Pelottaa. Minulla on jotenkin kihisevä olo, jatkuva nälkä ja tarve löytää jotain. Kun mikään ei riitä, mikään ei helpota, mikään ei tunnu riittävältä. Olen taas huijannut itseäni väittämällä tiukasti, että olen tyytyväinen sitten kun ja sitten jos. Lankean aina samaan valheeseen, vaikka tiedän etten voi rauhoittua ennen kuin löydän sisäisen levollisen olon. Tekisi mieli meditoida kynttilän valossa tai vaikka levitoida, jos siitä olisi apua. Haluan elää normaalia elämää. Mutta elämänhalu on niin suuri asia, että koitan vaientaa sen minussa kaikin keinoin.
Kiukuttelen. Kun oloni on hankala, läheiseni saavat osansa siitä. Olin puhelimessa niin inhottava, että paras ystäväni lopetti puhelun. Ymmärrän, mutta järkytyin. Ihan senkin takia, että tajusin miten hyvä suhteemme on, kun uskallan olla oma oikukas itseni. Luotan siis häneen niin paljon, ja se on jo suurta minulta. En koskaan luota ihmisiin, sillä jokainen, vaikka kuinka rakas, voi olla vihollinen. En halua luottaa ihmisiin, haluan pärjätä yksin ja omillani. Vaikken pärjää sekuntiakaan ilman tukea.
Yleensä ihmissuhteeni kuivuvat luottamuksen puutteeseen. Yleensä ihmissuhteeni päättyvät, kun ihmiset eivät jaksa minua. Edesautan asiaa olemalla hidas ja varoivainen liikkeissäni. Parhaan ystäväni olen tuntenut jo neljätoista vuotta ja suhteemme kehittyy edelleen. Olen siis todella hidas. Senpä takia kymmenen pointsia ystävälleni, en ymmärrä miten hän on jaksanut minua kaikki nämä vuodet. On niin vaikeaa uskoa, että joku voi pitää minusta niin paljon. Mutta alan hiljalleen uskoa, kun hän sanoo minun olevan tärkeä ja rakas. Mutta nyt kun hän on elämäni nainen ja olemme viettäneet koko kesän kuin paita ja peppu, tuntuu kammottavalta kun hän lähtee paikkakunnalta. Okei, on normaalia olla erossa, mutta se tuntuu silti pahalta. Pelkään että hän löytää paljon parempia ystäviä, eikä enää halua olla kanssani. Koska minä olen se sairas ja hankala kaveri. Huomatkaa taas tunteideni palo...uskomatonta.
Osastolla DR. House sanoi, että herkkyyteni kaikelle ja kaikille ei ole paha asia. Mutta se on varmasti syy siihen, miksi reagoin voimakkaasti. Hyvä vertailukohde on veljeni, joka eli täysin saman lapsuuden kuin minä, mutta pärjää ja on aina pärjännyt loistavasti. Hänessäkin on suorittajan vikaa, mutta miten muutenkaan siinä olisi voinut käydä kun saimme ylivaativat ja -kriittiset vanhemmat. Hän tosin oli ensimmäinen lapsi, ehkä äiti jaksoi silloin vielä olla rakastava mutta se rakkaus väistyi jaksamisen tieltä minun syntyessäni. En tiedä.
Nyt kirjoitan sitten maratonitekstejä, kun pidin ensin sadan vuoden hiljaisuuksia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti