Riipii

Legendaarinen lause Leijonakuninkaasta pitää jälleen paikkansa: "Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, sä käännät selkäsi maailmalle!". Tuntuu vaan kurjalta. Tosi kurjalta.

Minulla on taas niin tyhjä olo, tuntuu että olen palaamassa vanhaan tuttuun kaamokseen jossa elelin viime syksyn ja talven. Enää ei voi keskittyä pelkästää seuraaviin bileisiin, kun bileseura lipuu hiljaa pois paikkakunnalta. Kaikilla muilla on nyt koulu tai työ johon keskittyä, kumppani jonka kanssa viettää mukavia leffailtoja ja nassuttaa yhdessä popkorneja. Minä vain homehdun tänne ja murehdin kaikkea. Tuntuu ihan huutavalta vääryydeltä, että minä joudun miettimään lähteäkö tarjotulle osastoreissulle ja hivuttautua takaisin siihen pysähtyneeseen maailmaan, kun muut pohtivat valitako valinnaiskurssille ruotsia vai talousmatematiikkaa.

Tekisi mieli ravistella niitä ja kiljua, että maailmassa on suurempiakin suruja. Vaikka mikäs minä olen kavereitani läksyttämään, heille valinnaiskurssien valinta on vaikea pulma. Ei ongelmia saa verrata. Ja silti en voi estää itseäni ajattelemasta, että ne eivät tiedä oikeista ongelmista vielä mitään. Kun joskus voi olla ihan oikeasti henki kyseessä. Tuntuu ihan hullulta, että suurin osa kavereistani ei itse asiassa tiedä että olen oikeasti viime kesänä kamppaillut henkeni puolesta. Ne eivät osaisi yhdistää sellaista tietoa minuun, eivät mitenkään koska tuntevat ihan erilaisen minän. Itsepähän olen kulissini kasaillut. Itsepähän kannan kaksoisroolini.

Repii niin pahasti nyt. Raha-asiat ovat ihan pielessä, koska rahaa ei oikeastaan ole. Exä nostattaa verenpainettani tasaiseen tahtiin, vaikka kuinka yritän olla stressaantumatta enää se paholaisen asioista. Stressaan kuitenkin. Tulevaisuus näyttää kuolleelta ja nykyhetki sietämättömältä. Ja silti tätä pitää sietää. Karmiva yhtälö.

Toivottavasti poden taas vain pahaa PMS:ää. Se on sentään ohi menevämpää kuin masennus.