä kipeitä sanoja. Tästä ei tosiaan tule mitään. Voi piru.
lauantai 17. toukokuuta 2008
One step closer
Tei ensimmäisen liikkeen, otin haparoivan askeleen oikeaan suuntaan. Aikani tutkailtuani (yksinäinen lauantai taas) ja tuumailtuani tilasin tämän kirjan: Lupa syödä. Minulla ei ole varaa ostaa kirjoja, mutta tämä on poikkeustilanne. Kotikirjastostani sitä ei löydy, ja vaikka olisikin löytynyt, en varmaankaan olisi kehdannut lainata sitä vanhoilta tutuilta. Nehän olisivat tietysti heti tajunneet, miksi haluan lukea ko. kirjan, sehän on heille yhtä selvää kuin minulle, senhän täytyy olla ja ne näkevät sen heti. Ihan varmasti, eiks jeh? Koskaan ei voi olla liian varovainen, ei ikinä. Kirjan olisi tietysti voinut tilata toisesta kirjastosta, mutta sehän olisi vielä selkeämpi viite: jos kerran haluan niin kovasti lukea sen kirjan, sen täytyy kertoa juuri minusta. Noin ne olisivat ajatelleet. Ja minäkö muka olen vainoharhainen? En koskaan, en missään asiassa.
Toivottavasti kirjalaskun eräpäivä on ensi kuun puolella, nyt joudun kituuttamaan kahdella kympillä. Hyvä puoli tässä on se, etten yksinkertaisesti enää voi ostaa yhtään ylimääräistä ruokaa. Kun jääkaapissa on vain kurkkua ja valo, pysyy elämä hallinnassa. Rahanpuutteen tuoma ahdistus sitä vastoin on riipivää. Ei voi tuntua kovin turvalliselta, kun tietää etteivät rahat riitä edes yllättävään lääkemenoon, puhumattakaan ruoasta ja laskuista. Näin ne köyhät kituuttaa. Ja tilaa silti kirjan. Minulla ei mene aina prioriteetit ihan järkevästi.
Tänään heräsin kuplivaan oloon aamuyöllä. Tunsin olevani shampajapullonkorkki nousemassa kohti pullon suuta ja pamahtamassa sitten lentoon: pum! Mieli oli kerrassaan loistava, kaikki tuntui helpolta ja hetken tiesin kaiken järjestyvän. Mutta kun taas töhötin ja meinasin revetä joka suuntaan, poltin kaiken energian nopeasti loppuun. Enkä edes todellisuudessa saanut tuon virtapiikin aikana aikaiseksi mitään, kunhan säntäilin ja huohotin. Iltapäivällä palauduin omaksi tylsäksi itsekseni. Siitä lähtien olen töröttänyt koneen ääressä, enkä tehnyt juuri mitään. Taaskaan. Selailin laiskasti mitä turhempia sivuja. Ainiin mutta löysinhän minä sen kirjan, jotain hyödyllistä kuitenkin.
Miten vietetään tavallista lauantai-iltaa? Pitäisikö tässä nyt tuikata sauna tuleen, katsoa telkkarista jotain viihdyttävää ja hassunhauskaa ohjelmaa, särpiä limonadia ja naureskella kissan kanssa kun on niin pirun hauskaa. Hahhaa.
Toivottavasti kirjalaskun eräpäivä on ensi kuun puolella, nyt joudun kituuttamaan kahdella kympillä. Hyvä puoli tässä on se, etten yksinkertaisesti enää voi ostaa yhtään ylimääräistä ruokaa. Kun jääkaapissa on vain kurkkua ja valo, pysyy elämä hallinnassa. Rahanpuutteen tuoma ahdistus sitä vastoin on riipivää. Ei voi tuntua kovin turvalliselta, kun tietää etteivät rahat riitä edes yllättävään lääkemenoon, puhumattakaan ruoasta ja laskuista. Näin ne köyhät kituuttaa. Ja tilaa silti kirjan. Minulla ei mene aina prioriteetit ihan järkevästi.
Tänään heräsin kuplivaan oloon aamuyöllä. Tunsin olevani shampajapullonkorkki nousemassa kohti pullon suuta ja pamahtamassa sitten lentoon: pum! Mieli oli kerrassaan loistava, kaikki tuntui helpolta ja hetken tiesin kaiken järjestyvän. Mutta kun taas töhötin ja meinasin revetä joka suuntaan, poltin kaiken energian nopeasti loppuun. Enkä edes todellisuudessa saanut tuon virtapiikin aikana aikaiseksi mitään, kunhan säntäilin ja huohotin. Iltapäivällä palauduin omaksi tylsäksi itsekseni. Siitä lähtien olen töröttänyt koneen ääressä, enkä tehnyt juuri mitään. Taaskaan. Selailin laiskasti mitä turhempia sivuja. Ainiin mutta löysinhän minä sen kirjan, jotain hyödyllistä kuitenkin.
Miten vietetään tavallista lauantai-iltaa? Pitäisikö tässä nyt tuikata sauna tuleen, katsoa telkkarista jotain viihdyttävää ja hassunhauskaa ohjelmaa, särpiä limonadia ja naureskella kissan kanssa kun on niin pirun hauskaa. Hahhaa.
perjantai 16. toukokuuta 2008
What a feeling
Suuria tunteita. Ne tulevat aina hyökyaaltona, vyöryvät ja kohisevat ylitseni niin etten tiedä pysyykö pieni kaarnalaivani pinnalla vai ei. Siksi pidän ne mieluiten visusti pinnan alla. En osaa ottaa niitä vastaan sellaisinaan.
Tänään olin hetken iloinen. Se on hyvä juttu. Tosi hyvä juttu.
Tänään myös tajusin tilanteeni raadollisuuden, epävarman elämäni ja jouduin kysymään itseltäni mitä nyt, miten tästä eteenpäin?
One step forward, two steps back.
Tänään olin hetken iloinen. Se on hyvä juttu. Tosi hyvä juttu.
Tänään myös tajusin tilanteeni raadollisuuden, epävarman elämäni ja jouduin kysymään itseltäni mitä nyt, miten tästä eteenpäin?
One step forward, two steps back.
torstai 15. toukokuuta 2008
Kuinkas sitten kävikään?
Tuossa pöydällä nököttää kassillinen ruokaa, jota en halunnut ostaa. Lähdin vain hakemaan pepsiä, ihan vilpittömänä ilman minkäänlaisia herkutteluhaluja. Eihän sitä limpparia olisi ollut ihan pakko hakea, mutta kun nyt kuitenkin päätin lähteä sitä ostamaan ja ehkä hieman saatoin haaveilla minttusuklaarakeista ja kaupan ovella oli ehdottomasti järkevämpää mennä sinne sisälle eikä kääntyä takaisin vain siksi, että saattaisin repsahtaa ja ostaa jotain pientä purtavaa, niin sitten menin kuitenkin vaarasta huolimatta. Ja sitten joku kytki minut sille "mässynmässyn" vaihteelle, koska kassalla huomasin haalineeni mukaani järkyttävän satsin purtavaa sen "pienen" sijasta. En tunne sanaa pieni ruoan suhteen. Enkä myöskään ilmaisua vähän. Kohtuullisesti. Ehei, ihme sanoja.
En missään nimessä haluaisi nyt ahmia, en jaksaisi ryhtyä meikinputsaukseen ja valmistelemaan vessaa koitokseen. Mutta kun nuo ruoat kuitenkin nyt ovat tuossa, ne kannattaa hotkia nyt heti eikä myöhemmin. Niin kauan kun ne ovat näkyvillä, tai jos edes tiedän että jossakin luukussa on ruokaa, en pysty ajattelemaan mitään muuta. Ne on saatava pois päiviltään. Nyt heti mieluiten. Ihan tämän kirjoituksen jälkeen. Ja koska käytin niihin ison osan viimeisistä rahoistani, olisi kerrassaan tyhmää heittää ne kompostiin nauttimasta niistä ensin. Eiks jeh? Näinhän se menee. Ainakin melkein.
Ahdistus poraa reikää kalloon. Syyllisyys alkaa painaa niin pirusti, että selkä taipuu. Otsa laahaa tuolla lattialla kissan ripistelemien hiekkamurusten seassa. Hitto kun olisi rahaa, soittaisin siivoojalle ja tilaisin tehokuurauksen tähän ummehtuvaan koppiin. En vaan jaksa imuroida. En millään.
Nyt on kai pakko syödä. Vaikken yhtään haluaisi, uskokaa pois että v*tuttaa niin p*erkeleesti kun tein sen taas! Puhu tässä nyt sitten hallinnasta ja lopettamisesta. Miten tällaista voi hallita? Kuka sen osaa? Miten sen oppii? Haluan ihan oikeasti eroon tästä ongelmasta ennen kuin se levähtää käsiin. Tai, no ennen kuin se levähtää vielä pahemmin.
Minä säälin itseäni. En jaksa edes vihata näin surkeaa ja säälittävää ihmistä. Käyn kuoppaan valmiiksi, sen jälkeen saa kivittää.
En missään nimessä haluaisi nyt ahmia, en jaksaisi ryhtyä meikinputsaukseen ja valmistelemaan vessaa koitokseen. Mutta kun nuo ruoat kuitenkin nyt ovat tuossa, ne kannattaa hotkia nyt heti eikä myöhemmin. Niin kauan kun ne ovat näkyvillä, tai jos edes tiedän että jossakin luukussa on ruokaa, en pysty ajattelemaan mitään muuta. Ne on saatava pois päiviltään. Nyt heti mieluiten. Ihan tämän kirjoituksen jälkeen. Ja koska käytin niihin ison osan viimeisistä rahoistani, olisi kerrassaan tyhmää heittää ne kompostiin nauttimasta niistä ensin. Eiks jeh? Näinhän se menee. Ainakin melkein.
Ahdistus poraa reikää kalloon. Syyllisyys alkaa painaa niin pirusti, että selkä taipuu. Otsa laahaa tuolla lattialla kissan ripistelemien hiekkamurusten seassa. Hitto kun olisi rahaa, soittaisin siivoojalle ja tilaisin tehokuurauksen tähän ummehtuvaan koppiin. En vaan jaksa imuroida. En millään.
Nyt on kai pakko syödä. Vaikken yhtään haluaisi, uskokaa pois että v*tuttaa niin p*erkeleesti kun tein sen taas! Puhu tässä nyt sitten hallinnasta ja lopettamisesta. Miten tällaista voi hallita? Kuka sen osaa? Miten sen oppii? Haluan ihan oikeasti eroon tästä ongelmasta ennen kuin se levähtää käsiin. Tai, no ennen kuin se levähtää vielä pahemmin.
Minä säälin itseäni. En jaksa edes vihata näin surkeaa ja säälittävää ihmistä. Käyn kuoppaan valmiiksi, sen jälkeen saa kivittää.
keskiviikko 14. toukokuuta 2008
Can´t stand this anymore
En saanut itkua loppumaan ilman moxia. Ihmeellinen pilleri, se irrottaa kylmät lonkerot kaulalta ja laskee hengityksen kulkemaan vapaana, auttaa ajattelemaan selkeästi ja suhteuttamaan asioiden mittapuun. Ja ennen kaikkea saatteelee murskaavan syyllisyyden hetkeksi pois. Hei hei vaan, älä palaa pian.
Itkin koska päästin miljoonannen valheen. Kun voin huonosti, kaikkein huonoimmin, muutun rehellisestä äärimmäisen epäluotettavaksi, mestarivalehtelijaksi. Hyppään hautaan ennemmin kuin paljastan totuuden voinnistani, kellekään. Lääkärini sanoi viimeksi minun olevan 98% luotettava, mutta että se jäljelle jäävä 2% huolestuttaa häntä. Ja siinä hän oli oikeassa, juuri sen kahden prosentin verran olen huijannut. Kauniisti sanottuna jättänyt mainitsematta. Silti kärsin kamalista tunnontuskista kun sumutan läheisiäni, olen puhunutkin tästä täällä.
Olen oksentanut suupieleni halki. En voinut vedota B-vitamiinin puutteeseen, sillä syön jatkuvasti voimakasta B-vitamiinia sen puutoksen ja vähälihaisen ruokavalioni takia. Joten vetosin ties mihin puutoksiin ja syihin. Hiukseni alkoivat tippuilla jo kuukausi sitten, ja sen olen onnistunut peittämään hyvin. Kunnes nyt kun alan jo itsekin olla huolissani joka paikkaan jäävistä hiustupoistani, tukanpesu pelottaa jo etukäteen kun tiedän näkeväni sen järkyttävän sulkasadon käsissäni. Pyyhkeeni on täynnä, kirjaimellisesti täynnä suortuviani. Keksin selittää sen samalla oudolla "puutostilalla", joka myös suupieliä ratkoo. Vaikka minä tiedän aivan tasan tarkkaan mistä tuo kaikki johtuu! Kuten myös huimaus, nukkumaan käydessä ylilyöntejä pomppiva sydän, etuhampaiden vihlonta...kaikki tämä nyt jo, vaikka aikaa on kulunut vain kuukausia. Haluanko jatkaa tätä? Haluanko todella sairastua bulimiaan? Upota uuteen syvyyteen?
En. En. Minusta se on noloa. Minä häpeän sitä. Minä pelkään sitä. Vihaan sitä. Haluan lopettaa sen. Yksi kohtaus laukaisee toisen ja se seuraavan ja se vielä yhden ja se vielä yhden ja yhden ja yhden. Jokainen kohtaus saa minut käpertymään sohvalle sykkyrään ja itkemään vielä lohduttomammin kuin ennen ruokasessiota. Minä vihaan tätä jo nyt. En voi kuin kuvitella millaista elämä jatkuvassa oksennuskierteessä on kun se jatkuu vuosia. Ja nyt minä haluan panna tälle jutulle stopin heti alkuunsa. Rytmihäiriöt ja huimaus tuntuu oikeasti pelottavalta, pieni suoni sykkii ohimolla niin hädissään, että pelkään sen puhkeavan, kurkku on käheä ja jatkuvasti poltteleva. Olo ei parane yhtään, ahdistus ei helpotu. Kaikki menee vain pieleen.
Minulle ollaan mukavia ja minua halutaan piristää. Ja samalla minä kannan niin painavaa salaisuutta, etten millään jaksa. Kunpa joku kysyisi suoraan, niin minä vastaisin suoraan. Mutta ei, ei ne arvaa. Enkä minä kehtaa kertoa, ne ajattelisivat ettei tuo nyt voi sellaista tehdä, pyh, kuhan yrittää olla sairas.
Minä koen olevani sairas. Mutta pelkään että ongelmani (ihan kaikki niistä, ei pelkästään tämä syömissekoilu) eivät ole vakavia muiden silmissä, ja että minut nauretaan ulos jos kerron.
Lääkkeiden täyteistä yötä. Snif.
Itkin koska päästin miljoonannen valheen. Kun voin huonosti, kaikkein huonoimmin, muutun rehellisestä äärimmäisen epäluotettavaksi, mestarivalehtelijaksi. Hyppään hautaan ennemmin kuin paljastan totuuden voinnistani, kellekään. Lääkärini sanoi viimeksi minun olevan 98% luotettava, mutta että se jäljelle jäävä 2% huolestuttaa häntä. Ja siinä hän oli oikeassa, juuri sen kahden prosentin verran olen huijannut. Kauniisti sanottuna jättänyt mainitsematta. Silti kärsin kamalista tunnontuskista kun sumutan läheisiäni, olen puhunutkin tästä täällä.
Olen oksentanut suupieleni halki. En voinut vedota B-vitamiinin puutteeseen, sillä syön jatkuvasti voimakasta B-vitamiinia sen puutoksen ja vähälihaisen ruokavalioni takia. Joten vetosin ties mihin puutoksiin ja syihin. Hiukseni alkoivat tippuilla jo kuukausi sitten, ja sen olen onnistunut peittämään hyvin. Kunnes nyt kun alan jo itsekin olla huolissani joka paikkaan jäävistä hiustupoistani, tukanpesu pelottaa jo etukäteen kun tiedän näkeväni sen järkyttävän sulkasadon käsissäni. Pyyhkeeni on täynnä, kirjaimellisesti täynnä suortuviani. Keksin selittää sen samalla oudolla "puutostilalla", joka myös suupieliä ratkoo. Vaikka minä tiedän aivan tasan tarkkaan mistä tuo kaikki johtuu! Kuten myös huimaus, nukkumaan käydessä ylilyöntejä pomppiva sydän, etuhampaiden vihlonta...kaikki tämä nyt jo, vaikka aikaa on kulunut vain kuukausia. Haluanko jatkaa tätä? Haluanko todella sairastua bulimiaan? Upota uuteen syvyyteen?
En. En. Minusta se on noloa. Minä häpeän sitä. Minä pelkään sitä. Vihaan sitä. Haluan lopettaa sen. Yksi kohtaus laukaisee toisen ja se seuraavan ja se vielä yhden ja se vielä yhden ja yhden ja yhden. Jokainen kohtaus saa minut käpertymään sohvalle sykkyrään ja itkemään vielä lohduttomammin kuin ennen ruokasessiota. Minä vihaan tätä jo nyt. En voi kuin kuvitella millaista elämä jatkuvassa oksennuskierteessä on kun se jatkuu vuosia. Ja nyt minä haluan panna tälle jutulle stopin heti alkuunsa. Rytmihäiriöt ja huimaus tuntuu oikeasti pelottavalta, pieni suoni sykkii ohimolla niin hädissään, että pelkään sen puhkeavan, kurkku on käheä ja jatkuvasti poltteleva. Olo ei parane yhtään, ahdistus ei helpotu. Kaikki menee vain pieleen.
Minulle ollaan mukavia ja minua halutaan piristää. Ja samalla minä kannan niin painavaa salaisuutta, etten millään jaksa. Kunpa joku kysyisi suoraan, niin minä vastaisin suoraan. Mutta ei, ei ne arvaa. Enkä minä kehtaa kertoa, ne ajattelisivat ettei tuo nyt voi sellaista tehdä, pyh, kuhan yrittää olla sairas.
Minä koen olevani sairas. Mutta pelkään että ongelmani (ihan kaikki niistä, ei pelkästään tämä syömissekoilu) eivät ole vakavia muiden silmissä, ja että minut nauretaan ulos jos kerron.
Lääkkeiden täyteistä yötä. Snif.
Hei kansalaiset
Havahduin tänään näkemään peilikuvani. Tukkani oli muotoutunut jatkuvan sängyssä makaamisen vuoksi rasvaiseksi irokeesiksi, olin töyhtötiainen. Housuilla ja paidalla oli viikon ruokalista, yritin muistella milloin olin viimeksi kiikuttanut pyykkejä pesuun. Hengistys lemahti viemäriltä, vaikka pesenkin hampaat monta kertaa päivässä oksentelun takia. Ei enää Colgate max fresh with cooling crystals auta.
Ei muuta kuin tomumaja suihkun alle, juuriharja ja mäntysuopa käyttöön, litra Vademacum-suuvettä kitusiin ja puhtaat rytkyt päälle! Ja sen jälkeen olikin hyvä vörniä takaisin peiton alle. Olo ei parantunut, eikä mieli kirkastunut, mutta tunsin itseni ainakin hetken normaaliksi kansalaiseksi joka peseytyy. Siihen kuluikin tämän päivän voimat. Olen perustavanlaatuisessa koomassa, enemmin tai vähemmin ajankohtaisten tapahtuminen johdosta.
Mutta olen lukenut, siihen olen sentään kyennyt. Pystyn keskittymään tekstiin, jopa juoneenkin ja se onkin ollut mitä parhain pakokeino todellisuudesta. Nyt Tiitiäinen suosittelee:
Niina Hakalahti teki sen, hykerryttävän hyvän kirjan. Yksinkertaisesti: lue tämä.
Jäi vähän lyhyeksi suosikit, yhtäkkiä en muista mitä muuta olen lukenut. No tuosta on hyvä aloittaa!
Olen katsonut myös parhaan dokumentin aikoihin. Onneksi asun Suomessa. Tein ristinmerkkiä tuon kirjoittaessani ja tehkää tekin. Kun olet nähnyt tämän, tiedät enemmän. Vaikka ko. dokumenttia kritisoidaan jatkuvasti kun se on niin sitä, liian tätä, ihan skeidaa, kamalaa politiikkaa, Moore on elävä sittiäinen ja jajaja - se on silti hyvä dokumentti. Piste.
edit. Eliminoin tämän tekstin kommentit varmuuden vuoksi, taisin paljastaa liikaa yhdessä omassa kommentissani. Ja jos joku ehti yhdistää minut aiempiin blogeihini, pyydän kauniisti pitämään suunsa supussa :) Joohan? Ettei tarvitse taas ryhtyä pakoilemaan.
Ei muuta kuin tomumaja suihkun alle, juuriharja ja mäntysuopa käyttöön, litra Vademacum-suuvettä kitusiin ja puhtaat rytkyt päälle! Ja sen jälkeen olikin hyvä vörniä takaisin peiton alle. Olo ei parantunut, eikä mieli kirkastunut, mutta tunsin itseni ainakin hetken normaaliksi kansalaiseksi joka peseytyy. Siihen kuluikin tämän päivän voimat. Olen perustavanlaatuisessa koomassa, enemmin tai vähemmin ajankohtaisten tapahtuminen johdosta.
Mutta olen lukenut, siihen olen sentään kyennyt. Pystyn keskittymään tekstiin, jopa juoneenkin ja se onkin ollut mitä parhain pakokeino todellisuudesta. Nyt Tiitiäinen suosittelee:
Niina Hakalahti teki sen, hykerryttävän hyvän kirjan. Yksinkertaisesti: lue tämä.
Jäi vähän lyhyeksi suosikit, yhtäkkiä en muista mitä muuta olen lukenut. No tuosta on hyvä aloittaa!
Olen katsonut myös parhaan dokumentin aikoihin. Onneksi asun Suomessa. Tein ristinmerkkiä tuon kirjoittaessani ja tehkää tekin. Kun olet nähnyt tämän, tiedät enemmän. Vaikka ko. dokumenttia kritisoidaan jatkuvasti kun se on niin sitä, liian tätä, ihan skeidaa, kamalaa politiikkaa, Moore on elävä sittiäinen ja jajaja - se on silti hyvä dokumentti. Piste.
edit. Eliminoin tämän tekstin kommentit varmuuden vuoksi, taisin paljastaa liikaa yhdessä omassa kommentissani. Ja jos joku ehti yhdistää minut aiempiin blogeihini, pyydän kauniisti pitämään suunsa supussa :) Joohan? Ettei tarvitse taas ryhtyä pakoilemaan.
maanantai 12. toukokuuta 2008
Huokaus
En ole aiemmin tutustunut suuremmin Stellan tuotantoon, mutta uuden levyn kappaleet ovat sanoituksista päätellen täydellisiä. Tässä pätkä biisistä "Rauhoitettu" - kantsii samalla tsekata muutkin täältä. Itse kuulun niihin ihmisiin, joille sanoitukset ovat koko musiikin idea. Voin kuunnella lähes mitä vain, jos siinä on kauniit ja sattuvat sanat.
"--Roskat talloo mun matolle
Kukat kuolee, kun ei kastele
Valoa ei täällä saa
päälle laittaa, että ei vaan
päälle laittaa, että ei vaan
olento paljastuisi piilostaan
ihmisten maailmaan
Tässä nyt oon
Pääsiskö perhonen lentoon
Joskus neulalla itsekin sellaisen tauluun kiinnitin
niin rauhoitin
Tässä nyt oon
Pääsiskö perhonen lentoon
Lasipurkissa jähmetyn, tunnen kun voimat hupenee
Ne vähenee
Miten osaisin mä olla niin kuin nuo muut
vai onko jossain joku paikka, jonne kuulun
Missä toiset samanlaiset mua oottaa
planeetalleen jo palaamaan"
sunnuntai 11. toukokuuta 2008
Piipaa-autoja
Ollako vai eikö olla? Mieleni muuttuu tyypillisesti taas tunnin välein. En halua erota. Haluan ehdottomasti erota. En halua jäädä yksin. Se on suurin pelkoni. Mutta ehkä joskus olisi helpompaa vain huolehtia omista murheista ja ongelmista. Mutta eikö parisuhteessa olekin ideana saada ja antaa apua? Mutta minua on huijattu. Olen loukkaantunut. Ja suuttunut. Ja raivoissani. Ja kostonhimoinen. Haluan uuden miehen, äkkiä! Se olisi tyhmää, kärsisin varmasti vain enemmän. Mutta kärsinkö minä edes nyt? En pysähdy ajattelemaan, tiskasin vimmattuna varmuuden vuoksi kaikki lasit kuivauskaapista. Etteivät pöylyynny. Ja ettei ajatukseni kulkisi.
Tässä melko vieressä menee yksi suurista valtateistä, jossa kolahtelee vähän väliä (mutta täällä meluvallien takana on rauhallista ja hiljaista elää). Ambulansseja, paloautoja, poliiseja. Pelkään hälytysajoneuvojen ääniä. Olen saanut kaksi kertaa katastrofiuutisen pillien jälkeen, molemmilla kerroilla läheinen pahassa kolarissa. Not nice.
Tässä melko vieressä menee yksi suurista valtateistä, jossa kolahtelee vähän väliä (mutta täällä meluvallien takana on rauhallista ja hiljaista elää). Ambulansseja, paloautoja, poliiseja. Pelkään hälytysajoneuvojen ääniä. Olen saanut kaksi kertaa katastrofiuutisen pillien jälkeen, molemmilla kerroilla läheinen pahassa kolarissa. Not nice.
lauantai 10. toukokuuta 2008
Moxeissa päivä menee yllättävän nopeasti. Ensin oli aamu, nyt onkin ilta. Vau, mitä siinä välillä tapahtui? Se on vähän pimennossa, tuntuu että taisin tehdä jotain mutten kuitenkaan oikeastaan mitään. No yksi synkkä päivä ainakin taas takana.
Ajatteletteko muuten koskaan, että jokainen päivä on oikeasti ainoa laatuaan? Joskus havahdun tajuamaan, että jos aina toivon tämän päivän olevan jo ohi ja jatkan näin, kohta olenkin jo 80-vuotias enkä vieläkään todella elänyt päivääkään. Nämä päiväthän pyörivät kohti loppua, milloin lakkaan odottamasta jotain uutta ja parempaa? Pitäisikö todellakin vain "nauttia tästä päivästä"? Niinhän ne neuvovat. Vieras ajatus minulle. Jatkan odottamista.
Hirveä nälkä, olen vähän paastoillut eilisten oksennussessioiden vuoksi. Onneksi on Pepsi Max.
Ajatteletteko muuten koskaan, että jokainen päivä on oikeasti ainoa laatuaan? Joskus havahdun tajuamaan, että jos aina toivon tämän päivän olevan jo ohi ja jatkan näin, kohta olenkin jo 80-vuotias enkä vieläkään todella elänyt päivääkään. Nämä päiväthän pyörivät kohti loppua, milloin lakkaan odottamasta jotain uutta ja parempaa? Pitäisikö todellakin vain "nauttia tästä päivästä"? Niinhän ne neuvovat. Vieras ajatus minulle. Jatkan odottamista.
Hirveä nälkä, olen vähän paastoillut eilisten oksennussessioiden vuoksi. Onneksi on Pepsi Max.
perjantai 9. toukokuuta 2008
Köh köh
Hihi, piristystä iltaan. Nauroin makeasti.
Tässä pientä iltatriviaa: Eysenckin persoonallisuuskysely
Mitään hauskaahan tässä varsinaisesti ei ole, mutta jotenkin nuo tulosprosenttini olivat niin omannäköisiäni.
11% - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
25% - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
100% - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
21% - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.
Neuroottinen, minäkö?
Tässä pientä iltatriviaa: Eysenckin persoonallisuuskysely
Mitään hauskaahan tässä varsinaisesti ei ole, mutta jotenkin nuo tulosprosenttini olivat niin omannäköisiäni.
11% - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
25% - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
100% - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
21% - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.
Neuroottinen, minäkö?
Runsaudensarvi
Olen yksin ja on paha olla. Söin pitkästä aikaa oikein kunnolla, siis tosi kunnolla ja pääsin ähkyn kautta euforiaan. Kun tyhjentää ratkeamaisillaan olevan vatsan, sen tyhjyys ja ontto kumeus tuntuu ihan taivaalliselta. Hetken on kuin höyhen. Kunnes katsoo peiliin.
Loukkaannuin pahasti, kun eräs ihminen luonnehti minua "runsaaksi". Runsas = läski, ay? Hän ei ole siis ainakaan huomannut laihtumistani. Iski heti hirveä tarmo keventää lisää. En halua, että minua enää voidaan kuvata runsaaksi. Järkyttävä sana.
En todellakaan tiedä mitä tekisin. Makaan ja yritän lukea, kävelen ympyrää (kämppäni lattiassa on varmasti pian syvä rinki), yritän itkeä. Olen kerta kaikkiaan turta. Jos lasken asioita mieleeni, siihen tiedostavaan osioon, ahdistus alkaa virrata suonissa kuin syanidi. Ei kiitos ajatuksia. Ei kiitos mitään.
Paitsi kipua, sitä riittää. Siis sydämen lisäksi niskassa, hartioissa, pitkissä selkälihaksissa, nilkoissa, polvissa, kyynärpäissä, ranteissa, rintalastassa, olkapäissä, käsivarsissa. Tässä tytössä ei ole kohtaa, joka ei olisi kipua kokenut. Haluan heti paikalla sopeutumiskuntoutukseen. Heti. Sellaista pitäisi ehdottomasti olla tarjossa nuorille reumapotilaille. Enhän minä siis ole edes nuori, tiedän ihan lapsiakin ko. diagnoosilla, mutta jotain opastusta tai mitä tahansa apua olisi hyvä olla tarjolla. Oikeasti en jaksa tätä fysiikkaa hirveästi juuri nyt surra, olisi vain kiva päästä pois kotoa johonkin puolihoitoon. Vaikka sitten reumasairaalaan, on se taatusti jännempi paikka kuin suljettu.
Olisin kyllä nyt valmis lähtemään osastollekin. Mutta varmasti liian hyväkuntoinen sinne. Pitäisi olla vekit ranteissa ja pillerit navassa.
Loukkaannuin pahasti, kun eräs ihminen luonnehti minua "runsaaksi". Runsas = läski, ay? Hän ei ole siis ainakaan huomannut laihtumistani. Iski heti hirveä tarmo keventää lisää. En halua, että minua enää voidaan kuvata runsaaksi. Järkyttävä sana.
En todellakaan tiedä mitä tekisin. Makaan ja yritän lukea, kävelen ympyrää (kämppäni lattiassa on varmasti pian syvä rinki), yritän itkeä. Olen kerta kaikkiaan turta. Jos lasken asioita mieleeni, siihen tiedostavaan osioon, ahdistus alkaa virrata suonissa kuin syanidi. Ei kiitos ajatuksia. Ei kiitos mitään.
Paitsi kipua, sitä riittää. Siis sydämen lisäksi niskassa, hartioissa, pitkissä selkälihaksissa, nilkoissa, polvissa, kyynärpäissä, ranteissa, rintalastassa, olkapäissä, käsivarsissa. Tässä tytössä ei ole kohtaa, joka ei olisi kipua kokenut. Haluan heti paikalla sopeutumiskuntoutukseen. Heti. Sellaista pitäisi ehdottomasti olla tarjossa nuorille reumapotilaille. Enhän minä siis ole edes nuori, tiedän ihan lapsiakin ko. diagnoosilla, mutta jotain opastusta tai mitä tahansa apua olisi hyvä olla tarjolla. Oikeasti en jaksa tätä fysiikkaa hirveästi juuri nyt surra, olisi vain kiva päästä pois kotoa johonkin puolihoitoon. Vaikka sitten reumasairaalaan, on se taatusti jännempi paikka kuin suljettu.
Olisin kyllä nyt valmis lähtemään osastollekin. Mutta varmasti liian hyväkuntoinen sinne. Pitäisi olla vekit ranteissa ja pillerit navassa.
torstai 8. toukokuuta 2008
Näyttää siltä ettei hyvältä näytä
Tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, etten jaksa ollenkaan nousta sängystä. Viime aikoina olen vaivihkaa pitkittänyt sängyssä lojumista, mutta tänä aamuna mielessäni pyöri "miksi ihmeessä nousisin?". Nukun taas öisin huonosti, heräilen neljästä lähtien ja pyörin sängyssä unen ja valveen välillä. Jäin siis aamulla horrostamaan sänkyyn moneksi tunniksi. Tiukkis päässäni raivosi sylkipisarat lennellen, että nostahan nyt se ruhosi, menee muuten rutiinit sekaisin. Ja siinä maatessani kävin tiukkaa keskustelua itseni kanssa, tuntui siltä että pakko nousta, mutta siltä etten halua nousta. Lopulta tupakanhimo veti minut pystyyn.
Seuraavaksi stressasin sängyn petaamisesta. Se on vaan pakko tehdä joka aamu, vaikka vihaan koko hommaa, vaikken koskaan jaksaisi tehdä sitä - se on PAKKO tehdä. Yksi neuroosini. Meinasin purskahtaa itkuun ihan vain siksi, että minusta tuntui etten haluaisi pedata sänkyä. Siinä taas tajusi, että olen masentunut, masentuneempi kuin yleensä aamuisin, mutta myös sen että elän todellakin omien sääntöjeni vankina. Minulla ei ole oikeutta jättää sitä kirotun päiväpeittoa lattialle. En siis jättänyt.
Kun tällaiset normaalit asiat ovat joskus näin vaikeita, kun jo pelkkä hengissä pysyminen vaatii taistelua, niin normaalit vastoinkäymiset ovat sitten jo ihan ylitsepääsemättömiä. Voipi olla, tai ehkä onkin jo semmottinen tilanne, että tulee ero. Ei jaksa. Ei pysty. En millään haluaisi tuntea yhtäkään tunnetta, käsitellä minkäänlaista surullista asiaa, aloittaa suurta psyykkausta jotta kestäisin tämän tilanteen. Siitäkin voi ottaa nimittäin stressin, siitä tuleeko jokainen tuntemus ja pieninkin tunne varmasti käsiteltyä, ettei vaan tulisi taas padottua tunteita ja aiheutettua itselleen turhan pitkää kärsimystä. Mutta miten käsitellä yhtään mitään, kun ei perkele tunnu miltään. Anteeksi, kiroilen taas.
Ahdistaa ihan hirveästi, kun en osaa keskittyä tuntemaan. Olisin surullinen, haluaisin itkeä, raivota, hautoa kostoa, ihan mitä vaan jos kykenisin. Mutta minä vain istun kotona ja siivoan mekaanisesti keittiön kaappeja. Haluaisin jo unohtaa kaiken, kunpa olisi vierähtänyt jo vuosi ja kaikki olisi taas hyvin. Tai edes jotenkin. Haluaisin myös jatkaa suhdetta, vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä. Se tuntuisi vaan helpommalta kuin tämä vahvan ja itsenäisen esittäminen, jota tilanne nyt vaatii. Sillä haluanko todella jäädä huijattavaksi vai säilyttää ylpeyteni? Niinpä. Valitsepa siitä sitten. Olen seurustellut ihan nuoresta lähtien, joten eipä ole tullut vastaan vielä yhtäkään "oikeaa" eroa. Mutta lähipiiriä seurattuani ennustan, ettei tule olemaan ainakaan hauskaa.
Ihan sama. En voi hallita koko maailmankaikkeutta, vaikka kuinka yrittäisin. Pelkään kaaosta, sitä että kaikki menee tosi tosi pahaan myttyyn, ellen pyri säheltämään joka asian ja päätöksen kanssa. Sillä toisethan eivät osaa tehdä päätöksiä niin, että lukisivat samalla ajatuksiani ja ahdistuskäyrääni. Pelottaa kun jokin asia onkin jonkun toisen käsissä. Vaikka tämä ehkä-ero onkin minun käsissäni. Huhhuh.
Seuraavaksi stressasin sängyn petaamisesta. Se on vaan pakko tehdä joka aamu, vaikka vihaan koko hommaa, vaikken koskaan jaksaisi tehdä sitä - se on PAKKO tehdä. Yksi neuroosini. Meinasin purskahtaa itkuun ihan vain siksi, että minusta tuntui etten haluaisi pedata sänkyä. Siinä taas tajusi, että olen masentunut, masentuneempi kuin yleensä aamuisin, mutta myös sen että elän todellakin omien sääntöjeni vankina. Minulla ei ole oikeutta jättää sitä kirotun päiväpeittoa lattialle. En siis jättänyt.
Kun tällaiset normaalit asiat ovat joskus näin vaikeita, kun jo pelkkä hengissä pysyminen vaatii taistelua, niin normaalit vastoinkäymiset ovat sitten jo ihan ylitsepääsemättömiä. Voipi olla, tai ehkä onkin jo semmottinen tilanne, että tulee ero. Ei jaksa. Ei pysty. En millään haluaisi tuntea yhtäkään tunnetta, käsitellä minkäänlaista surullista asiaa, aloittaa suurta psyykkausta jotta kestäisin tämän tilanteen. Siitäkin voi ottaa nimittäin stressin, siitä tuleeko jokainen tuntemus ja pieninkin tunne varmasti käsiteltyä, ettei vaan tulisi taas padottua tunteita ja aiheutettua itselleen turhan pitkää kärsimystä. Mutta miten käsitellä yhtään mitään, kun ei perkele tunnu miltään. Anteeksi, kiroilen taas.
Ahdistaa ihan hirveästi, kun en osaa keskittyä tuntemaan. Olisin surullinen, haluaisin itkeä, raivota, hautoa kostoa, ihan mitä vaan jos kykenisin. Mutta minä vain istun kotona ja siivoan mekaanisesti keittiön kaappeja. Haluaisin jo unohtaa kaiken, kunpa olisi vierähtänyt jo vuosi ja kaikki olisi taas hyvin. Tai edes jotenkin. Haluaisin myös jatkaa suhdetta, vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä. Se tuntuisi vaan helpommalta kuin tämä vahvan ja itsenäisen esittäminen, jota tilanne nyt vaatii. Sillä haluanko todella jäädä huijattavaksi vai säilyttää ylpeyteni? Niinpä. Valitsepa siitä sitten. Olen seurustellut ihan nuoresta lähtien, joten eipä ole tullut vastaan vielä yhtäkään "oikeaa" eroa. Mutta lähipiiriä seurattuani ennustan, ettei tule olemaan ainakaan hauskaa.
Ihan sama. En voi hallita koko maailmankaikkeutta, vaikka kuinka yrittäisin. Pelkään kaaosta, sitä että kaikki menee tosi tosi pahaan myttyyn, ellen pyri säheltämään joka asian ja päätöksen kanssa. Sillä toisethan eivät osaa tehdä päätöksiä niin, että lukisivat samalla ajatuksiani ja ahdistuskäyrääni. Pelottaa kun jokin asia onkin jonkun toisen käsissä. Vaikka tämä ehkä-ero onkin minun käsissäni. Huhhuh.
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
Just näin
Kirjoitin hartaasti ja huis vaan, blogger kadotti koko tekstin. En jaksa nyt tällaista. Itku.
tiistai 6. toukokuuta 2008
Blogilistaseni minkä teit
Kiitos Blogilista.fi - kiitos. En tiedä miksi tuo päivitys oli tarpeellinen, ehkä siihen löytyy järkevä selitys, mutta kun tuo uusi sivusto on a) entistä huomattavasti rumempi b) ainakin vielä erittäin hidas.
Ja eniten vituttaa se, että kaikki blogini tiedot näyttivät kadonneen bittiavaruuteen. Päivällä olin vielä toiveikas, kuvittelin asian korjaantuneen kun nyt avasin koneen. Mitä vielä, pahemmassa jamassahan ne olivat! Kaikki oli sotkussa. Esimerkiksi suosikit, ne näyttivät tulleen jostain vuodelta miekka ja kivi. Ehdin jo kimpaantua ihan tosissani, sillä en ollut varma muistaisinko varmasti tilata kaikki blogit jotka aiemmin olivat suosikeissa - onneksi tämän saattoi korjata helposti, kiitos siitä. Mutta statistiikat näyttävät edelleen jotain ihan omaansa. Lukijamäärä oli 45 viikossa, nyt 2 viikossa. Jea. Vai alkoikohan statsit rullata taas jotenkin alusta? Vet inte. Tilaajiakin tipahti pois 7, saattanee johtua suosikkilistojen kämmeistä kyllä, mutta silti. Juuri kun kaikki oli hyvin ja järjestyksessä, täytyy nyt sitten pilata kaikki näin. En tykkää tällaisesta epäjärjestyksestä yhtään.
Ja ainiin, ihan kuin tuo kaikki ei todellakaan riittäisi, oli blogini luokiteltu uudestaan: uudet luokat ovat neule, neulontablogi, päiväkirjamaisuuksia. Ja juuri katsomani tiedon mukaan ne ovatkin päivittyneet taas, tällä kertaa kirpputorilöydöt, muotiblogit, shoppailu, tyyli, tyyliblogi, vaatteet ja valokuvaus ovat avainsanat blogiini. Ihanaa.
Suoraan sanottuna voi vittu.
Ja eniten vituttaa se, että kaikki blogini tiedot näyttivät kadonneen bittiavaruuteen. Päivällä olin vielä toiveikas, kuvittelin asian korjaantuneen kun nyt avasin koneen. Mitä vielä, pahemmassa jamassahan ne olivat! Kaikki oli sotkussa. Esimerkiksi suosikit, ne näyttivät tulleen jostain vuodelta miekka ja kivi. Ehdin jo kimpaantua ihan tosissani, sillä en ollut varma muistaisinko varmasti tilata kaikki blogit jotka aiemmin olivat suosikeissa - onneksi tämän saattoi korjata helposti, kiitos siitä. Mutta statistiikat näyttävät edelleen jotain ihan omaansa. Lukijamäärä oli 45 viikossa, nyt 2 viikossa. Jea. Vai alkoikohan statsit rullata taas jotenkin alusta? Vet inte. Tilaajiakin tipahti pois 7, saattanee johtua suosikkilistojen kämmeistä kyllä, mutta silti. Juuri kun kaikki oli hyvin ja järjestyksessä, täytyy nyt sitten pilata kaikki näin. En tykkää tällaisesta epäjärjestyksestä yhtään.
Ja ainiin, ihan kuin tuo kaikki ei todellakaan riittäisi, oli blogini luokiteltu uudestaan: uudet luokat ovat neule, neulontablogi, päiväkirjamaisuuksia. Ja juuri katsomani tiedon mukaan ne ovatkin päivittyneet taas, tällä kertaa kirpputorilöydöt, muotiblogit, shoppailu, tyyli, tyyliblogi, vaatteet ja valokuvaus ovat avainsanat blogiini. Ihanaa.
Suoraan sanottuna voi vittu.
maanantai 5. toukokuuta 2008
Juuri oikeenlaista kemiaa
En tiedä koenko koskaan iltaisin normaalia väsymystä. Sellaista "ohhoh, olipas rankka päivä"-väsymystä. Päivällä saatan haukotella ja silmät tuntuvat usein painuvan ihan väkisin kiinni, mutta jostain syystä ltaisin ei. Ilman lääkkeitä valvon koko yön, pyörin levottomana kuin poranterä ja kiipeilen seinillä. Lääkkeiden kanssa nukahtamisesta katoaa kaikki tavanomainen, se muuttuu kemialliseksi prosessiksi.
N. tunnin kuluttua iltalääkkeistä näkö alkaa hämärtyä, on vaikea keskittää katsetta tiettyyn kohtaan. Liikkeet alkavat hidastua ja tuntuvat sangen jähmeiltä. Pää tuntuu sumealta, kuin olisi lasipallossa jonka pinta vääristää ympäristön. Aistit heikentyvät, myös kuulo, mutta silti yksittäiset äänet korostuvat. Pieni napsahdus kylppärin patterissa kuuluu selkeänä ja pelottavana. Yötupakalla lehtien rapina nousee kovimmaksi ääneksi. Kissan pehmeä loikka jysähtää korvissa. Lopuksi tuntuu kuin yhteys pätkisi, radioaallot eivät tavoittaisi mastoa, puhelin ei löytäisi kenttää, lamppu palaisi. Zuuuup ---- zup. Zup ----- zuup --. Tuolta se kuulostaa omissa korvissa. Sitten aamyöllä herään siitä mykkyrästä johon ollen illalla sammunut. Ihan kuin joku olisi vain laittanut minut pois päältä ja avannut taas. Aamun ensimmäisestä tunnista en yleensä muista myöhemmin mitään, olen niin lääkepöhnässä herätessäni. Ja sen jälkeen vedän heti lisää troppia kitusiini dosetista.
Että ei muuta kuin sänkyyn ennen kuin yhteys katkeaa, hyvää yötä yökyöpeleille.
N. tunnin kuluttua iltalääkkeistä näkö alkaa hämärtyä, on vaikea keskittää katsetta tiettyyn kohtaan. Liikkeet alkavat hidastua ja tuntuvat sangen jähmeiltä. Pää tuntuu sumealta, kuin olisi lasipallossa jonka pinta vääristää ympäristön. Aistit heikentyvät, myös kuulo, mutta silti yksittäiset äänet korostuvat. Pieni napsahdus kylppärin patterissa kuuluu selkeänä ja pelottavana. Yötupakalla lehtien rapina nousee kovimmaksi ääneksi. Kissan pehmeä loikka jysähtää korvissa. Lopuksi tuntuu kuin yhteys pätkisi, radioaallot eivät tavoittaisi mastoa, puhelin ei löytäisi kenttää, lamppu palaisi. Zuuuup ---- zup. Zup ----- zuup --. Tuolta se kuulostaa omissa korvissa. Sitten aamyöllä herään siitä mykkyrästä johon ollen illalla sammunut. Ihan kuin joku olisi vain laittanut minut pois päältä ja avannut taas. Aamun ensimmäisestä tunnista en yleensä muista myöhemmin mitään, olen niin lääkepöhnässä herätessäni. Ja sen jälkeen vedän heti lisää troppia kitusiini dosetista.
Että ei muuta kuin sänkyyn ennen kuin yhteys katkeaa, hyvää yötä yökyöpeleille.
sunnuntai 4. toukokuuta 2008
Highly neurotic
Voi luoja, tuo Joku kaltaiseni -sarja on ihan oikeasti piinaava. Jakso on pakko katsoa sunnuntain päätteeksi, vaikka siitä jääkin puistattava olo ja kauhukuvia päähän. Hyi.
Tänään olen puuhastellut. Se on yllättävän tehokas keino välttää ajatuksia. Kun möyhentää pihalla, pyyhkii neuroottisesti pölyjä, nyppii kasveista kuolleita lehtiä tai muuta yhtä hyödyllistä, pysyy jotenkuten kuosissa. Muistan pahimmat neuroosiaikani, saatoin lauantaisin siivota aamusta iltakahdeksaan asti ymmärtämättä täysin miksi tein niin. Nyt tiedän paremmin, muistan kuinka ahdistunut ja peloissani olin silloin. Kai se pakkotekeminen auttoi siihen. Yhtä asiaa en kyllä ymmärrä: miten hitossa keksin puhtaasta kämpästä siivottavaa 8-10 tunniksi?
Tyhjä olo taas. Huomenna terapia. Vielä tyhjempi olo.
Tänään olen puuhastellut. Se on yllättävän tehokas keino välttää ajatuksia. Kun möyhentää pihalla, pyyhkii neuroottisesti pölyjä, nyppii kasveista kuolleita lehtiä tai muuta yhtä hyödyllistä, pysyy jotenkuten kuosissa. Muistan pahimmat neuroosiaikani, saatoin lauantaisin siivota aamusta iltakahdeksaan asti ymmärtämättä täysin miksi tein niin. Nyt tiedän paremmin, muistan kuinka ahdistunut ja peloissani olin silloin. Kai se pakkotekeminen auttoi siihen. Yhtä asiaa en kyllä ymmärrä: miten hitossa keksin puhtaasta kämpästä siivottavaa 8-10 tunniksi?
Tyhjä olo taas. Huomenna terapia. Vielä tyhjempi olo.
lauantai 3. toukokuuta 2008
Thanks for the memories
Yksi iäkäs tuttava sanoi, ettei enää kehtaa katsoa peiliin, koska sieltä näkyy äiti. Minäkään en uskalla katsoa peiliin, koska sieltä näkyy äiti. Ulkoisesti en häntä muistuta, mutta pelkään että sisältä olen loppujen lopuksi juuri sitä mitä eniten en halua olla.
Jo lapsena päätin, ettei minusta koskaan ikinä taatusti tule samanlaista äitiä kuin omastani. Etten ikinä toista samoja asioita, tee samoja virheitä. Nyt tuntuu siltä, etten koskaan voi ryhtyä äidiksi, en voi tehdä lapselle sitä mitä minulle tehtiin. Tai paremminkin sitä mitä jätettiin tekemättä. En halua pistää vahinkoa kiertämään, siirtää myrkkyä uudelle sukupolvelle. Äitini ei osannut rakastaa itseään, joten kuinka hän olisi voinut rakastaa minua? En jaksa enää syyttää häntä, hän teki parhaansa niillä onnettomilla eväillä jotka itse oli saanut. Nykyisin hän on täysin kiinni omassa lapsuudessaan, siinä miten hänen äitinsä jätti hänet huomiotta. Hän kertoo itku kurkussa kuinka hän tunsi itsensä hylätyksi ja kysyy ei kai minulla ollut yhtä onneton lapsuus. Ei äiti ei, ei tietenkään. Kiellän kolmesti. Totta kai, niin lapsi toimii. Särkyvää pitää suojella. Äiti voi mennä rikki.
Äiti etsii minusta tukea ja turvaa. Olen tottunut siihen, vaikka se tekee uskomattoman kipeää. Aloitin jopa oman terapiani kertomalla miten äidilläni menee huonosti. Toivon että tilanne muuttuisi joskus, että äitini tajuaisi jossakin vaiheessa minun olevan hänen lapsensa. En ole tasavertainen aikuinen hänen kanssaan, en ole ystävä jolle voi kertoa kaikki huolensa, en ole ensimmäinen jolle kerrotaan avio-ongelmat ja erosuunnitelmat. Äiti unohtaa, että kyseessä ovat minun vanhempani. Että hän todella on vanhempi jollekin, että hänellä on lapsi. Olen kertonut sen hänelle. Mutta olen myös oppinut pitämään suuni kiinni, sillä riitamme saavat äidin ihan hysterian partaalle, silloin ollaan katkomassa välejä ja heittämässä hyvästejä.
Kerran riidan jälkeen päädyin ensiapuun yliannostus vatsassani. Olin silloin kotilomalla osastolta ja palasin sinne keskiyöllä suoraan ensiavusta kuin bumerangi konsanaan. Äidistä ei kuulunut mitään. Ei seuraavanakaan päivänä. Kävelin ympyrää osaston käytävällä ja pelkäsin ahdistuksen katkaisevan suonen päästäni. Pyysin anteeksi viestillä, en saanut vastausta. Äiti tuli seuraavan päivänä käymään ja kaikki oli kuin ennenkin, emme puhuneet sanaakaan tapahtuneesta, hän ei pyytänyt anteeksi eikä selitellyt. Niin se vain menee. Emme ole tähänkään päivään mennessä puhuneet tapahtumasta, vaikken minä voi unohtaa sitä koskaan.
Nykyään näen elämäni ikävien tapahtumien ketjuna. En ymmärrä kun äiti sanoo silmät kirkkaana, että elämäni on ollut suurimmaksi osaksi hyvää. Eikö hän muista? Miten hän ei voi muistaa? Kuinka ne asiat voi unohtaa? Sillä minäkin haluaisin pyyhkiä muistini.
Jo lapsena päätin, ettei minusta koskaan ikinä taatusti tule samanlaista äitiä kuin omastani. Etten ikinä toista samoja asioita, tee samoja virheitä. Nyt tuntuu siltä, etten koskaan voi ryhtyä äidiksi, en voi tehdä lapselle sitä mitä minulle tehtiin. Tai paremminkin sitä mitä jätettiin tekemättä. En halua pistää vahinkoa kiertämään, siirtää myrkkyä uudelle sukupolvelle. Äitini ei osannut rakastaa itseään, joten kuinka hän olisi voinut rakastaa minua? En jaksa enää syyttää häntä, hän teki parhaansa niillä onnettomilla eväillä jotka itse oli saanut. Nykyisin hän on täysin kiinni omassa lapsuudessaan, siinä miten hänen äitinsä jätti hänet huomiotta. Hän kertoo itku kurkussa kuinka hän tunsi itsensä hylätyksi ja kysyy ei kai minulla ollut yhtä onneton lapsuus. Ei äiti ei, ei tietenkään. Kiellän kolmesti. Totta kai, niin lapsi toimii. Särkyvää pitää suojella. Äiti voi mennä rikki.
Äiti etsii minusta tukea ja turvaa. Olen tottunut siihen, vaikka se tekee uskomattoman kipeää. Aloitin jopa oman terapiani kertomalla miten äidilläni menee huonosti. Toivon että tilanne muuttuisi joskus, että äitini tajuaisi jossakin vaiheessa minun olevan hänen lapsensa. En ole tasavertainen aikuinen hänen kanssaan, en ole ystävä jolle voi kertoa kaikki huolensa, en ole ensimmäinen jolle kerrotaan avio-ongelmat ja erosuunnitelmat. Äiti unohtaa, että kyseessä ovat minun vanhempani. Että hän todella on vanhempi jollekin, että hänellä on lapsi. Olen kertonut sen hänelle. Mutta olen myös oppinut pitämään suuni kiinni, sillä riitamme saavat äidin ihan hysterian partaalle, silloin ollaan katkomassa välejä ja heittämässä hyvästejä.
Kerran riidan jälkeen päädyin ensiapuun yliannostus vatsassani. Olin silloin kotilomalla osastolta ja palasin sinne keskiyöllä suoraan ensiavusta kuin bumerangi konsanaan. Äidistä ei kuulunut mitään. Ei seuraavanakaan päivänä. Kävelin ympyrää osaston käytävällä ja pelkäsin ahdistuksen katkaisevan suonen päästäni. Pyysin anteeksi viestillä, en saanut vastausta. Äiti tuli seuraavan päivänä käymään ja kaikki oli kuin ennenkin, emme puhuneet sanaakaan tapahtuneesta, hän ei pyytänyt anteeksi eikä selitellyt. Niin se vain menee. Emme ole tähänkään päivään mennessä puhuneet tapahtumasta, vaikken minä voi unohtaa sitä koskaan.
Nykyään näen elämäni ikävien tapahtumien ketjuna. En ymmärrä kun äiti sanoo silmät kirkkaana, että elämäni on ollut suurimmaksi osaksi hyvää. Eikö hän muista? Miten hän ei voi muistaa? Kuinka ne asiat voi unohtaa? Sillä minäkin haluaisin pyyhkiä muistini.
perjantai 2. toukokuuta 2008
Mayday
Tuntuu ettei ahdistuksella ole rajoja. Ettei masennuksella ole pohjaa. Eikä energialla kattoa. Olen Minni Hiiri merihädässä. Mayday mayday.
Ja perjantain sitaatti:
"Aina kun uppoat pakonomaiseen ajatteluun, välttelet sitä, mikä on. Et halua olla siellä, missä olet. Tässä. Nyt."
Echart Tolle teoksessa Tyyneys puhuu
Ja perjantain sitaatti:
"Aina kun uppoat pakonomaiseen ajatteluun, välttelet sitä, mikä on. Et halua olla siellä, missä olet. Tässä. Nyt."
Echart Tolle teoksessa Tyyneys puhuu
torstai 1. toukokuuta 2008
Neiti ex tempore
Irroitella. Karmiva sana, ihan nousee karvat pystyyn ja menee korvat luimuun. Irroitella tai irroittelu ei vaan kerta kaikkiaan istu minun sanavarastooni, hyvä kun tiedän mitä se tarkoittaa. Minulle se voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lähtisin illalla johonkin yhdeksän jälkeen tai söisin jotain mitä en ollut suunnitellut syöväni. Tai että katsoisin televisiota myöhään. Kuuntelisin musiikkia kovalla. Nämä eivät taida vastata yleistä käsitystä irroittelusta?
Spontaani toiminta. Mitä se on? Pitäisi tehdä jotain, mitä ei lue kalenterissa?! No way. Kaiken pitää tapahtua aina samalla tavalla, muuten menee pasmat sekaisin. Piste. Ei mitään yllättävää, kiitos. Puistattava esimerkki koko kansan suosikista, Salkkareista: Jarkko järjestää Sallalle yllätysmatkan Italiaan, siis ulkomaanmatkan kysymättä ja vieläpä ilmoittaa siitä vasta lähtöpäivänä - uik! Minä varmaankin kuolisin paniikkiin tuollaisessa tilanteessa, en pystyisi muuttamaan suunnitelmia niin nopeasti vaikka tahtoisinkin. Ja se murskaava itseviha, joka seuraisi kieltäytymistä, apua. Minulla on tapana sättiä ja piestä itseni pihalaatan alle aina sen jälkeen, kun huomaan taas peräytyväni omaan pikku vankilaani ja loukkaan toisia pysyttelemällä siellä. Onneksi läheiseni tietävät jo aika hyvin, etten pidä yllätyksistä. Säästytään kiusallisilta tilanteilta.
Olisi ollut vielä pari sanaa mielessä, mutten halua pohtia niitä. Noissa oli tarpeeksi kestämistä. Olen ihan lopen kyllästynyt omaan sääntömaailmaani, en haluaisi olla ikuinen pilkunviilaaja nipo mummo tiukkis ja ties mitä, mutta mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän loihdin itselleni lakeja. Ei saa poistua kylpyhuoneesta ennen kuin on rutikuiva, maton hapsut riviin järjesty, kasvot rasvataan keskeltä sivuille ylhäältä alas, suihkuvaahdot seisovat pituusjärjestyksessä, älä syö mitään seisaaltaan, kirjoita ylös jokainen tekosesi ja mielellään myös kellonaika, kirjoita tekemättömistä asioista joka aamu lista ja tarkista illalla onko joka kohta yliviivattu, aamutupakan saa polttaa vasta kun peti on pedattu ja vaatteet yllä (en ymmärrä miksi omistan aamutakin, kun ei sitä saa koskaan pitää..), puoli litraa vettä ennen aamupalaa, kissankupit, kaikki mahdollinen. Minä teen samat asiat joka päivä. Pyrin tekemään kaiken samassa järjestyksessä. Auta armias jos joku sotkee aikatauluni.
Tällaiseen elämään ei oikein ihmisiä mahdu, näitä tapoja saa hävetä ja selitellä. Ja jos jokin asia muuttuu, sitä ahditusta ja ajatusmyllyä on vaikea peitellä. Mutta nämä rituaalit luovat minulle iluusiota turvallisuudesta ja ovat siten äärimmäisen tärkeitä selvitymiseni kannalta. Niih.
Spontaani toiminta. Mitä se on? Pitäisi tehdä jotain, mitä ei lue kalenterissa?! No way. Kaiken pitää tapahtua aina samalla tavalla, muuten menee pasmat sekaisin. Piste. Ei mitään yllättävää, kiitos. Puistattava esimerkki koko kansan suosikista, Salkkareista: Jarkko järjestää Sallalle yllätysmatkan Italiaan, siis ulkomaanmatkan kysymättä ja vieläpä ilmoittaa siitä vasta lähtöpäivänä - uik! Minä varmaankin kuolisin paniikkiin tuollaisessa tilanteessa, en pystyisi muuttamaan suunnitelmia niin nopeasti vaikka tahtoisinkin. Ja se murskaava itseviha, joka seuraisi kieltäytymistä, apua. Minulla on tapana sättiä ja piestä itseni pihalaatan alle aina sen jälkeen, kun huomaan taas peräytyväni omaan pikku vankilaani ja loukkaan toisia pysyttelemällä siellä. Onneksi läheiseni tietävät jo aika hyvin, etten pidä yllätyksistä. Säästytään kiusallisilta tilanteilta.
Olisi ollut vielä pari sanaa mielessä, mutten halua pohtia niitä. Noissa oli tarpeeksi kestämistä. Olen ihan lopen kyllästynyt omaan sääntömaailmaani, en haluaisi olla ikuinen pilkunviilaaja nipo mummo tiukkis ja ties mitä, mutta mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän loihdin itselleni lakeja. Ei saa poistua kylpyhuoneesta ennen kuin on rutikuiva, maton hapsut riviin järjesty, kasvot rasvataan keskeltä sivuille ylhäältä alas, suihkuvaahdot seisovat pituusjärjestyksessä, älä syö mitään seisaaltaan, kirjoita ylös jokainen tekosesi ja mielellään myös kellonaika, kirjoita tekemättömistä asioista joka aamu lista ja tarkista illalla onko joka kohta yliviivattu, aamutupakan saa polttaa vasta kun peti on pedattu ja vaatteet yllä (en ymmärrä miksi omistan aamutakin, kun ei sitä saa koskaan pitää..), puoli litraa vettä ennen aamupalaa, kissankupit, kaikki mahdollinen. Minä teen samat asiat joka päivä. Pyrin tekemään kaiken samassa järjestyksessä. Auta armias jos joku sotkee aikatauluni.
Tällaiseen elämään ei oikein ihmisiä mahdu, näitä tapoja saa hävetä ja selitellä. Ja jos jokin asia muuttuu, sitä ahditusta ja ajatusmyllyä on vaikea peitellä. Mutta nämä rituaalit luovat minulle iluusiota turvallisuudesta ja ovat siten äärimmäisen tärkeitä selvitymiseni kannalta. Niih.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
