Voisin kai sanoa, että olen edistynyt. Saatan aloittaa työharjoittelun jo piankin, riippuu ihan siitä huoliiko tällaista hylkiötä kukaan ja milloin saan aikaiseksi kysyttyä harjoittelupaikkaa. Tiedän että olen ahkera, tunnollinen ja tarkka (=suorittaja) työntekijä, mutta kuinka vakuuttaa kenetkään siitä hullun papereilla ja vuoden sairaslomalla + lyhyellä sairaseläkkeellä.. Niinpä. Joka paikassa kuulen niiden, jotka ovat olleet työttöminä 3-4 kuukautta, valittavan kuinka mahdollinen seuraava työnantaja ihmettelee miksi he ovat olleet niin kauan pois työelämästä. Huuleni menee mutruun kun pähkäilen mitähän minulle sitten sanotaan.
Kuvittelen istuvani ihan oikeassa työhaastattelussa ja kuulevani ne kysymykset. Miksi olet ollut yli vuoden pois töistä? Etkö ole hakenut töitä? Eikö kukaan ole halunnut palkata sinua? Mistä luulet sen johtuvan? Plus kaikki miljoonat mahdolliset kysymykset, joita en osaa vielä edes pelätä. Mitä siihen sitten sanoisi? Totuuden? Ei ikinä, ei yksikään fiksu työnantaja palkkaisi työntekijää, joka saattaa milloin tahansa skitsahtaa ja jäädä pitkälle sairaslomalle. Siinä ei paljon enää reippaus ja ahkeruus auttaisi. Kai minulle jäi trauma edellisen työsuhteen loppumisesta...hyvä etten sentään ambulanssilla lähtenyt suljetulle. Nolottaa edelleen niin paljon, että yritän unohtaa koko asian, ihan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Tähän kaksoiselämään väsyy. Joskus tuntuu jopa että elän kolmoiselämää. Eri ihmisille on eri-minä, valitsen vain sopivan minän sopivaan tilanteeseen. Vain harvoille olen ihan oikeasti minä, tai ainakin sellainen minä joka luulen ja koen nyt olevani. Niitä ihmisiä on vain ihan liian vähän. Aika hyvin tähän on oppinut, vaihdan kasvoja nopeasti ja osaan sekoittaa niitä tarpeen tullen tilanteessa, jossa on ihmisiä joille olen jokaiselle esittänyt eri roolia. Joskus en vain enää tiedä millainen minun pitäisi olla. Koen olevani hyvin ristiriitainen, koska olen esittänyt miljoonalle ihmisille miljoona erilaista mielipidettä, joiden kaikkien takana en todellakaan pysty seisomaan. Puhun helposti sitä mitä toinen haluaa kuulla. Ja silti sisimmässäni koen olevani hyvinkin jämäkkä. Mutta se jääkin sitten tosiaan vain sisäiseksi tunteeksi.
Mieli on ollut vaihteleva. Varsinkin kun kuulin, ettei minua ryhdytä hoitamaan enempää lääkkeillä. Se olisi iso prosessi, jonka hyödystä ei ole suuria toiveita ja johon en itsekään jaksa nyt ryhtyä. Lamictal tuntuu ihan turhalta kamalta, ja sen tarkoitushan onkin vain tasata mielialaa. Ei se estä syviä ja nopeita masennuskuoppia. Tavallinen masennuslääke auttaisi niihin, mutta niitä minulle ei anneta enää hypomaniariskin takia. Olisi kivaa hypoilla pitkästä aikaa kunnolla, kenties vähän pitempäänkin kuin päivän tai pari, mutta tiedän myös että masennus seuraa aina (hypo)maniaa. Aina. Joten näillä mennään. Ei sitä Lamictalia myöskään pois oteta, sillä saattaa olla jonkinlainen vaikutus, jota kukaan ei vain tiedä. Sittenhän sen näkisi kun jättäisi koko pillerin pois. En taida haluta kokeilla.
Toivottavasti jaksan kiristää päivitystahtia tässä lähiaikoina.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti