Asiasta kukkaruukkuun

Voiko ihminen vetää muutamassa tunnissa puoli pussillista palaleipiä, puoli pakettia kalkkunaleikettä, puolikkaan kurkun, tonnikalaa (kaiken lisäksi öljysellaista!), viinirypäleitä plus tuoremehua ja pepsi maxia? Voi näköjään. Ja hirveä nälkä on vieläkin. Enkä oksentanut. Massiivisesta ähkystä huolimatta yritän vastustaa kiusausta tyhjentää vatsa jälleen littanaksi, koska tiedän että kun kerran sallin sen itselleni, on kovin helppo liukua takaisin siihen kierteeseen. Ihan sama juttu viiltelyn kanssa, yhden viillon jälkeen tuntuu että kaksi menee siinä samassa, kolmesta tulee vain vihaiseksi ja sen jälkeen tuholla ei enää olekaan niin väliä. Antaa palaa vaan. Asiasta puheen ollen, en edes muista milloin olen viimeksi leikellyt tai raapinut tai poltellut itseäni! Aika hyvää edistystä. Kai tässä on jotain opittu pahan olon sietämisestä. Nyt vain välttelen oksennushinkua. Ainakin vielä, toivottavasti se menee pian ohi.

Mutta miksi söin noin paljon. Mielenkiintoista. Vatsa sanoo vahvasti että tahtoo tahtoo, hirrrmuinen nälkä. Yritän selittää itselleni, että minulla on ihan oikeasti näläntunne, en syö pelkästää syömisen takia. Mutta tiedostan myös sen, että saatan hyvinkin helposti onnistua huijaamaan itseäni. Olen aina syöpötellyt lohdukseni ja kääntänyt sen sujuvasti mielessäni oikeaksi näläksi. Nykyään vain tiedostan äärimmäisen tarkasti, kuinka jokainen kalori muuttuu rasvaksi ihoni alla.

Asiasta tuhanteen: kauppareissut ovat alkaneet ahdistaa ihan todella, kun joutuu koko ajan laskemaan mielessään ostosten hintaa ja jännittämään silti riittääkö rahat kassalla (useamminkin kuin kerran olen joutunut nolona karsimaan ostoksiani kassaneidin kanssa), lisäksi en osaa millään päättää mitä voisin syödä ilman maximaalisia omantunnontuskia, mutta pahinta on nykyään kävellä kohti kaupan liukuovia ja nähdä laseista heijastuva kuvajaiseni. Oikeasti pelkään sitä hetkeä, juuri sitä hetkeä kun puolen hehtaarin takapuoleni ilmestyy löllymään askelteni tahdissa. Alan panikoida kun mietin että kaikki ihmiset näkevät tuon järkytyksen, olen kävelevä kammotus, minun pitäisi todellakin saada ulkonaliikkumiskielto. Tuntuu ihan oikeasti, että olemukseni varmasti oksettaa ihmisiä. Ne miettivät, että mitä tuokin syöttöporsas ostaa lisää ruokaa kun vararavintoa löytyy takapuolesta vaikka koko talveksi. Tiedän että nämä ovat omia kuvitelmiani, eikä niihin pitäisi uskoa, mutta ne ovat minulle ihan pirun todellisia.

Olen miettinyt ihan vakavissani kehonkuvaani. Voinko olla oikeasti niin lihava kuin koen ja näen olevani? Vaatekoko kertoo muuta, olen kutistunut koosta 44-46 kokoon 36-38. Toppia ostaessani (rakastan halpoja perustoppeja, niitä löytyy joka värissä!) alan automaattisesti etsiä suurinta kokoa. Onneksi olen oppinut nykyään sovittamaan vaatteet ennen ostoa (ihan oikeasti joskus rahatilanteen ollessa parempi saatoin ostaa vaatteet arvioimalla koon vain silmämääräisesti), sillä muuten kantaisin kotiin jättiläispaitoja. En millään suostu uskomaan, että jopa M-koon paita voi olla iso. Että ihan oikeasti mahdun S-kokoon. Siis näillä läskeillä! Kuulostaa tekopyhältä itsekehulta, mutten ihan oikeasti näe peilissä mitään normaalipainoista ihmistä. Olen lukenut kehonkuvan vääristymisestä, mutta en tiedä voinko panna tämän sen piikkiin. Jotenkin tämä ei vain mene jakeluun.