What hurts the most

Ystävä sanoi tänään taas kerran jotain merkittävää. En tiedä miten se nainen osaa sanoa juuri oikeat sanat, tai olla oikealla hetkellä sanomatta mitään. Hän on maininnut monta kertaa jatkuvasta itsekritiikistäni, vakuuttanut tuhannesti ettei näe minussa kaikkia niitä mystisiä vikoja jotka itse näen. Hän on sanonut, että lopeta, en jaksa kuunnella tuollaista. Ja silti solvaan itseäni niin automaattisesti, etten edes tajua sitä. Näen jatkuvasti jotain karmivaa kehossani tai vaatteissani, ja vaikka tiedän kuinka rasittavaa minua on kuunnella, en siltikään pysty pitämään suutani kiinni. Minua yksinkertaisesti etoo niin pahasti. Koko tämä karmeus jota kehokseni kutsutaan.

Niin. Tänään hän sanoikin yhtäkkiä hyvin lannistuneella ja murheellisella äänellä tulevansa niin surulliseksi kuunnellessaan minun jatkuvaa sanatulvaa vioistani ja epäkohdistani, että joskus hänen tekisi mieli itkeä. Auts. Auts auts auts. Hän sanoi ettei voi ymmärtää miksi kohtelen itseäni niin huonosti, miksi vain ja ainoastaan arvostelen itseäni enkä näe totuutta. Kuiskasin hiljaa olevani ihan hukassa totuuden kanssa. En tiedä mitä se on. Totta kai hänen silmissään olen kaunis ja hurjan hoikistunut, mutta kultapieni se asia ei mene päähäni ei sitten lekaharkollakaan niin kauan kun en itse pysty näkemään sitä. Mutta en missään maailman nimessä aio jatkaa käytöstä, joka satuttaa tärkeintä ihmistäni. Joten tästä lähtien säästän ruoskinnan ihan vain omille korvilleni.

Näin tänään yhtä toista hurjan tärkeää ihmistä. Häneen törmään satunnaisesti, mutta tiukka yhteinen side nivoo meidät yhteen joka kerta. Hassua, sillä meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin elämäntilanne. Ikäeroakin reilut 30 vuotta. Minulla on tapa tutustua ja kaverustua aikuisten kanssa, enkä ole koskaan nähnyt siinä mitään pahaa enkä ongelmaa koska suhteet tuntuvat ihan luonnollisilta. Parhaat työkaverini vuosien varrelta, ne sellaiset joiden kanssa kaveeraan edelleen, ovat myös viidenkympin hujakoilla. Olen kai sitten pikkuvanha ja karttelen omanikäisiäni, mutta väliäkös sillä. Psykologien on vain pakko tehdä asiasta numero, mielenkiintoinen juttu josta ne tykkäävät punoa kaiken maailman teorioita. Että eihän nuori tyttö voi aina vain "ajautua" vanhempaan seuraan. Voi olla että taustalla on jotain jänskää mielenliikettä, mutta en jaksa hirveästi vaivata sillä päätäni, koska ne ihmiset ovat silti ihan yhtä tärkeitä.

Syön muuten vieläkin kuin viljapossu. Putki jäi päälle, vatsa kurnii jatkuvasti. Olen lihonut kilon. Jos en nyt lopeta, lihoan lihoan ja lihoan vain. Kohta olen taas hirveä possumunkki. Pakko lopettaa, ottaa pieni paastonpoikanen jotta homma lähtee hyvin käyntiin ja miettiä sitten tarkemmin mitä aion syödä ja milloin. Säännöllisyyttä hyvä nainen, säännöllisyyttä. Ja itsekuria.